Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?

Lapin käräjäoikeus tuomitsi Polarican entisen toimitusjohtajan Jukka Kriston sekä hänen thaimaalaisen liikekumppaninsa yhteensä 78 ihmiskaupasta. Tuomio on vakava, mutta yhtä paljon huomiota herättää se, mitä käräjäoikeus ei katsonut tapahtuneen.

Kyse ei oikeuden mukaan ollut törkeästä ihmiskaupasta.

Mielestäni kiinnostavin kysymys ei ole niinkään itse tuomio ihmiskaupasta, käräjäoikeus kuitenkin katsoi 78 ihmiskaupparikoksen tapahtuneen. Kiinnostavaa on se, miksi oikeus ei pitänyt tekoja törkeinä, vaikka poimijat olivat velkaantuneita, riippuvaisia työn järjestäjistä, asuivat osin puutteellisissa oloissa, tekivät pitkiä työpäiviä ja heidän ansioitaan pienennettiin erilaisilla vähennyksillä.

Uutistietojen mukaan thaimaalaiset marjanpoimijat olivat saapuessaan jo velkaantuneita. Heille oli annettu lainaa matkakuluihin ja muihin menoihin. Heidän työnsä, asumisensa, liikkumisensa ja tulonsa olivat käytännössä sidottuja samaan järjestelmään. Osa asui ahtaissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Työpäivät venyivät pitkiksi. Tuloista vähennettiin erilaisia kuluja. Oikeuden mukaan poimijoita oli erehdytetty myös marjojen punnitsemiseen liittyvissä käytännöissä.

Silti käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että poimijat olisi saatettu ihmisarvoa loukkaaviin elinolosuhteisiin tai että heille olisi aiheutettu erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä.

Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?

Tuomioistuimen tehtävä on soveltaa voimassa olevaa lakia ja arvioida näyttöä, mutta kansalaisina meidän tehtävämme on arvioida, vastaako laki ja sen tulkinta sitä oikeustajua, jota haluamme yhteiskunnassa puolustaa.

Luin aiemmin talvella toimittaja Paavo Teittisen palkitun kirjan Pitkä vuoro. Kirja kertoo modernista hyväksikäytöstä Suomessa. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne paremman elämän toivossa, mutta päätyneet työskentelemään järjestelmissä, joissa heidän riippuvuuttaan, haavoittuvaa asemaansa ja epätoivoaan on käytetty hyväksi.

Kirjan kuvaukset työntekijöiden asumisoloista, ravinnosta, työehdoista ja vallankäytöstä eivät jätä lukijaa rauhaan. Vielä vähemmän rauhaan jättää se, kuinka vaikeaa hyväksikäytön tunnistaminen, tutkiminen ja todistaminen usein on.

Samaa keskustelua käymme lähisuhdeväkivallan kohdalla.

Samaa keskustelua käymme lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Samaa keskustelua käymme monien haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla.

Kuinka vakavaa teon täytyy olla ennen kuin yhteiskunta tunnistaa sen vakavuuden?

Kuinka paljon kärsimystä tarvitaan ennen kuin se katsotaan ”erityisen tuntuvaksi”?

Ja millaisen viestin yhteiskunta lähettää, kun tällaisessa tapauksessa todetaan tapahtuneen ihmiskauppaa, mutta ei törkeää ihmiskauppaa?

Tekijöille viesti voi näyttäytyä niin, että hyväksikäytön raja on korkealla.

Uhrit voivat puolestaan kysyä, kuinka huonoiksi olosuhteiden olisi pitänyt muuttua, kuinka suurta kärsimyksen olisi pitänyt olla, jotta heidän kokemuksensa olisi nähty törkeänä.

Minua huolestuttaa erityisesti se, että samankaltaisia kysymyksiä kuulee yhä useammin myös lähisuhdeväkivallan uhreilta. Miksi ilmoitus ei johtanut tutkintaan? Miksi tutkinta kestää vuosia? Miksi väkivallan vakavuutta ei tunnistettu ajoissa?

Oikeusvaltio ei rakennu pelkästään sille, että rikoksista annetaan tuomioita. Se rakentuu myös kansalaisten luottamukselle siihen, että oikeus tunnistaa kärsimyksen silloin, kun sitä aiheutetaan.

