Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Älkää kirjoittako Karjalohjan Terkan historiaa uusiksi

Karjalohjan Terkka on hieno onnistuminen, mutta nykyisessä keskustelussa sen syntyhistoriaa ollaan vaarassa yksinkertaistaa. Terveysasema päätettiin sulkea, päätöstä yritettiin muuttaa ja sen jälkeen ryhdyttiin etsimään uusia keinoja turvata lähipalvelut. Asiakirjat kertovat, mitä todella tapahtui.

Karjalohjan Terkka on aiheellisesti saanut paljon huomiota. Yhdistysvetoisesti toimiva, omalääkärimalliin pohjautuva ratkaisu on hieno esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun paikalliset ihmiset, yhdistykset ja eri toimijat tekevät yhteistyötä.

Viime päivinä Karjalohjan Terkasta on kuitenkin käyty keskustelua, jossa sen syntyhistoriaa on tulkittu hyvin eri tavoin ja siksi on syytä palata siihen, mitä todella päätettiin ja missä järjestyksessä asiat etenivät.

Tämä ei ole pelkkää menneisyyden muistelua. Sillä, miten Karjalohjan tilanteesta puhumme, on merkitystä myös tulevaisuuden kannalta. Jos haluamme oppia tästä mallista ja soveltaa siitä saatavia kokemuksia muuallakin, meidän on ensin ymmärrettävä, miten tähän päädyttiin.

Alkuperäinen päätös oli sulkea terveysasema

Länsi-Uudenmaan aluevaltuusto teki 11. kesäkuuta 2024 päätöksen palvelujen verkostosta. Päätöksen linjauksiin sisältyi Karjalohjan ja Sammatin terveysasemien sulkeminen ulkoistussopimuskauden päättyessä.

Ja tämä on se keskustelun lähtökohta, jota ei pidä jälkeenpäin muuttaa toiseksi.

Karjalohjan nykyistä mallia ei tuolloin päätetty synnyttää. Aluevaltuustolle ei tuotu valmista suunnitelmaa yhdistysvetoisesta Terkasta tai omalääkärimallista, jonka vuoksi hyvinvointialueen oma terveysasema voitaisiin lakkauttaa.

Päätös oli päätös lakkauttaa terveysasema.

Siksi on täysin perusteltua sanoa, ettei nykyinen onnistunut ratkaisu ollut alkuperäisen lakkauttamispäätöksen tarkoitus tai suunniteltu seuraus. Karjalohjan Terkkaa ei pidä jälkikäteen käyttää perusteluna sille, että terveysaseman sulkeminen olisi alun perin ollut kehittämisteko, jonka tavoitteena oli synnyttää jotain parempaa.

Näin ei päätetty.

Lakkauttamista yritettiin estää

On kuitenkin yhtä tärkeää kertoa myös se osa historiasta, joka helposti jää keskustelusta pois.

Palveluverkkopäätöstä tehtäessä Keskusta esitti ryhmämme puheenjohtajan, Marjut Frantsi-Lankian toimesta, että Karjalohjan ja Sammatin lähiterveysasematasoiset palvelut turvataan jatkossakin väestön tarpeen mukaisena lähipalveluna.

Ehdotuksessamme nostimme esiin myös mahdollisuus järjestää palveluja monituottajamallilla ja yhteiskäyttöisissä tiloissa.

Ehdotus hävisi äänestyksessä 70–8 ja alkuperäinen linjaus terveysasemien sulkemisesta hyväksyttiin.

Tässä on olennainen ero siihen kertomukseen, jossa kaikki nykyinen työ Karjalohjan palvelujen puolesta näyttäisi alkaneen vasta sen jälkeen, kun lakkauttaminen oli jo hyväksytty.

Ensin yritettiin säilyttää palvelut. Vasta kun tämä ei onnistunut, ryhdyttiin etsimään keinoja turvata palvelut toisella tavalla.

Emme jääneet hyväksymään tilannetta

Kun esitys lähiterveysasematasoisten palvelujen säilyttämisestä hävisi, Keskustan aluevaltuustoryhmä jätti samassa aluevaltuuston kokouksessa aloitteen Karjalohjan ja Sammatin terveyspalvelujen turvaamisesta monituottajamallia pilotoiden.

Aloitteessa todettiin, että palvelujen siirtyminen esimerkiksi Lohjan keskustaan merkitsisi Karjalohjan ja Sammatin asukkaille pitkiä matkoja. Tällaisia palveluja ei voi pitää aidosti lähipalveluina.

Aloitteessa esitettiin, että hyvinvointialue selvittäisi mahdollisuudet käynnistää pilotti, jossa palveluja järjestettäisiin uudenlaisella tavalla eri toimijoiden yhteistyönä. Esillä olivat monituottajamalli, julkisten ja muiden toimijoiden yhteistyö sekä yhteiskäyttöiset tilat.

Ajatuksena oli myös, että pilotista saatavia kokemuksia voitaisiin hyödyntää muuallakin Länsi-Uudenmaan haja-asutusalueilla.

Tämä on mielestäni merkittävä asia nykyisessä keskustelussa.

Ajatus siitä, että Karjalohjan ja Sammatin kaltaisilla alueilla on etsittävä uudenlaisia tapoja turvata lähipalvelut, ei syntynyt nyt jälkikäteen, vaan se tuotiin aluevaltuustoon konkreettisena aloitteena jo 11. kesäkuuta 2024.

Pilottia ei silloin hyväksytty

On myös hyvä muistaa, ettei Keskustan aloitteen esittämää pilottia tuolloin päätetty käynnistää.

Aluehallituksen myöhemmässä vastauksessa todettiin, että Karjalohjan ja Sammatin terveysasemat suljetaan tehdyn päätöksen mukaisesti. Vastauksessa tunnistettiin mahdollisuuksia esimerkiksi ammatinharjoittajamalliin ja yhteiskäyttöisiin tiloihin tulevaisuudessa, mutta varsinaista aloitteessa esitettyä pilottia ei käynnistetty.

Aloite todettiin loppuun käsitellyksi ja siksi olisi väärin väittää, että hyvinvointialue olisi jo tuolloin suunnitelmallisesti päättänyt rakentaa nykyisen Karjalohjan Terkka -mallin, mutta yhtä väärin olisi väittää, että nykyinen ratkaisu olisi syntynyt täysin tyhjästä tai ilman poliittista työtä.

Karjalohjan Terkka syntyi työn, aloitteellisuuden ja yhteistyön tuloksena

Karjalohjan nykyisen ratkaisun syntymisessä on ollut monta tekijää.

Ennen kaikkea tarvittiin karjalohjalaisten omaa aktiivisuutta. Tarvittiin ihmisiä, jotka eivät tyytyneet siihen, että lähipalvelut katoavat. Tarvittiin yhdistyksiä, osaamista, sitoutumista ja valtava määrä työtä.

Tarvittiin myös yhteistyötä hyvinvointialueen kanssa sekä ihmisiä, jotka olivat valmiita etsimään ratkaisua. Tarvittiin poliittista työtä, jossa pidettiin esillä sitä, ettei lakkauttamispäätöksen jälkeen voitu vain todeta, että asia on loppuun käsitelty ja siksi mielestäni oikea kuva Karjalohjan Terkasta ei ole se, että yksi puolue tai yksi ryhmä olisi yksin sen ansioista vastuussa.

Eikä myöskään se, että terveysaseman lakkauttaminen olisi itsessään synnyttänyt nykyisen hienon ratkaisun.

Nykyinen Terkka syntyi, koska alkuperäisen päätöksen jälkeen ihmiset eivät luovuttaneet.

Siinä on Karjalohjan tarinan ehkä tärkein opetus.

Entä päätöksestä äänestäneet?

Julkisessa keskustelussa on nostettu esiin myös se, että osa Karjalohjan aluevaltuutetuista äänesti lakkauttamispäätöksen puolesta ja perustelee nyt päätöstään laajemmilla budjettikompromisseilla.

Mielestäni tästäkin voidaan keskustella asiallisesti.

On mahdollista, että valtuustoryhmä on katsonut laajemman budjettisovun kokonaisuuden tärkeäksi ja pyrkinyt sillä lieventämään muita heikennyksiä. Esimerkiksi omaishoidon tuen leikkauksia on nostettu esiin yhtenä perusteena.

Keskusta ei ollut mukana talousarviosovussa.

Meille Karjalohjan ja Sammatin terveysasemien lakkauttaminen oli yksi niistä asioista, joita emme voineet hyväksyä. Emme voineet myöskään hyväksyä kokonaisuutta, jossa ennaltaehkäisevän lastensuojelutyön palveluista leikattiin.

