Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Aluevaltuuston kyselytunti

Aluevaltuuston kyselytunti aluevaltuustokokouksen yhteydessä 6.10. tarjosi mahdollisuuden nostaa esiin aluevaltuutetuilta tulleita ajankohtaisia kysymyksiä hyvinvointialueen palveluista. Itse ilmoitin verkostolleni ja ryhmilleni tästä mahdollisuudesta ja pyysin kysymyksiä, joihin he haluaisivat vastauksia. Jätin tilaisuuteen seuraavat kysymykset:

Miten ikääntyneiden vajaaravitsemuksen järjestelmällisen seulonnan ja hoidon sisällyttäminen osaksi ikääntyneiden hoitopolkua on edennyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja miten sen toteutumista seurataan eri palveluissa koko hyvinvointialueen tasolla?
Mikä on aikuisten sosiaalipalveluissa keskimääräinen odotusaika uuden asiakkaan ajanvaraukseen sosiaalityöntekijälle esimerkiksi vuokravelka- tai muussa taloudellisessa kriisitilanteessa?
Mikä on tällä hetkellä aikuisten sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanne Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja kuinka paljon käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia huoli-ilmoituksia ja yhteydenottoja on jonossa?
Miten varmistetaan potilaan asianmukainen tutkimus ja diagnoosin saaminen tilanteissa, joissa yhteydenotto terveydenhuoltoon johtaa fysioterapiaan tai itsehoito-ohjeisiin lääkärin vastaanoton sijaan?
Missä ja miten Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on määritelty perusterveydenhuollon lääkäripalveluihin pääsyn kriteerit ja miten varmistetaan, että potilas ohjautuu oikea-aikaisesti tarpeenmukaiseen hoitoon?

Tilaisuudessa vastattiin sosiaalipalveluja koskeviin kysymyksiin.

Uuden asiakkaan odotusajasta sosiaalityöntekijälle kerrottiin, että odotusajat vaihtelevat tiimeittäin ja alueittain. Nuorten tiimeissä (alle 30-vuotiaat) odotusaika on tällä hetkellä noin 10 arkipäivää ja yli 30-vuotiaiden tiimeissä keskimäärin 17 arkipäivää.

Sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanteesta saadun vastauksen mukaan käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia yhteydenottoja tai huoli-ilmoituksia on tällä hetkellä noin 600–700 koko hyvinvointialueella. Kysyin lisäksi, mikä on vanhimman käsittelemättömän asian odotusaika, mutta tähän ei tilaisuudessa osattu vastata.

Pidän tätä merkittävänä tietona, sillä jokaisen jonossa olevan yhteydenoton taustalla on ihminen tai perhe, joka tarvitsee apua, tukea, neuvontaa tai palveluiden arviointia. Pelkkä jonossa olevien asioiden määrä ei kuitenkaan vielä kerro koko kuvaa. Olennaista olisi tietää myös se, kuinka pitkään ihmiset joutuvat odottamaan ja täyttyvätkö palvelujen lakisääteiset määräajat käytännössä.

Kyselytunnin teemoista jäi mieleen myös laajempi kysymys tiedolla johtamisesta. Valtuutettuina tarvitsemme tietoa paitsi toimintamalleista myös siitä, miten ne toteutuvat käytännössä. Tämä koskee niin sosiaalipalvelujen saatavuutta, ikääntyneiden ravitsemuksen seurantaa kuin terveyspalveluihin pääsyäkin.

Haluan antaa myös rakentavaa palautetta kyselytunnin järjestämisestä. Kysymyksiä oli jätetty yhteensä 23, mutta käsittelyyn valittiin niistä 12. Valtuutetut eivät etukäteen tienneet, mitkä kysymykset valitaan käsiteltäviksi, eikä jatkokysymyksille käytännössä jäänyt aikaa. Vastaukset annettiin nopealla tahdilla, mikä teki tarkentavien kysymysten esittämisestä vaikeaa.