Tämä oikeudenkäynti toivottavasti pakottaa meidät kysymään, missä kulkee suomalaisen yhteiskunnan hyväksikäytön sietoraja. Ja onko se asetettu liian korkealle.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/960178a5-364e-4b11-879e-ac98e481abd8

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012063529.html

Hallitus leikkasi kotitalousvähennystä ja laskun maksavat nyt perheet, yritykset ja työntekijät

Kun hallitus päätti leikata kotitalousvähennystä, päätöstä perusteltiin julkisen talouden tasapainottamisella. Ajatus oli yksinkertainen, eli vähennetään veroetua ja säästetään valtion menoja.

Nyt ensimmäiset vaikutukset alkavat näkyä.

Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan lähes joka kolmas kotitalousvähennystä käyttänyt suomalainen on vähentänyt palveluostojaan leikkausten jälkeen. Kahdeksan prosenttia on lopettanut niiden käytön kokonaan. Erityisen voimakkaasti vähennys on osunut siivous-, kotiapu-, hoiva- ja remonttipalveluihin.

Samalla yritysten tilauskannat ovat heikentyneet. Peräti 72 prosenttia alan yrityksistä kertoo leikkauksen vähentäneen tilauksia. Vielä huolestuttavampaa on, että lähes kolmannes yrityksistä on vähentänyt työpaikkoja ja viidennes joutunut lomauttamaan työntekijöitään.

Ja mitä tällä hallituksen leikkauspäätöksellä, jonka seurauksia ei oltu ennakkoon arvioitu, lopulta saavutettiin?

Kotitalousvähennystä on usein kritisoitu siitä, että se hyödyttää hyväosaisia. Kritiikissä on oma peränsä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ostaa siivous-, remontti- tai hoivapalveluita, mutta samalla unohtuu helposti toinen puoli asiasta.

Kotitalousvähennys on ollut yksi tehokkaimmista keinoista lisätä laillista palvelukysyntää, luoda työpaikkoja ja torjua harmaata taloutta. Kun työ tilataan yritykseltä, siitä maksetaan verot. Kun palvelu ostetaan virallisesti, syntyy työtä, palkkoja ja verotuloja.

Nyt kysyntä on vähentynyt.

Erityisen huolestuttava on havainto, jonka mukaan palveluiden ostoa ovat vähentäneet juuri pienituloisemmat työikäiset ihmiset. Heidän joukossaan on esimerkiksi niitä, jotka ovat ostaneet hoivapalveluita ikääntyville vanhemmilleen.

Samaan aikaan kun ikääntyneiden määrä kasvaa ja julkiset hoivapalvelut ovat yhä suuremmassa paineessa, miksi hallitus päättää heikentää yhtä niistä keinoista, joilla perheet ovat voineet täydentää läheistensä hoivaa?

Olen vuosien ajan puhunut ikäihmisten palveluista, omaishoitajien asemasta ja ennaltaehkäisevän tuen merkityksestä. Tiedän, että monessa perheessä arki on jo valmiiksi äärirajoilla. Kun kotiin saatava apu kallistuu, vaihtoehdot eivät lisäänny, vaan vähenevät.

Usein seurauksena on, että omainen tekee enemmän itse.

Jaksaminen heikkenee.

Työstä jäädään pois.

Tai ikääntyneen toimintakyky heikkenee nopeammin, koska apua ei saada riittävän ajoissa.

Tällöin kustannukset eivät katoa. Ne vain siirtyvät myöhemmäksi ja usein paljon suuremmiksi.

Sama koskee työllisyyttä. Jos lähes kolmannes alan yrityksistä on jo vähentänyt työpaikkoja, säästöjen hintana ovat menetetyt työpaikat, pienemmät verotulot ja heikentynyt yritystoiminta.

Hyvä politiikka ei ole sitä, että tarkastellaan vain yhtä budjettiriviä. Hyvä politiikka arvioi myös päätösten seuraukset.

Tässä tapauksessa seuraukset näyttävät huolestuttavilta.

Palveluiden käyttö vähenee.

Työpaikkoja katoaa.

Yritykset kärsivät.

Perheet jäävät aiempaa enemmän yksin.

Hoi hallitus, hallitus! Haluan kysyä, oliko kotitalousvähennyksen leikkaaminen todella säästö vai siirtyikö lasku vain toisten maksettavaksi.

Jos tavoitteena oli vahvistaa työllisyyttä, tukea ikäihmisten kotona asumista ja torjua harmaata taloutta, ensimmäiset tulokset näyttävät valitettavasti kulkevan päinvastaiseen suuntaan.