Tästä on olemassa myös konkreettinen esimerkki. Talousarviosta päätettäessä hyvinvointialue päätti leikata noin 300 000 euroa tukisuhdeostoista. Keskustalle tämä oli yksi kynnyskysymyksistä, miksi emme olleet talousarviosovussa mukana. Tukihenkilöpalvelut ovat nimenomaan ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, jonka merkitys lapsille ja perheille on valtava.

Myös omaishoidon osalta meille oli tärkeää, ettei omaishoitajien asemaa heikennetä.

Tässä on olennainen ero poliittisissa valinnoissa.

Jotkut ryhmät päättivät olla mukana talousarviosovussa ja perustelivat sitä sillä, että ne onnistuivat neuvotteluissa lieventämään joitakin suunniteltuja heikennyksiä. Se on heidän oikeutensa ja heidän poliittinen arvionsa.

Keskusta puolestaan katsoi, ettei kokonaisuutta voitu hyväksyä. Meille terveysasemien lakkauttaminen, omaishoidon asema ja ennaltaehkäisevän lastensuojelutyön leikkaukset olivat liian merkittäviä kysymyksiä kompromissin hyväksymiseksi.

Tätä eroa ei pidä nyt jälkikäteen häivyttää.

Jokainen valtuutettu ja valtuustoryhmä vastaa omista ratkaisuistaan ja niiden perusteluista, mutta poliittinen perustelu ei muuta sitä, mitä itse päätöksessä tehtiin.

Voi olla samanaikaisesti totta, että

  • päätöksen taustalla oli laajempi budjettikompromissi
  • päätöksellä pyrittiin vaikuttamaan myös muihin säästöihin
  • ja kyseinen valtuutettu äänesti päätöksen puolesta, johon sisältyi Karjalohjan terveysaseman sulkeminen.

Näiden asioiden välillä ei ole ristiriitaa.

Siksi toivon, että keskustelussa pidetään erillään päätöksen sisältö ja päätöksen perustelut.

Jokaisella on oikeus kertoa, miksi äänesti kuten äänesti, mutta äänestystuloksia ja päätösten sisältöä ei pidä kirjoittaa jälkikäteen uusiksi.

Karjalohjan mallista kannattaa oppia, mutta ei väärällä johtopäätöksellä

Karjalohjan Terkka on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, että lähipalveluja voidaan joskus järjestää myös uudenlaisilla tavoilla ja tästä kannattaa ottaa oppia.

Itse vedän Karjalohjan kokemuksesta erilaisen johtopäätöksen kuin sen, että pieniä terveysasemia voidaan jatkossa huoletta sulkea, koska aktiivinen paikallisyhteisö ehkä keksii niille korvaavan ratkaisun.

Kaikkialla ei ole samanlaista yhdistystoimintaa, samoja aktiivisia ihmisiä tai samanlaisia mahdollisuuksia. Palvelujen yhdenvertaisuus ei voi perustua siihen, kuinka paljon paikkakunnalta löytyy vapaaehtoisia, osaamista ja ihmisiä, jotka jaksavat kantaa vastuuta yhteisestä palvelusta.

Karjalohjan onnistumista ei siis pidä käyttää perusteena lähipalvelujen alasajolle muualla. Sen sijaan siitä voidaan oppia, että hyvinvointialueen pitäisi olla paljon nykyistä avoimempi erilaisille tavoille turvata lähipalveluja. Yhden mallin ei tarvitse sopia kaikkialle.

Joillakin alueilla hyvinvointialueen oma palvelu on paras ratkaisu. Toisaalla voidaan löytää toimivia ratkaisuja esimerkiksi monituottajamallista, ammatinharjoittajamallista, yhteiskäyttöisistä tiloista tai paikallisten toimijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä, mutta lähtökohdan pitää olla palvelujen turvaaminen, ei ensin tehty lakkautuspäätös ja sen jälkeen toive siitä, että joku muu ratkaisee ongelman.

Kun lakkauttamisesta tuli yhtäkkiä menestystarina

Aluevaltuuston enemmistö päätti lakkauttaa Karjalohjan terveysaseman. Aluehallituksen enemmistö ei myöhemmin hyväksynyt Keskustan esittämää pilottia, jolla olisi lähdetty aktiivisesti kehittämään uudenlaista monituottajamallia palvelujen turvaamiseksi.

Keskusta esitti jo päätöksenteon yhteydessä, että Karjalohjan ja Sammatin lähiterveysasematasoiset palvelut säilytetään. Esitimme myös, että palvelujen järjestämisessä voitaisiin selvittää monituottajamallia ja yhteiskäyttöisiä tiloja.

Kun tämä ehdotus hävisi, emme hyväksyneet ajatusta siitä, että palvelujen katoamiseen pitäisi vain sopeutua. Jätimme aloitteen, jossa esitimme uudenlaisen mallin pilotoimista Karjalohjan ja Sammatin terveyspalvelujen turvaamiseksi.

Nyt, kun asukkaat, yhdistykset ja muut paikalliset toimijat ovat tehneet valtavan työn ja rakentaneet yhdessä uudenlaisen ratkaisun, samaa mallia kehutaan juhlapuheissa esimerkkinä tulevaisuuden palveluista.

Karjalohjan Terkkaa ei rakennettu siksi, että aluevaltuuston enemmistö olisi päättänyt kehittää uudenlaisen lähipalvelumallin. Terveysasema päätettiin lakkauttaa. Uutta ratkaisua ryhdyttiin rakentamaan, koska asukkaat eivät hyväksyneet sitä, että lähipalvelu vain katoaa.

Nyt mallia, jonka synnyttämiseen tarvittiin ennen kaikkea karjalohjalaisten omaa aktiivisuutta, yhdistysten työtä, sitoutuneita ihmisiä ja uuden ratkaisun puolesta tehtyä työtä, kehutaan esimerkkinä siitä, mitä pitäisi viedä muuallekin. Se on tietenkin hienoa. Karjalohjan Terkasta saa ja pitääkin olla ylpeä, mutta kunniaa ei pidä kirjoittaa uusiksi.

On eri asia mahdollistaa ratkaisu ja eri asia lakkauttaa palvelu, jonka jälkeen muut joutuvat rakentamaan sille uuden vaihtoehdon.

Karjalohjan asukkaat ansaitsevat kiitoksen siitä, etteivät he luovuttaneet. Paikalliset toimijat ansaitsevat kiitoksen siitä työstä, jolla ratkaisu on rakennettu. Myös kaikkien niiden, jotka poliittisesti puolustivat lähipalvelujen säilyttämistä ja esittivät vaihtoehtoisia tapoja niiden turvaamiseksi, työ on osa tätä tarinaa.

Sen sijaan olisi vaikea väittää, että suurin ansio mallin syntymisestä kuuluu niille, jotka päättivät ensin lakkauttaa terveysaseman ja joiden enemmistö ei tuolloin hyväksynyt esitettyä pilottia.

Siksi toivon, että kun Karjalohjan Terkasta puhutaan nyt menestystarinana, muistetaan myös koko tarina.

Ensin enemmistö päätti lakkauttaa palvelun. Keskusta esitti sen säilyttämistä ja uudenlaisen mallin selvittämistä. Kun päätös tehtiin, paikalliset ihmiset eivät luovuttaneet, vaan ryhtyivät rakentamaan ratkaisua. Nyt, kun ratkaisu toimii, lakkauttamispäätöksen tehneet haluavat esitellä sitä tulevaisuuden mallina.

Karjalohjan Terkka on hieno onnistuminen, mutta se ei ole lakkauttamispäätöksen ansio.

Se on ennen kaikkea osoitus siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun ihmiset puolustavat lähipalvelujaan eivätkä suostu luovuttamaan ja kun vaihtoehtoisia ratkaisuja ollaan valmiita etsimään.

Lähipalvelut eivät säily itsestään

Olen kirjoittanut Karjalohjan ja Sammatin palveluista useaan otteeseen, koska pidän niiden tarinaa tärkeänä esimerkkinä koko Länsi-Uudellemaalle.

Lähipalvelut eivät säily itsestään.

Niiden puolesta tarvitaan päätöksiä, aloitteita, yhteistyötä ja joskus myös sitkeää työtä sen jälkeen, kun ensimmäinen päätös ei ole mennyt oikein.

Karjalohjalla ensin vastustettiin palvelujen lakkauttamista, kun tämä hävittiin äänestyksessä, esitettiin uudenlaista monituottajamallia. Sen jälkeen paikalliset ihmiset ja toimijat tekivät valtavan työn löytääkseen käytännön ratkaisun.

Juuri tämä on se historia, jonka toivon muistettavan.