Hieno homma, meillä on hyvä hallitusohjelma. (eli siis ei ole)

Jäävätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset palvelujen väliin? Asia käsittelyssä aluevaltuustossa tiistaina

Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.

Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.

Miksi nostin asian esiin?

Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.

Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.

Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.

Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea

Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.

Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.

Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.

Kysyin mm.

  • kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
  • mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
  • miten riskit aiotaan estää

Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.

Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan

Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.

Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.

Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.

Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.

Mutta

  • kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
  • vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
  • eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi

Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.

Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki

Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.

Jatkossa perheen on haettava

  • aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
  • mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta

Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.

Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.

Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?

Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.

Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi

  • miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
  • miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa

Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.

Siirtymäaika tuo hengähdystauon

Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.

Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.

Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?

Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.

Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:

  • kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
  • kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
  • kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä

Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.

Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.

Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.

Kyse on lapsista, ei rakenteista

Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?

Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.

Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.

Kuka rakentaa Suomen tulevaisuuden, kun ammattioppilaitoksista leikataan?

Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua osaajapulasta, nuorten syrjäytymisestä, työvoiman saatavuudesta ja talouskasvusta. Samaan aikaan yksi tärkeimmistä ratkaisuista näihin haasteisiin, eli ammatillinen koulutus on joutunut vuosien ajan jatkuvien uudistusten, säästöjen ja rahoitusmuutosten kohteeksi.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) vuonna 2024 julkaisema arviointi tarjosi poikkeuksellisen tärkeän tilannekuvan ammatillisen koulutuksen tilanteesta. Arvioinnissa ei puhuttu kriisistä, mutta siinä tunnistettiin useita vakavia haasteita, kuten opiskelijoiden tuen tarpeiden kasvu, opettajien kuormittuminen, oppilaitosten väliset erot sekä opiskelijoiden kokemus siitä, ettei opetusta ja ohjausta ollut aina riittävästi saatavilla.

Vuonna 2026 tilannetta voidaan tarkastella uudesta näkökulmasta. Nyt tiedämme, mitä tapahtui sen jälkeen, kun ammatilliseen koulutukseen kohdistettiin uusia säästöjä, oppilaitokset käynnistivät muutosneuvotteluja ja koulutuksen järjestäjät joutuivat etsimään uusia tapoja sopeuttaa toimintaansa.

Kysymys onkin nyt se, että kuunneltiinko varoituksia vai päätettiinkö kulkea vastakkaiseen suuntaan? (tämä siis ei ole oikeasti kysymys, vaan toteamus)

Vuonna 2024 tunnistettiin ongelmat ja vuonna 2026 niitä syvennettiin

Karvin arvioinnissa nousi esiin, että opiskelijoiden tarpeet ovat muuttuneet merkittävästi. Oppilaitoksiin tulee yhä enemmän nuoria, jotka tarvitsevat oppimisen tukea, erityistä ohjausta ja vahvaa läsnä olevaa aikuisuutta. Oppivelvollisuuden laajentuminen on ollut tärkeä uudistus, mutta samalla se on tuonut ammatilliseen koulutukseen opiskelijoita, joiden tuen tarve on aiempaa suurempi.

Vuonna 2024 viesti oli selkeä siitä, että resursseja tarvitaan enemmän.

Vuonna 2026 todellisuus näyttää toisenlaiselta. Ammatilliseen koulutukseen kohdistuneet 120 miljoonan euron leikkaukset ovat johtaneet henkilöstövähennyksiin, koulutustarjonnan supistumiseen ja muutosneuvotteluihin useissa oppilaitoksissa. Samalla juuri ne palvelut, joiden merkitystä Karvi korosti, eli ohjaus, erityinen tuki ja opiskelijoiden henkilökohtainen kohtaaminen ovat joutuneet säästöpaineiden kohteiksi.

Kun tuen tarve kasvaa ja resurssit vähenevät, seurauksena ei voi olla parempi lopputulos.

Lähiopetuksen määrä kertoo paljon koulutuksen suunnasta

Yksi Karvin keskeisistä havainnoista liittyi opiskelijoiden kokemuksiin opetuksesta. Moni opiskelija koki jo vuonna 2024, ettei opetusta ollut riittävästi ja että oppiminen perustui liikaa itsenäiseen työskentelyyn.

Monelle nuorelle itseohjautuvuus toimii hyvin. Kaikille ei.

Ammatillisen koulutuksen erityispiirre on se, että suuri osa osaamisesta opitaan tekemällä, harjoittelemalla ja saamalla palautetta ammattilaiselta. Koneita ei opita käyttämään lukemalla ohjeita. Asiakaspalvelua ei opita ilman vuorovaikutustilanteita. Hoitotyötä ei opita ilman käytännön harjoittelua ja ohjausta.

Vuonna 2024 huolena oli liian vähäinen lähiopetus.

Vuonna 2026 huolena on se, kuinka paljon sitä voidaan vielä vähentää ilman että koulutuksen laatu alkaa kärsiä merkittävästi.

Opettajien jaksaminen on koko järjestelmän kohtalonkysymys

Karvin arvioinnissa opettajien työkuorma nousi esiin useaan kertaan. Opettajien tehtävä ei ole pelkästään opettaa ammattia. He toimivat myös ohjaajina, tukijoina, työelämäyhteistyön rakentajina ja usein ensimmäisinä aikuisina, jotka tunnistavat opiskelijan tuen tarpeen.

Jo vuonna 2024 opettajat kokivat, ettei aikaa ollut riittävästi.

Vuonna 2026 tilanne on monin paikoin vaikeampi. Muutosneuvottelut ja henkilöstövähennykset tarkoittavat käytännössä sitä, että sama työ tehdään pienemmällä henkilöstöllä. Samalla opiskelijoiden tuen tarve ei ole vähentynyt.

Tämä kehitys herättää vakavan kysymyksen myös tulevaisuuden kannalta. Jos ammatillisen koulutuksen opettajien työ muuttuu jatkuvasti kuormittavammaksi, kuinka houkuttelevana alaa voidaan pitää uusille opettajille?

Kuka opettaa tulevaisuuden sähköasentajat, lähihoitajat, kokit, koneistajat ja rakennusalan ammattilaiset?

Nuorisotyöttömyys ja koulutus kulkevat käsi kädessä

Nuorisotyöttömyys ei synny yhdestä syystä eikä sitä ratkaista yhdellä toimenpiteellä. Silti koulutuksella on siinä keskeinen rooli.

Ammatillisen koulutuksen tehtävänä on tarjota nuorelle polku työelämään. Kun koulutus toimii hyvin, opiskelija saa osaamista, itseluottamusta, verkostoja ja mahdollisuuden siirtyä työelämään tai jatko-opintoihin.

Jos koulutuspolku heikkenee, myös työelämään siirtyminen vaikeutuu.

Millaisia vaikutuksia koulutuksen heikentyneillä resursseilla voi olla viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä. Jokainen keskeytynyt tutkinto, jokainen ilman riittävää tukea jäänyt opiskelija ja jokainen menetetty mahdollisuus näkyvät myöhemmin työllisyydessä, hyvinvoinnissa ja julkisessa taloudessa.

Kyse ei ole vain koulutuspolitiikasta. Kyse on myös työvoimapolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ja tulevaisuuspolitiikasta.

Osaajapulaa ei ratkaista koulutusta heikentämällä

Suomi tarvitsee tulevina vuosikymmeninä valtavan määrän ammatillisen koulutuksen suorittaneita osaajia. Rakennuksia on korjattava, sähköverkkoja uudistettava, vihreää siirtymää toteutettava, ikääntyvää väestöä hoidettava ja teollisuutta kehitettävä.

Samaan aikaan keskustellaan koulutuslinjojen supistamisesta ja koulutuksen säästöistä.

Tässä on ristiriita, johon ei ole saatu uskottavaa vastausta.

Jos koulutamme vähemmän osaajia, mistä tulevat tulevaisuuden työntekijät?

Jos vähennämme opettajia, mistä tulevat tulevaisuuden opettajat?

Jos heikennämme koulutuksen vetovoimaa, miten vastaamme työmarkkinoiden kasvavaan osaajatarpeeseen?

Kyse on jälleen arvovalinnasta

Karvin vuoden 2024 arvioinnin tärkein viesti ei ollut pelkästään se, että järjestelmässä on ongelmia. Tärkeämpi viesti oli se, että ongelmat olivat vielä ratkaistavissa.

Vuonna 2024 ammatillinen koulutus oli varoitustilassa.

Vuonna 2026 monilla mittareilla ollaan lähempänä kriittistä tilannetta.