Karjalohjan Terkka ei syntynyt siksi, että terveysaseman sulkeminen olisi ollut alun perin suunniteltu kehittämisratkaisu. Mutta se ei myöskään syntynyt tyhjästä. Se syntyi, koska päätöksen jälkeenkin jatkettiin työtä.

Se syntyi paikallisesta aloitteellisuudesta, yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä.

Se syntyi myös siitä ajatuksesta, jota itse pidän edelleen tärkeänä, eli jos perinteinen tapa järjestää lähipalvelu ei ole mahdollinen, meidän tehtävämme ei ole ensimmäisenä luovuttaa. Meidän tehtävämme on etsiä uusi tapa turvata palvelu.

Karjalohjan Terkka osoittaa, että se voi parhaimmillaan onnistua.

Päätös ennen päätöstä, Koisjärven päiväkoti ja hyvän hallinnon rajat

Koisjärven päiväkodin lakkauttamista koskeva päätös herättää minussa tavallista enemmän tunteita ja kysymyksiä. Ei ainoastaan siksi, että kyse on jälleen yhden lähipalvelun poistumisesta, vaan siksi, että olen ollut itse tässä päätöksenteossa puolustamassa Koisjärven päiväkotia jo vuosia sitten.

Olen nähnyt, miten päiväkodin asemaa on tarkasteltu, millaisia perusteluja sen säilyttämistä ja lakkauttamista vastaan on esitetty ja miten sama keskustelu tuntuu palaavan uudelleen ja uudelleen.

Siksi katson tätä päätöstä myös historian kautta ja juuri historia tekee nykyisestä tilanteesta mielestäni erityisen kiinnostavan.

Olen puolustanut Koisjärven päiväkotia ennenkin

Koisjärven päiväkoti oli lakkautus- ja siirtouhan alla jo aiemmin.

Kun päiväkodin Kuuset-ryhmän siirtämistä pois Koisjärveltä käsiteltiin, olin itse mukana päätöksenteossa ja puolustin ryhmän säilyttämistä Koisjärvellä.

Tuolloin en nähnyt perusteltuna sitä, että palvelua siirretään pois alueelta vain siksi, että suurempi yksikkö voisi olla hallinnollisesti tehokkaampi.

Tein esityksen, että Kuuset-ryhmä pidetään Koisjärven päiväkodin kiinteistössä ja sen sijaintia arvioidaan myöhemmin uudelleen, kun Saukkolan uusi päiväkoti olisi toiminnassa. Esitykseni voitti lautakunnassa selvästi ja se oli minulle tärkeä päätös. Ei siksi, että olisin ajatellut, ettei palveluverkkoa koskaan pitäisi muuttaa, vaan siksi, että pienen alueen palvelua ei pidä lakkauttaa vain siksi, että suurempi yksikkö näyttää paperilla tehokkaammalta.

Olen kirjoittanut tästä myös silloin, kun asia oli ajankohtainen.

Samaa keskustelua olen jatkanut Lohjan kouluverkon kohdalla. Olen tehnyt valtuustoaloitteen lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämisestä ja puhunut esimerkiksi jokaisen koulun lakkauttamisen yhteydessä siitä, ettei palveluverkkopäätösten vaikutuksia voi arvioida vain sen rakennuksen tai yksikön näkökulmasta, joka ollaan sulkemassa.

Sama kysymys on jälleen, kun Koisjärven päiväkoti ollaan lakkauttamassa.

Mutta mitä tässä välissä tapahtui?

Vuonna 2021 Nummi–Saukkolan alueen varhaiskasvatuksen järjestämisestä keskusteltiin valtuustossa. Olin silloin sitä mieltä, että palveluita olisi pitänyt tarkastella koko alueen kokonaisuutena ja selvittää uuden päiväkodin ja neuvolan sijoittamista Nummen monitoimijatalon yhteyteen. Esitykseni hävisi äänin 41–9.

Ajatukseni oli ennen kaikkea se, että lapsille ja perheille olisi ollut hyötyä siitä, että palvelut olisivat mahdollisimman pitkälle saman katon alla. Päiväkoti, koulu, neuvola, hammashoito, psykologi, perheneuvola ja muut perheiden palvelut olisivat olleet helpommin saavutettavissa samassa paikassa. Se olisi helpottanut erityisesti monilapsisten perheiden arkea, kun asioita olisi voinut hoitaa yhdellä käynnillä ja samassa paikassa.

Muistan edelleen, että ajatukselleni hieman hymähdeltiin: harvemmin päiväkoti-ikäiset tarvitsevat psykologia.

Minusta juuri tuo kertoo siitä, miten helposti palveluita katsotaan liian kapeasti. Ennaltaehkäiseviä ja perheiden palveluita ei pitäisi suunnitella vain sen perusteella, kuka niitä tarvitsee juuri nyt, vaan myös sen mukaan, miten perheiden kokonaisvaltaista hyvinvointia ja arjen sujuvuutta voidaan tukea.

Mielestäni on tärkeää Saukkolan ja Nummen asukkaiden näkemyksiä pitää kuulla ja kunnioittaa. Saukkolassa on enemmän asukkaita ja ymmärrän hyvin, miksi saukkolalaiset haluavat päiväkodin säilyvän Saukkolassa. Myös työmatkaliikenteen näkökulmasta Saukkola on monelle luontevampi suunta, sillä työssäkäyvien matkat suuntautuvat yleensä Saukkolasta eteenpäin, kun taas Nummi on monelle väärässä suunnassa.

En siis ajattele, että Saukkolaan keskitetty päiväkoti olisi itsessään huono ratkaisu. Ongelma on siinä, miten tähän kokonaisuuteen päädyttiin ja mitä se tarkoittaa Koisjärven kannalta.

Tätä historiaa on tärkeä muistella nyt, koska Saukkolassa ei edelleenkään ole sitä pysyvää uutta päiväkotia, jonka ympärille tuolloin keskustelua käytiin.

Sen sijaan käytössä ovat väistötilat ja nekin ovat vuokratilat. Kalliit sellaiset.

Siksi tämänhetkistä tilannetta ei voi kuvata niin, että Koisjärven vanhasta vuokratilasta siirryttäisiin uuteen, kaupungin omaan päiväkotiin. Näin ei ole ja tämä on tärkeää myös silloin, kun tarkastellaan lakkauttamisen taloudellisia perusteluja.

Mistä Koisjärven päiväkodin lakkauttamisessa oikeasti säästetään?

Kaupungin valmistelussa lakkauttamisen säästöiksi arvioidaan noin 100 000 euroa vuodessa. Laskelmassa ovat mukana henkilöstö- ja tilakustannukset.

Mietitäänpä hetki sitä, että poistuuko nämä kustannukset kaupungilta oikeasti?

Kaupungin henkilöstöä ei irtisanota. Päinvastoin. Päätösesityksessä todetaan, että Koisjärven päiväkodin vakituinen henkilöstö siirtyy kaupungin muihin yksiköihin, ensisijaisesti Saukkolan päiväkodin ja Nummen yhtenäiskoulun ryhmiin. Henkilöstö tarvitaan siis edelleen.

Lapset tarvitsevat edelleen varhaiskasvatusta. Työ ei katoa, vaan siirtyy toiseen paikkaan.

Eikä Saukkolan nykyinen päiväkoti ole kaupungin oma uusi rakennus, vaan väistötilat ovat nekin vuokratilat.

Siksi minusta päätöksenteossa pitäisi avata erittäin tarkasti, mikä on lakkauttamisen todellinen nettosäästö, eikä vain sitä, mitä Koisjärven yksikkö maksaa tällä hetkellä, vaan sitä, mitä koko palvelun järjestäminen maksaa sen jälkeen, kun lapset ja henkilöstö on siirretty muualle.

Kahdeksan lasta ei kerro koko Koisjärven tarinaa

Tällä hetkellä lakkauttamisen keskeisenä perusteluna on päiväkodin pieni lapsimäärä.

Kaupungin valmistelun mukaan elokuussa Koisjärven päiväkodissa aloittaa kahdeksan lasta, mutta kaupungin omassa aineistossa todetaan samalla, että Koisjärven päiväkodin kolmen kilometrin säteellä asuu 18 0–5-vuotiasta lasta. Lisäksi todetaan, että päiväkoti on pidetty, sinne tullaan pidemmänkin matkan päästä ja että se tukee alueen yhteisöllisyyttä.

Ja ajattelen, että tässä kohtaa oma kokemukseni päätöksenteosta vuosien varrelta korostuu.

Olen nähnyt ennenkin, miten palvelun käyttäjämäärää voidaan tarkastella irrallaan siitä ympäristöstä, jossa palvelu toimii.

Koisjärven alueelle on muuttanut uusia lapsiperheitä, mutta heitä ei voi nähdä vain tämänhetkisen päiväkotipaikan käyttäjämäärän kautta. Ajattelen, että jos uusia lapsiperheitä tulee alueelle, sen pitäisi olla kaupungille hyvä uutinen, eikä peruste palvelun vähentämiselle.

Haluammeko tänne lapsiperheitä?

Koisjärven pysäkillä seisoo koululaisia paljon ja asukkaiden kokemuksen mukaan jopa eniten koko alueella. Mielestäni se kertoo jotain. Sehän siis kertoo siitä, että meillä on täällä lapsia. Meillä on täällä perheitä.

Täällä on elämää.

Haluammeko, että Koisjärvelle, tai yleensä Lohjalle muuttaa lapsiperheitä?

Haluammeko, että Koisjärvi kehittyy ja pysyy elinvoimaisena?

Haluammeko, että myös maaseutualueilla on mahdollista asua ja kasvattaa lapsia?

Omasta mielestäni vastaus on kyllä, niin tuolloin meidän kyllä pitäisi nähdä lähipalvelut osana tätä tavoitetta.

Palveluverkko ei ole vain seuraus väestökehityksestä, vaan se myös vaikuttaa siihen.

Jos palveluita vähennetään aina silloin, kun käyttäjiä on vähän, syntyy helposti itseään toteuttava kierre:

Palvelu vähenee → alue houkuttelee vähemmän lapsiperheitä → käyttäjiä on vähemmän → palvelua on entistä vaikeampi perustella.

Sitten voidaan todeta, että alueella ei ole riittävästi lapsia. Tällainen kehitys ei ole väistämätön, vaan se on myös seurausta poliittisista päätöksistä.

Ja sitten kysymys hyvästä hallinnosta

Koisjärven keväisessä asukastilaisuudessa on asukkaiden kertoman mukaan puhuttu niin, että päiväkoti tullaan lakkauttamaan ja vanhempia on kehotettu hakemaan lapsille paikka muualta. Samaan aikaan varsinainen päätös on vasta nyt lautakunnan käsiteltävänä.

Eli, mitä asukkaiden kuuleminen silloin tarkoittaa?

Kaupungin asiakirjojen mukaan huoltajia kuultiin 11.3.2026 ja päätöksenteko siirtyi myöhempään ajankohtaan palveluverkkoselvityksen keskeneräisyyden vuoksi. Jos kuitenkin ennen varsinaista päätöstä vanhemmille syntyy käsitys, että päiväkoti joka tapauksessa lakkautetaan, vaikuttaa se väistämättä heidän toimintaansa. Eli perhe hakee lapselleen toisen paikan ja lapsimäärä vähenee. Sen jälkeen vähentynyt lapsimäärä voidaankin nostaa perusteeksi lakkauttamiselle.

Tätä en pidä hyvän hallinnon kannalta hyvänä toimintatapana.

En väitä, että näin olisi tarkoituksellisesti toimittu, mutta juuri siksi päätöksenteon pitää olla erityisen läpinäkyvää. Jos päätöstä ei ole tehty, asukkaalle pitää myös syntyä tunne, että päätöstä ei ole vielä tehty.

Entä päätöksentekijän vastuu?

Lohjan nykyisen hallintosäännön mukaan sivistyslautakunta päättää varhaiskasvatuksen järjestämisen periaatteista ja järjestämispaikoista.

En siis väitä, ettei lautakunnalla olisi toimivaltaa tässä asiassa, mutta kyllä mietin kovastikin sitä, että onko tässä todella kyse vain yhden päiväkotiryhmän järjestämispaikasta?

Vai onko kyse tosiasiallisesti merkittävästä lähipalvelun lakkauttamisesta osana laajempaa palveluverkkoratkaisua? Ja tätä kysymystä lautakunnan pitäisi mielestäni itse arvioida. Minua kummastuttaa erityisesti se, ettei lautakunta olisi pysähtynyt tämän äärelle.

Asukkaalta ei voida edellyttää hallintosäännön tuntemista, mutta luottamushenkilöiltä ja viranhaltijoilta voidaan.

Olen puolustanut tätä ennenkin ja puolustan nytkin

Tämä ei ole minulle ensimmäinen kerta, kun puolustan Koisjärven lähipalveluita. Olen tehnyt sen päätöksenteossa silloin, kun päiväkodin asemaa on aiemminkin uhattu. Olen tehnyt sen kouluverkkoa koskevissa päätöksissä. Olen tehnyt sen valtuustoaloitteessa, jossa vaadin lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämistä.

Ajattelen edelleen samoin, eli palveluverkon tehtävä ei ole vain seurata sitä, missä ihmiset tällä hetkellä asuvat. Sen tehtävä on myös mahdollistaa se, että ihmiset haluavat asua siellä.

Koisjärven päiväkoti ei ole minulle rakennus, eikä se ole vain yksi kustannuspaikka. Päiväkoti tulisi nähdä osana alueen palveluita, yhteisöä ja lapsiperheiden arkea ja siksi tämän päätöksen pitää kestää kriittinen tarkastelu.

Kuullaanko Koisjärveä samalla tavalla kuin muuta Lohjaa?

Ovatko Koisjärven asukkaat samanarvoisia kuin kaikki muut lohjalaiset?

Saavatko he aidosti vaikuttaa omaa aluettaan koskeviin päätöksiin? Huomioidaanko heidän näkemyksensä? Huomioidaanko alueelle muuttaneet uudet lapsiperheet? Huomioidaanko alueen koululaisten määrä? Huomioidaanko työmatkojen suuntautuminen? Huomioidaanko palvelun merkitys alueen elinvoimalle?

Ja ennen kaikkea: kuunnellaanko asukkaita ennen päätöstä vai vasta sen jälkeen, kun päätös on käytännössä jo tehty?

Tällä hetkellä Koisjärven asukkaiden kokemuksen perusteella vastaus ei tunnu olevan se, jonka pitäisi olla.

Koisjärven päiväkoti on paljon enemmän kuin kahdeksan lasta

Päätöksenteossa pitää katsoa numeroiden taakse.

Toki kahdeksan lasta on kahdeksan lasta, mutta heidän takanaan on kahdeksan perhettä ja heidän ympärillään on alue, jossa asuu uusia lapsiperheitä, koululaisia, nuoria ja muita asukkaita, jotka haluavat rakentaa elämäänsä Koisjärvellä. Jos me haluamme, että alue säilyy elinvoimaisena, meidän pitää tehdä päätöksiä, jotka tukevat sitä tavoitetta.

Jos me haluamme uusia lapsiperheitä, meidän pitää pystyä tarjoamaan heille toimiva arki ja jos me haluamme asukkaiden luottavan kaupunkiin, heidän pitää voida luottaa päätöksentekoon. Ja jos me haluamme puhua yhdenvertaisesta Lohjasta, sen pitää näkyä myös silloin, kun päätetään pienten kylien palveluista.

Lähteet:

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9697673

https://dynasty.lohja.fi/d10julkaisu/cgi/DREQUEST.PHP?page=meetingitem&id=2023463-8
Valtuustokokouksessa 19.4 ei kehitetty joukkoliikennettä ja lakkautettiin Ikkalan koulu

Perheiden pitää saada apua ennen kuin ongelmat kasvavat liian suuriksi

Kävimme aluevaltuustoryhmämme kanssa tutustumassa Vihdin perheneuvolan toimintaan. Vierailu oli erittäin hyvä ja antoi paljon ajateltavaa siitä, miten lapsiperheiden palveluja Länsi-Uudellamaalla järjestetään, miten palvelujen tarve muuttuu ja ennen kaikkea siitä, miten voisimme auttaa perheitä mahdollisimman varhain.

Saimme kattavan esittelyn perheneuvolan toiminnasta, asiakasmääristä, henkilöstötilanteesta ja palvelujen muutoksista. Keskustelimme myös siitä, miten palvelujen saatavuutta on hallinnon näkökulmasta pystytty parantamaan.

Vierailun aikana minulla vahvistui entisestään ajatus siitä, että ennaltaehkäisyn ei pitäisi olla vain kaunis tavoite. Se on konkreettisia palveluja, henkilöstöä ja oikea-aikaista apua.

Perheneuvolaan pitäisi päästä ennen kriisiä

Keskustellessamme palvelujen muutoksesta, palvelutarpeen kasvusta ja asiakkuuksista minua ilahdutti erityisesti se, että perheneuvolapalvelujen esittelijä kertoi heidän tunnistaneen tarpeen saada perheneuvolaan lisää asiakkuuksia.

Tämä on mielestäni erittäin tärkeää.