Tämä ei ole väistämätön kehityskulku. Kyse on poliittisista valinnoista. Siitä, pidämmekö ammatillista koulutusta kustannuseränä vai investointina. Hallitus on johdonmukainen. ”Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelma ajaa meidät suohon.

Jos haluamme vähentää nuorisotyöttömyyttä, vahvistaa työvoiman saatavuutta, ehkäistä syrjäytymistä ja turvata suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden, ammatillinen koulutus tarvitsee enemmän tukea, ei vähemmän.

Vuoden 2024 arviointi kertoi, mitä pitäisi tehdä. Vuoden 2026 tilanne kertoo, mitä tapahtuu silloin, kun varoituksia ei oteta riittävän vakavasti.

Lähteet:

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ

Suomen Opiskelija-Allianssi – OSKU ry

karvi.fi

Opetus- ja kulttuuriministeriö

https://yle.fi/a/74-20229340

https://www.livesaatio.fi/ajankohtaista/ammattiopisto-live-kaynnistaa-muutosneuvottelut

https://okm.fi/-/ammatillisen-koulutuksen-jarjestajille-2-05-miljardia-vuodelle-2025

https://www.jotpa.fi/fi/faq/miten-paallekkaisen-rahoituksen-estaminen-ammatillisessa-koulutuksessa-muuttuu-vuonna-2026

KARVI_0224_0Download

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Turvallisuus kuuluu kaikille, mutta uskallammeko panostaa ennaltaehkäisyyn?

Päihteistä ja turvallisuudesta keskustellaan usein irrallaan toisistaan, vaikka todellisuudessa ne kietoutuvat tiiviisti yhteen. Tämä tuli vahvasti esiin Länsi‑Uudellamaalla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka järjestimme Länsi-Uudenmaan aluevaltuustoryhmänä yhdessä keskustan Espoon kuntayhdistyksen kanssa.

Tilaisuuden avasi ja juonsi aluevaltuustoryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia, joka loi keskustelulle avoimen ja rakentavan pohjan. Puhujina kuultiin asiantuntijoita eri näkökulmista: ehkäisevän päihdetyön asiantuntijaa Tuija Tuormaata, apulaisylilääkäri Anni Lamminsaloa, katutason työntekijää Sauli Taipaletta, poliisi ja yrittäjä Hannu Kauppista sekä kansanedustaja Markku Siposta.

Yhteinen viesti oli tuntui kaikilla olevan se, että päihteet eivät ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteiskunnan asia.

Turvallisuus on kokemus ja se koskettaa meitä kaikkia

Tilaisuudessa nousi esiin, että vaikka moni kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteet näkyvät yhä enemmän arjessa, erityisesti julkisissa tiloissa.

Turvattomuus ei ole pelkästään tilastoja, vaan kokemus. Se syntyy kohtaamisista, ympäristöistä ja siitä, miten ihmiset kohdataan.

Samalla muistutettiin, että päihteet näkyvät vahvasti myös väkivallassa ja onnettomuuksissa. Kyse on siis laajasta turvallisuuskysymyksestä, ei vain yksittäisten ihmisten valinnoista.

Nuorten arki ei ole mustavalkoinen

Erityisen vaikuttava oli katutason työn näkökulma, jonka toi esiin Sauli Taipale. Hänen viestinsä oli tärkeä: nuoret eivät ole ongelma, vaan he elävät usein tilanteissa, joissa ongelmat kasautuvat.

Monella nuorella on kokemuksia epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden huolista. Turvallisen aikuisen puuttuminen voi olla ratkaiseva tekijä.

Kohtaaminen ja luottamus ovat aivan keskeisiä. Nuoret toivovat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi, eivät leimatuiksi.

Palvelut ja yhteistyö ratkaisevat

Anni Lamminsalo kuvasi nuorten palveluita ja niiden toimintaa. Yksi keskeinen havainto oli, että mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä.

Samalla nousi esiin karu todellisuus: päihteet näkyvät vahvasti lastensuojelussa ja raskaat palvelut ovat kalliita.

Painopistettä on siirrettävä varhaisempaan vaiheeseen. Kun apu tulee ajoissa, voidaan välttää sekä inhimillistä kärsimystä että erittäin suuria kustannuksia.