Usein palvelujen asiakasmäärien kasvu nähdään automaattisesti ongelmana tai kustannusten kasvuna. Perheneuvolan kohdalla asiaa pitää kuitenkin tarkastella myös toisesta näkökulmasta.

Jos perhe saa apua riittävän ajoissa, se voi olla pois raskaampien palvelujen tarpeesta.

Kun ongelmat päästään ottamaan kiinni varhaisessa vaiheessa, voidaan parhaimmillaan ehkäistä niiden kasautuminen, sillä silloin perheen tilanne voi helpottua kevyemmällä ja lyhyemmällä tuella, eikä tilanne välttämättä koskaan etene raskaampiin palveluihin ja tämä on juuri sitä ennaltaehkäisyä, josta hyvinvointialueella puhumme.

Ennaltaehkäisy ei saisi olla vain strategiakirjaus

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on kovat talouspaineet. Ymmärrän hyvin, että palvelujen järjestämistä ja resursseja joudutaan arvioimaan kriittisesti, mutta samalla meidän pitää katsoa myös päätösten pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jos vähennämme matalan kynnyksen ja ennaltaehkäisevien palvelujen resursseja, emme välttämättä säästä. Saatamme vain siirtää kustannukset myöhemmäksi.

Perheen ongelmien vaikeutuessa tarvitaan usein enemmän työntekijöiden aikaa, pidempikestoista tukea ja raskaampia palveluja.

Ennaltaehkäisy ei ole ylimääräinen menoerä. Se on investointi ja siksi meidän pitäisi arvioida palveluja myös sen perusteella, kuinka hyvin ne ehkäisevät ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Miten palvelua mitataan?

Meille kerrottiin vierailulla myös siitä, millä tavoin perheneuvolapalvelujen toimintaa seurataan ja mitataan. Tarkastelussa ovat muun muassa aika ensimmäisestä yhteydenotosta siihen, milloin palvelua saadaan, asiakkuuksien määrä sekä henkilöstön työmäärä.

Nämä ovat kaikki tärkeitä mittareita.

On tärkeää tietää, kuinka nopeasti perhe pääsee palveluun, kuinka paljon palvelua käytetään ja millainen kuormitus henkilöstöllä on, mutta mielestäni meidän pitäisi pystyä katsomaan myös mittareita pidemmälle.

Pelkkä asiakkuuksien määrä ei kerro vielä sitä, olemmeko onnistuneet ennaltaehkäisyssä.

Meidän pitäisi tietää myös, mitä palvelulla saadaan aikaan.

Kuinka nopeasti perhe saa tarvitsemansa avun?

Kuinka moni perhe saa tilanteeseensa helpotusta perheneuvolan avulla?

Kuinka moni välttyy raskaampien palvelujen tarpeelta?

Kuinka pitkään tukea tarvitaan?

Näitä asioita pitäisi pystyä seuraamaan myös päätöksenteossa.

Jos perheneuvolan asiakkuuksia lisätään ja samalla pystytään vähentämään tai ehkäisemään raskaampien palvelujen tarvetta, kyse ei ole vain asiakasmäärän kasvusta, vaan onnistuneesta ennaltaehkäisystä.

Resurssit on suhteutettava tarpeeseen

Vierailulla nousi esiin myös henkilöstöresurssit ja asiakasmäärät.

Esimerkiksi Lohjan perheneuvolassa laskennallinen henkilöstö–asiakassuhde on noin yksi työntekijä 3 000 asiakasta kohden. On tärkeää huomioida, että kyse on laskennallisesta luvusta, eikä se yksin kerro työn todellisesta kuormituksesta tai palvelun laadusta.

Silti pidän lukua melko kovana ja meidän onkin pohdittava sitä, miten varmistamme riittävän ja oikea-aikaisen tuen, jos palvelussa on näin paljon asiakkaita suhteessa henkilöstöön. Toki resurssien riittävyyttä ei kuitenkaan voida arvioida vain yhden luvun perusteella, vaan myös Länsi-Uudenmaan alueellinen moninaisuus on otettava huomioon.

Länsi-Uusimaa ei ole yksi ja samanlainen alue

Länsi-Uudenmaan kunnat ovat hyvin erilaisia. Palvelutarpeet eivät jakaudu tasaisesti, eikä henkilöstöresursseja voida arvioida vain asukasluvun perusteella.

Esimerkiksi Espoossa ja Kauniaisissa on paljon monikielisiä perheitä ja lapsiperheiden määrä ja määrän kasvu on suurempi kuin monilla muilla alueemme kunnilla ja tämä näkyy väistämättä myös palvelutarpeessa ja työn sisällössä.

Monikielisyys voi tarkoittaa esimerkiksi suurempaa tulkkaustarvetta, enemmän aikaa asiakastyöhön ja tarvetta erilaisille tavoille viestiä palveluista ja kohdata perheitä.

Kohdennetaanko henkilöstöresursseja palvelutarpeen mukaan vai liian suoraviivaisesti asukasluvun perusteella?

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että jokaiselle alueelle annetaan täsmälleen sama määrä resursseja. Yhdenvertaisuus tarkoittaa myös sitä, että resursseja kohdennetaan enemmän sinne, missä palvelutarve on suurempi tai työ on vaativampaa ja tämä onkin tärkeä kysymys, kun arvioimme Länsi-Uudenmaan perheneuvolapalvelujen riittävyyttä.

Perheneuvolapalveluista pitäisi kertoa jo äitiysneuvolassa

Nostin vierailulla esiin sen, että perheneuvolapalveluista pitäisi kertoa perheille johdonmukaisesti ja yhdenvertaisesti jo äitiys- ja lastenneuvolassa. On hyvä, että moni perhe saa neuvolassa tietoa perheneuvolasta, mutta kaikki eivät saa. Tämä ei voi olla kiinni siitä, missä perhe asioi, kuka perhettä palvelee tai millä tavalla yksittäinen työntekijä tuntee palvelut. Tiedon perheneuvolapalveluista pitäisi olla luonteva ja yhtenäinen osa neuvolapalveluja, eikä tietoa pidä tuoda esiin vasta silloin, kun ongelmat ovat jo näkyviä. Sitä ei pidä antaa vain sosiaalityön kautta tai vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on jo kouluikäinen.

Meillä on edelleen vahva häpeän kulttuuri avun hakemiseen liittyen ja moni voi kavahtaa jo sanaa sosiaalityö. Erityisesti lasten ja perheiden palveluissa vanhemmilla voi olla pelko siitä, mitä viranomaisen puoleen kääntyminen tarkoittaa ja mitä siitä seuraa ja siksi meidän pitäisi tehdä avun hakemisesta mahdollisimman tavallista, hyväksyttävää ja matalan kynnyksen asia.

Perheneuvolan pitäisi olla perheille tuttu palvelu samalla tavalla kuin neuvola, eikä sinne pitäisi ajatella hakeutuvan vasta silloin, kun perheellä on vakava ongelma.

Perheellä pitäisi olla jo etukäteen tieto siitä, että tukea on saatavilla myös silloin, kun jokin asia vain mietityttää, vanhemmuus tuntuu raskaalta tai perheen arkeen kaivataan ulkopuolista tukea.

Vauva-arki voi yllättää

Ensimmäisen lapsen syntyminen muuttaa elämää valtavasti ja vaikka vanhemmuuteen valmistautuisi kuinka hyvin, todellisuus voi silti yllättää.

Univaje, vanhemmuuden vastuu, parisuhteen muuttuminen, taloudelliset huolet, yksinäisyys tai oman jaksamisen haasteet voivat tulla vastaan tavalla, johon ei ole osannut varautua. Siksi ajattelen, että perheneuvolan pitäisi olla perheelle tuttu jo ennen kuin sille varsinaisesti syntyy tarvetta.

Jos palvelu tulee perheen tietoisuuteen vasta myöhemmin, voimme olla jo myöhässä.

Toki apua pitää saada myös kouluikäisen lapsen perheelle, mutta mitä pidempään ongelmat ovat saaneet jatkua, sitä vaikeampaa niiden ratkaiseminen voi olla.

Avun hakeminen ajoissa ei ole epäonnistumista vanhempana. Se on vastuullista vanhemmuutta.

Palvelujen pitää tavoittaa kaikki perheet

Länsi-Uudenmaan väestö monikielistyy ja myös eri kieliä puhuvien perheiden pitää saada tieto ennaltaehkäisevistä palveluista ymmärrettävästi ja helposti.

Vierailulla kuulimme, miten tulkkipalvelut ja tekoälytulkkaus ovat helpottaneet työtä ja parantaneet saavutettavuutta, pidän tätä hyvänä kehityksenä. Toisaalta saavutettavuus tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että palveluun voidaan järjestää tulkki. Perheen pitää ensin tietää palvelusta, sen pitää ymmärtää, mitä palvelu tarkoittaa ja mihin asioihin sieltä voi saada apua. Ennen kaikkea pitää olla tunne siitä, että palveluun voi ottaa yhteyttä ilman pelkoa.

Palvelu, josta ei tiedetä tai johon ei uskalleta hakeutua, ei ole aidosti saavutettava palvelu.

Myös viranomaispelkoa pitää purkaa

Monilla ihmisillä on pelko viranomaisia kohtaan. Lasten ja perheiden palveluissa tämä voi olla erityisen voimakasta ja siksi meidän pitää rakentaa luottamusta.

Perheelle pitäisi pystyä viestimään, että avun hakeminen ei tarkoita automaattisesti lastensuojelua tai sitä, että joku tulee arvioimaan vanhemmuutta. Perheneuvolaan pitää voida ottaa yhteyttä silloin, kun jokin asia perheessä mietityttää. Mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Mitä ajattelen tästä aluevaltuutettuna?

Vihdin vierailun jälkeen jäin erityisesti pohtimaan sitä, millaista lapsiperheiden palvelujen pitäisi Länsi-Uudellamaalla olla ja mihin suuntaan niitä pitäisi kehittää.

Aluevaltuutettuna ajattelen, että perheneuvola ja muut lapsiperheiden matalan kynnyksen palvelut ovat juuri niitä palveluja, joiden merkitys pitäisi tunnistaa myös talouden näkökulmasta.

Ennaltaehkäisy ei voi olla asia, josta puhutaan strategiassa samalla, kun käytännön palveluista ja henkilöstöstä joudutaan jatkuvasti tinkimään. Jos haluamme vähentää raskaampien palvelujen tarvetta, meidän on huolehdittava siitä, että perheet saavat apua silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa kevyemmällä tuella.

Minusta perheneuvolan henkilöstöresursseja pitää arvioida suhteessa todelliseen palvelutarpeeseen. Pelkkä asukasluku ei kerro riittävästi. Länsi-Uusimaa on hyvin erilainen alue ja esimerkiksi Espoon alueen suurempi lapsiperheiden määrä ja monikielisyys tuovat palveluihin omat erityiset tarpeensa.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että joka paikkaan tarvitaan täsmälleen sama määrä resursseja. Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että resurssit vastaavat alueen ja ihmisten todelliseen palvelutarpeeseen.

Pidän tärkeänä myös sitä, että palvelujen saatavuutta seurataan riittävän tarkasti. Ensimmäisen yhteydenoton ja palveluun pääsyn välinen aika, asiakasmäärät ja henkilöstön työmäärä ovat tärkeitä mittareita. Mutta niiden rinnalle tarvitaan tieto siitä, mitä palvelulla saadaan aikaan.

Jos perheneuvolan asiakkuuksia saadaan lisää ja samalla pystytään ehkäisemään raskaampien palvelujen tarvetta, asiakkuuksien kasvu ei ole ongelma, vaan se voi olla merkki siitä, että ennaltaehkäisy toimii.

Siksi mielestäni tärkeimmät kysymykset on siinä, että

mitä tapahtuu, jos emme auta ajoissa?

Mitä kustannuksia syntyy myöhemmin, jos perheen ongelmien annetaan kasautua?

Voimmeko nähdä yhteyden oikea-aikaisen perheneuvolatuen ja raskaampien palvelujen tarpeen välillä?

Ja yhtä tärkeänä pidän sitä, että perheet saavat tiedon palveluista yhdenvertaisesti. Perheneuvolapalvelujen pitäisi olla luonteva osa neuvolan kokonaisuutta, eikä perheen pitäisi joutua itse löytämään tietä palveluun vasta siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo suuria.

Aluevaltuutettuna ajattelen, että meidän pitää tehdä ennaltaehkäisystä käytännön toimintaa, eli huolehtia riittävistä resursseista, seurata palvelujen saatavuutta ja vaikuttavuutta sekä varmistaa, että palvelut tavoittavat erilaiset perheet.

Myös monikielisten perheiden näkökulma pitää huomioida. Tulkkipalvelut ja uudet teknologiset ratkaisut voivat parantaa saavutettavuutta, mutta niitä tarvitaan osana laajempaa kokonaisuutta, jossa perhe tietää palvelusta ja uskaltaa hakea apua.

Ennaltaehkäisyä ennen kriisiä

Hyvinvointialueen talous on tiukka, eikä kaikkea voida tehdä rajattomasti ja siksi meidän on tehtävä viisaita valintoja. Minusta yksi tärkeimmistä valinnoista on pitää kiinni lapsiperheiden ennaltaehkäisevistä palveluista.

Perheneuvolan ammattilaisen vahva näkemys on se, että perheneuvolan asiakkuuksia tarvitaan lisää, koska oikea-aikainen tuki voi vähentää raskaampien palvelujen tarvetta ja tätä ajattelua tarvitaan mielestäni enemmän.

Meidän pitäisi tavoitella sitä, että jokainen tukea tarvitseva perhe löytää palvelun riittävän ajoissa.

Länsi-Uusimaa on moninainen alue. Siksi palvelujen pitää olla yhdenvertaisesti saavutettavia, mutta resurssien pitää myös vastata erilaisiin tarpeisiin. Ei kysytä vain, miten perhe löytää palvelun, vaan kysytään, miten palvelu löytää perheen ajoissa.

Se on mielestäni todellista ennaltaehkäisyä sj jos onnistumme siinä, olemme sekä perheiden että hyvinvointialueen talouden kannalta oikealla tiellä.

Apua pitää saada ennen kuin ongelmat kasvavat liian suuriksi.

Lämmin kiitos, että pääsimme vierailulle.

Lohja menettää nuorensa yksi bussivuoro kerrallaan

Luin huolestuneena Länsi-Uusimaan uutisen Saukkolan pikavuorojen lakkauttamisesta. Keskustelu on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Kyse ei nimittäin ole vain yhdestä bussivuorosta tai yhdestä pysäkistä. Kyse on siitä, miten ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan Lohjan kyläalueilla.

Facebookissa käyty keskustelu kertoo karulla tavalla, miten suuri vaikutus joukkoliikenneyhteyksillä on tavallisten ihmisten arkeen. Moni on kertonut kulkeneensa töihin tai opiskeluun sujuvasti vielä silloin, kun yhteydet toimivat paremmin. Nyt vaihtoehdoksi jäävät pitkät odotusajat, useat vaihdot tai oman auton hankkiminen.

Mutta entä ne, joilla autoa ei ole?

Erityisesti mietin koululaisia, opiskelijoita, nuoria ja ikäihmisiä. He ovat usein kaikkein riippuvaisimpia toimivasta joukkoliikenteestä. Kun yhteydet heikkenevät, heidän liikkumisensa vaikeutuu ensimmäisenä.

Puhumme paljon siitä, miten houkuttelemme lapsiperheitä Lohjalle. Samalla meidän pitäisi kysyä, millaista viestiä lähetämme nykyisille ja tuleville asukkaille, jos kyläalueiden palvelut ja yhteydet jatkuvasti heikkenevät.

Perhe ei muuta kylälle pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Perhe miettii, miten lapset pääsevät kouluun, harrastuksiin ja myöhemmin opiskelemaan. Perhe miettii, miten työmatkat onnistuvat ja onko arki mahdollista ilman useampaa autoa. Jos vastaukset näihin kysymyksiin ovat epävarmoja, moni valitsee asuinpaikakseen jonkin muun kunnan.

Suurin huoleni liittyykin nyt nuoriin.

Kun opiskelupaikka sijaitsee kauempana ja kulkeminen muuttuu hankalaksi, moni nuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan jo hyvin nuorena. Maailmalle lähteminen on luonnollinen osa kasvua, eikä siinä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, kun paluulle ei enää ole edellytyksiä.

Jos nuori lähtee pois 16- tai 17-vuotiaana opintojen perässä eikä näe kotikyläänsä tulevaisuuden asuinpaikkana, menetämme vähitellen tulevat lapsiperheet, yrittäjät, työntekijät ja yhteisöjen rakentajat. Kylät eivät autioidu yhdessä yössä, vaan ne autioituvat päätös päätökseltä, palvelu palvelulta ja yhteys yhteydeltä.

Tämä asia kosketti myös omaa perhettäni hyvin konkreettisesti.

Oma nuoreni joutui muuttamaan pois kotoa jo 16-vuotiaana saatuaan toisen asteen opiskelupaikan Helsingistä. Vaihtoehtona olisi ollut päivittäinen kulkeminen kodin ja koulun välillä, mutta pahimpina päivinä koulumatkoihin olisi kulunut yhteensä lähes neljä tuntia.