Turvallisuus on myös kokemus

Ehkäisevän päihdetyön asiantuntija Tuija Tuormaa muistutti, että turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja tai viranomaisten mittareita. Se on myös ihmisten kokemus omasta arjestaan.

Tuormaan puheenvuorosta jäi erityisesti mieleen se, että päihdehaitat eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Ne vaikuttavat läheisiin, ympäristöön ja koko yhteisön turvallisuuden tunteeseen. Siksi päihdekysymykset ovat myös turvallisuuskysymyksiä.

Rikollisuus ja viranomaistyö muuttuvat

Hannu Kauppinen toi keskusteluun poliisin näkökulman ja kuvasi, miten päihteet linkittyvät usein rikollisuuteen.

Hänen puheenvuorossaan korostui kuitenkin myös muutos siinä, että viranomaistyö on kehittymässä yhä enemmän suuntaan, jossa painotetaan empaattista kohtaamista. Hän kaipaisi myös sitä, että palattaisi hyviin käytänteisiin siinä, että panostettaisi myös nopeaa avunsaantia ja varhaista puuttumista.

Turvallisuus ei synny pelkästä kontrollista, vaan myös luottamuksesta.

Politiikan päätökset näkyvät arjessa

Markku Siponen toi esiin, miten päihdepolitiikka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten arkeen. Päätökset alkoholin saatavuudesta, markkinoinnista ja palvelurakenteista eivät ole irrallisia, vaan niillä on suora vaikutus siihen, miten päihteet näkyvät yhteiskunnassa.

Myös koulujen rooli nousi vahvasti esiin, juuri siellä ehkäisevällä työllä on mahdollisuus tavoittaa nuoret ajoissa.

Hän nosti esiin myös sen, että vaikka suurin osa suomalaisista kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteiden käyttö näkyy yhä useammin julkisissa tiloissa. Turvattomuuden kokemukset lisääntyvät erityisesti paikoissa, joissa ihmiset liikkuvat päivittäin, kuten kauppakeskuksissa, asemilla ja joukkoliikenteessä.

Yleisö toi keskusteluun arjen äänen

Tilaisuuden yleisökysymykset olivat erityisen laadukkaita. Ne koskivat ennaltaehkäiseviä palveluja, arjen työn haasteita sekä perheiden näkökulmaa.

Keskustelussa kuului vahvasti sekä ammattilaisten että läheisten ääni. Samalla esitettiin toiveita siitä, että viestit vietäisiin eteenpäin myös valtakunnalliseen päätöksentekoon, erityisesti eduskuntaan.

Ennaltaehkäisyä ei saa unohtaa

Keskustelun aikana nostin itse esiin kysymyksen ennaltaehkäisevän työn asemasta tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja palveluita joudutaan tarkastelemaan kriittisesti.

Erityisesti kysyin Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan tulevaisuudesta. Molemmat toimintamallit ovat osoittaneet arvonsa nuorten tukemisessa, varhaisessa puuttumisessa sekä eri viranomaisten välisen yhteistyön rakentamisessa. Juuri tällaisissa palveluissa ongelmiin voidaan tarttua ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi ja kalliimmiksi korjata.

Esitin kansanedustaja Markku Siposelle kysymyksen siitä, olisiko mahdollista vahvistaa Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan asemaa myös lainsäädännöllisin keinoin. Samalla nostin esiin tarpeen kehittää hyvinvointialueiden, kuntien, poliisin, järjestöjen ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä niin, ettei ennaltaehkäisevä työ jää rakenteiden väliin.

Pidän tätä tärkeänä keskusteluna. Liian usein julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy korjaaviin palveluihin, vaikka todelliset säästöt niin inhimilliset kuin taloudellisetkin syntyvät silloin, kun ongelmat tunnistetaan ajoissa ja niihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa.

Jos haluamme vähentää nuorten pahoinvointia, päihdehaittoja ja turvattomuutta, tulee investoida juuri niihin palveluihin, jotka ehkäisevät ongelmien syntymistä. Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että ennaltaehkäisevän työn merkitys tunnistetaan myös päätöksenteossa. Jokainen nuori, joka saa apua ajoissa, on onnistuminen paitsi yksilön ja perheen näkökulmasta myös koko yhteiskunnan kannalta.

Turvallisuus ei synny sattumalta. Se rakentuu välittämisestä, yhteistyöstä ja siitä, että panostamme varhaiseen tukeen silloin, kun apua eniten tarvitaan.