Neljän tunnin päivittäinen matkustaminen on kohtuuton taakka kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorelle opiskelijalle, jonka pitäisi jaksaa opiskella, tehdä tehtäviä, harrastaa ja palautua. Sellainen arki ei ole kestävää.

Meillä oli onni matkassa. Nuorellamme oli mahdollisuus asua viikot tuttavan vapaassa huoneessa yhdessä ystävänsä kanssa ja tulla viikonlopuiksi kotiin. Näin opiskelu onnistui ilman kohtuuttomia päivittäisiä matkustusaikoja.

Kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole tällaista turvaverkkoa.

Kaikilla ei ole sukulaisia, tuttuja tai ylimääräistä huonetta tarjoavia ihmisiä opiskelupaikkakunnan läheisyydessä. Kaikilla ei myöskään ole taloudellista mahdollisuutta järjestää asumista toiselta paikkakunnalta nuorelle opiskelijalle. Silloin nuoren koulutusmahdollisuudet voivat käytännössä riippua siitä, mihin perheellä on varaa tai millaisia verkostoja perheellä sattuu olemaan.

Juuri siksi pidän tärkeänä, että myös Lohjalla mietitään ratkaisuja, joilla nuoret voisivat asua kotonaan pidempään ja opiskella mahdollisimman lähellä omaa yhteisöään. Kyse ei ole vain koulutuksesta tai liikenteestä. Kyse on yhdenvertaisista mahdollisuuksista rakentaa tulevaisuutta riippumatta siitä, asuuko keskustassa vai kylällä.

Mikä sitten on Lohjan suunnitelma kyläalueiden tulevaisuudelle?

Olen jo vuonna 2022 tehnyt valtuustoaloitteen siitä, että kasvatus- ja opetuslautakunnan esittämä ponsi lakkautetun Nummi-Pusulan lukion lukiostudion käyttöönotosta toteutettaisiin. Ajatus oli suhteellisen hyvä silloin, mutta tänään se on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Näen kuitenkin, että ideaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmin.

Lukiostudion ei tarvitsisi olla vain lukiolaisille tarkoitettu tila. Siitä voitaisiin rakentaa moderni opiskelukeskus, joka palvelisi myös ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita, avoimen yliopiston opiskelijoita ja muita etä- tai monimuoto-opiskelijoita.

Opiskelu on muuttunut, sillä yhä useampi tutkinto sisältää verkko-opintoja, etäluentoja ja itsenäistä työskentelyä. Siksi meidän pitäisi rohkeasti hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita digitalisaatio tarjoaa myös kyläalueiden elinvoiman vahvistamiseen.

Miksi nuoren pitäisi muuttaa pois kotikylästään heti opintojen alkaessa, jos osa opinnoista olisi mahdollista suorittaa laadukkaissa opiskelutiloissa omalla lähialueella?

Tällainen ratkaisu tukisi nuoria, helpottaisi perheiden arkea ja auttaisi pitämään kylät elinvoimaisina. Samalla se loisi yhteisöllisiä tiloja, joissa eri-ikäiset opiskelijat voisivat työskennellä, tavata toisiaan ja rakentaa tulevaisuuttaan omalta kotiseudultaan käsin.

Saukkolan pikavuorojen poistuminen nostaa esiin paljon suuremman kysymyksen kuin yhden liikennöitsijän reittiratkaisut. Kysymys kuuluu, miten Lohja aikoo huolehtia siitä, että myös Saukkolassa, Nummi-Pusulassa, Karjalohjalla, Sammatissa ja muilla kyläalueilla voi tulevaisuudessakin elää täysipainoista elämää.

Jos liikenneyhteyksiä heikennetään, millä niitä korvataan? Onko suunnitteilla toimivaa syöttöliikennettä? Miten turvataan opiskelijoiden liikkuminen? Entä työmatkalaisten? Miten varmistetaan, että lapsiperheet kokevat kylät edelleen houkutteleviksi paikoiksi asua?

Elinvoima syntyy siitä, että ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan siellä, missä he haluavat elää.

Siksi näen, että tämä ei ole vain liikennekysymys, vaan tämä on nuoriso-, perhe- ja elinvoimapolitiikkaa ja siksi siihen tarvitaan myös Lohjan kaupungilta vastauksia.

Saukkolassa bussien pikavuorot halutaan takaisin – näin Lohjan kaupunki ja Vainion Liikenne vastaavat | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Onko koulutus enää kaikkien oikeus?

Suomalainen hyvinvointivaltio rakentuu ajatukselle, että vaikeissa elämäntilanteissa yhteiskunta kantaa vastuuta. Työttömälle maksetaan työttömyysturvaa, sairastunut saa sairauspäivärahaa ja eläkeläinen toimeentulonsa eläkkeenä. Yksi ryhmä kuitenkin poikkeaa tästä logiikasta ja se on opiskelijat.

Kannustamme nuoria kouluttautumaan, hankkimaan osaamista ja rakentamaan Suomen tulevaisuutta. Samalla olemme rakentaneet järjestelmän, jossa opiskelijan toimeentulo perustuu merkittävältä osin velkaan.

Kelan mukaan korkeakouluopiskelijan opintotuki muodostuu opintorahasta, asumisen tuesta sekä opintolainasta. Jo tämä kertoo paljon siitä, miten järjestelmä toimii. Opintolaina ei ole enää ylimääräinen mahdollisuus tai vararahasto, vaan käytännössä olennainen osa opiskelijan toimeentuloa. Lainaan saa Kelan valtiontakauksen, mutta raha tulee pankista ja se maksetaan takaisin korkoineen.

Koulutusta pidetään investointina tulevaisuuteen ja koulutuksesta hyötyy paljon muutakin kuin yksittäinen opiskelija. Jokainen valmistunut sairaanhoitaja, opettaja, insinööri, lääkäri tai ohjelmistokehittäjä kasvattaa Suomen osaamispääomaa, verotuloja ja kilpailukykyä. Silti juuri tätä investointia tekevä ihminen joutuu usein velkaantumaan jo ennen ensimmäistä vakituista työpaikkaansa.

Ylen tuoreessa jutussa 24-vuotias insinööriksi valmistunut Emilia Heinonen kertoo katuvansa opintolainansa ottamista. Hän valmistui vuonna 2024, mutta joutui lähettämään yli sata työhakemusta ja oli pitkään työttömänä ennen työllistymistään. Samalla opintolainan korot juoksivat. Heinonen kuvaa velkaa taakaksi, joka vaikuttaa myös tulevaisuuden suunnitelmiin, kuten asunnon hankintaan ja perheen perustamiseen.

Heinosen kokemus ei ole yksittäistapaus. Ylen mukaan opiskelijoiden keskimääräinen opintolaina on yli kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja Kelan maksamien korkoavustusten määrä on kasvanut voimakkaasti korkojen nousun myötä. Viime vuonna Kela maksoi opintolainojen korkoavustuksia ennätysmäärän, yli 8,6 miljoonaa euroa.

Korkeakouluopintoja pidetään päätoimisena opiskeluna ja samalla opintotukeen liittyy opintojen etenemisen seuranta ja tulorajat. Käytännössä opiskelijan on tasapainoiltava opintojen, työnteon ja toimeentulon välillä. Jos työ vie liikaa aikaa, opinnot voivat viivästyä. Jos töitä ei löydy, vaihtoehdoksi jää usein laina.

Tilannetta tekee ristiriitaisemmaksi se, että korkeakouluopiskelijoilta peritään myös pakollinen terveydenhoitomaksu riippumatta siitä, käyttävätkö he YTHS:n palveluja vai eivät. Maksu on lakisääteinen ja opiskelijan omalla vastuulla on huolehtia sen maksamisesta.

Nykyjärjestelmän puolustajat muistuttavat aiheellisesti opintolainahyvityksestä. Jos opiskelija valmistuu tavoiteajassa, Kela maksaa osan lainasta pois. Se on hyvä kannustin, mutta ei muuta perusasetelmaa, eli sitä, että velka täytyy ottaa ensin. Taloudellinen riski jää opiskelijalle, vaikka koulutuksen hyödyt jakautuvat koko yhteiskunnalle.

Ongelma ei ole siinä, että opintolaina olisi olemassa. Monelle se on hyödyllinen ja toimiva väline. Ongelma on siinä, että siitä on tullut yhä useammalle välttämättömyys. Kun opintoraha, asumisen tuki ja muut tukimuodot eivät riitä kattamaan elämisen kustannuksia, velasta tulee käytännössä pakollinen osa opiskelua. Myös Kelan asiantuntijat ovat todenneet, että pelkkä opintoraha ja asumisen tuki eivät monissa tilanteissa riitä arjen kulujen kattamiseen.

Opiskelijoiden taloudellinen tilanne ei kuitenkaan vaikeudu vain lukuvuoden aikana. Erityisen ongelmallinen on kesä. Vuokra ei katkea kesälomaksi, mutta opiskelijan toimeentulo katkeaa tai heikkenee monella juuri silloin, kun opinnot ovat tauolla. Käytännössä monet opiskelijat ovat kesäkuukausina täysin riippuvaisia kesätöiden saamisesta.

Ongelma on, että työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Moni opiskelija lähettää useita hakemuksia ilman tulosta ja samaan aikaan vuokra, ruoka, sähkölaskut ja muut pakolliset menot on maksettava. Tällaisessa tilanteessa vaihtoehdoiksi jäävät usein velka, vanhempien taloudellinen tuki tai arjesta tinkiminen.

Julkisessa keskustelussa oletetaan liian helposti, että perhe auttaa tarvittaessa. Todellisuus on kuitenkin toinen, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta maksaa aikuisen lapsensa vuokraa tai muita elinkustannuksia kuukausien ajan. Monissa perheissä talous on jo valmiiksi tiukilla. Opiskelijan toimeentulo ei voi rakentua oletukselle, että perhe paikkaa järjestelmän aukot.

Tämä johtaa väistämättä eriarvoisuuteen opiskelijoiden välillä. Ne, joiden perheellä on varaa auttaa, voivat keskittyä opintoihinsa huomattavasti turvallisemmin. Ne, joilla tällaista turvaverkkoa ei ole, joutuvat kantamaan suuremman taloudellisen riskin. Pahimmillaan jatkuva epävarmuus toimeentulosta johtaa siihen, että opiskelija harkitsee opintojen keskeyttämistä, ei siksi että motivaatio puuttuisi, vaan siksi ettei opiskeluun yksinkertaisesti ole varaa.

Tämä on yhteiskunnallisesti nurinkurista, sillä samaan aikaan kun Suomi tarvitsee korkeasti koulutettuja osaajia ja kannustaa nuoria opiskelemaan, osa opiskelijoista joutuu pohtimaan, voiko tutkinnon suorittamista jatkaa taloudellisista syistä. Koulutuksen pitäisi olla tie eteenpäin, ei taloudellinen riski, jonka kantaminen riippuu perheen pankkitilin saldosta.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa korkeakoulutus on käytännössä helpoiten saavutettavissa niille, joiden perheillä on varaa tukea heitä?

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Koulutuksen pitäisi olla Suomessa mahdollisuus jokaiselle lahjakkaalle ja motivoituneelle nuorelle riippumatta vanhempien tulotasosta. Jos opiskelijan mahdollisuus suorittaa tutkinto on riippuvainen perheen taloudellisesta asemasta, emme enää toteuta koulutuksellista tasa-arvoa niin hyvin kuin mielellämme uskomme.

Siksi kysymys ei ole vain opiskelijoiden toimeentulosta. Kysymys on siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa. Haluammeko yhteiskunnan, jossa korkeakouluopinnot ovat aidosti kaikkien saavutettavissa, vai sellaisen, jossa taloudellinen tausta määrittää yhä enemmän sitä, kenellä on mahdollisuus opiskella ja valmistua?

Ratkaisuja kyllä on. Opintorahaa voitaisiin korottaa, asumisen tukea vahvistaa, tulorajoja joustavoittaa ja opintolainan roolia pienentää opiskelijan toimeentulossa. Myös opiskelijoiden pakollisia maksuja voitaisiin tarkastella kriittisesti, ja opintolainan korkoriskiä voitaisiin jakaa nykyistä enemmän yhteiskunnan kannettavaksi. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vaihtoehtoja olisi olemassa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa koulutusmahdollisuudet riippuvat yhä enemmän perheen varallisuudesta?

Tämä ei koske ainoastaan korkeakouluopiskelijoita. Kyse on myös ammattiin opiskelevista nuorista ja kaikista niistä täysi-ikäisistä opiskelijoista, jotka eivät enää kuulu oppivelvollisuuden piiriin. Heidänkin on maksettava vuokransa, ruokansa, liikkumisensa ja muut arjen kulunsa samalla tavoin kuin muidenkin.

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia ja kesätyöpaikkoja ei löydy, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Tämä luo eriarvoisuutta opiskelijoiden välille. Toisen turvana ovat vanhempien säästöt, toinen joutuu ottamaan lisää lainaa tai tekemään töitä opintojen kustannuksella. Kolmas saattaa joutua pohtimaan opintojen keskeyttämistä, koska rahat eivät yksinkertaisesti riitä.

Yhteiskuntamme tarvitsee ammattitaitoisia ihmisiä kaikilta koulutusasteilta. Tarvitsemme lähihoitajia, sähköasentajia, rakennusalan ammattilaisia, kokkeja, merkonomeja, sairaanhoitajia, opettajia, insinöörejä ja lääkäreitä. Suomen tulevaisuus ei rakennu vain korkeakouluissa eikä vain ammatillisissa oppilaitoksissa, vaan molemmissa.

Siksi koulutuksen saavutettavuus ei saa riippua opiskelijan tai hänen perheensä varallisuudesta. Jokaisella motivoituneella nuorella pitäisi olla mahdollisuus hankkia ammatti tai tutkinto ilman jatkuvaa pelkoa toimeentulosta.

Voimmeko todella hyväksyä sen, että koulutusmahdollisuudet jakautuvat varallisuuden mukaan ja että vain osalla nuorista on aidosti mahdollisuus opiskella, valmistua ja rakentaa tulevaisuuttaan?

Lähteet:

Emilia Heinonen, 24, katuu tuhansien eurojen opintolainaa | Talous | Yle

Opiskelijan tuet | Henkilöasiakkaat | Kela

Opiskelijan tuet – Korkeakouluopiskelijat

Opiskelijan tuet korkeakoulussa | Henkilöasiakkaat | Kela

Korkeakouluopiskelijan terveydenhoitomaksu on 70,70 euroa vuonna 2026 – YTHS

Olen tehnyt kaksi kantelua oikeuskanslerille, joissa yhteinen kysymys on lapsen etu

Olen tehnyt valtioneuvoston oikeuskanslerille kaksi kantelua.

Ne koskevat eri asioita:

  • sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
  • alkoholilain muutoksen valmistelua

Vaikka aiheet ovat erilaisia, kanteluilla on yhteinen lähtökohta.

Kyse ei ole politiikasta vaan lainvalmistelusta

En pyydä oikeuskansleria arvioimaan, olivatko päätökset poliittisesti oikeita tai vääriä.

Se kuuluu eduskunnalle ja hallitukselle.

Pyydän arvioimaan jotain aivan muuta. Eli sitä, että täyttikö lainvalmistelu ne velvoitteet, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Ensimmäinen kantelu koskee järjestörahoituksen leikkauksia

Ensimmäinen kantelu koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia.

Monet järjestöt tarjoavat tukea lapsille, nuorille ja lapsiperheille. Ne auttavat esimerkiksi väkivaltaa kokeneita lapsia, kriisissä olevia perheitä ja mielenterveyden haasteiden kanssa eläviä nuoria.

Kantelussa pyydän arvioimaan, tehtiinkö lapsivaikutusten arviointi riittävän varhaisessa vaiheessa ennen rahoitusratkaisuja ja oliko lapsen etu aidosti mukana päätöksenteossa.

Toinen kantelu koskee alkoholilain muutosta

Toinen kantelu koskee alkoholilain valmistelua.

Tässä asiassa lapsivaikutuksia arvioitiin ja hallituksen esityksessä tunnistettiin myös mahdollisia haittoja lapsille ja perheille.

Kantelun keskeinen kysymys on kuitenkin toinen.

Riittääkö se, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai edellyttääkö YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla myös sitä, että valmisteluasiakirjoista käy ilmi, miten lapsen etu vaikutti lopulliseen ratkaisuun?

Miksi tällä on väliä?

Suomessa lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina vahvistunut, mikä on erittäin myönteinen kehitys.

Samalla olisi tärkeää selventää, mitä lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa.

Onko kyse vain siitä, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai siitä, että ne myös ohjaavat päätöksentekoa ja näkyvät perusteluissa?

Toivon, että oikeuskansleri ottaa kantaa tähän kysymykseen. Se olisi merkityksellistä paitsi näiden kahden asian myös tulevan lainvalmistelun kannalta.

Lapsen oikeudet eivät ole pelkästään tavoitteita. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden merkitys korostuu juuri silloin, kun tehdään vaikeita yhteiskunnallisia ratkaisuja.