Ymmärrän, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Silti valtuutettujen tiedonsaannin ja avoimen keskustelun näkökulmasta olisi tärkeää, että joko useampiin kysymyksiin ehditään vastata tai että jatkokysymyksille varataan aidosti mahdollisuus. Kyselytunnin tarkoitus ei ole pelkästään kuulla vastauksia, vaan myös syventää ymmärrystä palvelujen tilanteesta.

Positiivista on, että niihin kysymyksiin, joita ei tällä kertaa käsitelty, toimitetaan kirjalliset vastaukset myöhemmin ja palaan niihin vielä erikseen, kun vastaukset ovat valmistuneet ja olen ehtinyt perehtyä niihin tarkemmin.

Hyvinvointialueen tehtävä on turvata apu oikeaan aikaan sitä tarvitseville ja siksi myös palvelujen saatavuutta, jonotilannetta ja palveluprosessien toimivuutta on seurattava avoimesti ja säännöllisesti.

Kun terveydenhuollon maksu nousee, kuka maksaa ja mitä siitä oikeasti säästyy?

Hallituksen uudet sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat herättäneet keskustelua erityisesti raskaudenkeskeytysten maksuista. Aborttimaksu on kuitenkin vain yksi osa paljon suurempaa kokonaisuutta.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan uusia erityistutkimusmaksuja sekä leikkaus- ja toimenpidemaksuja. Lisäksi joitakin nykyisiä maksuja korotetaan. Erityistutkimuksesta voitaisiin periä enintään 60,30 euroa ja leikkaus- ja toimenpidemaksusta enintään 264,10 euroa. Uudet maksut on tarkoitus ottaa käyttöön 1.3.2027.

Aborttikeskustelussa on tärkeää huomata, ettei kyse ole aborttioikeuden muuttamisesta, mutta kyse on silti rahasta ja raha vaikuttaa siihen, kuinka helposti ihminen tosiasiassa pystyy käyttämään terveyspalveluja.

Siksi halusin katsoa asiaa hieman pidemmälle kuin yksittäisen maksun kautta.

Mitä asiakasmaksujen korotukset tarkoittavat naisille? Entä pienituloisille? Kuinka moni ihminen joutuu maksukaton piiriin? Onko kyse oikeasti säästöstä vai ennen kaikkea siitä, että rahaa siirtyy asiakkaiden maksettavaksi? Ja ennen kaikkea pohdin, että onko näiden vaikutuksia arvioitu riittävästi?

STM:n syyskuussa julkaisema muistio antaa näihin kysymyksiin paljon tietoa, mutta myös uusia kysymyksiä.

STM on arvioinut vaikutuksia

Ensimmäinen tarkennus on paikallaan, sillä aiemmin saattoi syntyä kuva, ettei hallitus olisi arvioinut asiakasmaksujen sukupuolivaikutuksia. Se ei pidä täysin paikkaansa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on tehnyt erillisen jopa seitsemän sivun muistion, jossa arvioidaan Orpon hallituskaudella tehtyjen asiakasmaksulainsäädännön muutosten yhteisvaikutuksia.

Arvio on tehty SISU-mikrosimulointimallin SOTE-SISU-laajennuksella. Mallissa on hyödynnetty THL:n hoitoilmoitusrekistereihin perustuvia vuoden 2022 palvelunkäyttötietoja, jotka kattavat noin 800 000 suomalaisen tiedot.

Päätöksiä pitääkin tehdä tiedon perusteella, mutta vaikutusten arviointi ei tarkoita sitä, että kaikki vaikutukset olisi arvioitu.

Maksut nousevat hieman useammin naisilla kuin miehillä

STM:n oma laskelma osoittaa, että hallituskauden asiakasmaksumuutokset kohdistuvat naisiin hieman miehiä yleisemmin.

Miehistä noin 45 prosentilla asiakasmaksut kasvaisivat, tarkoittaen sitä, että naisista vastaava osuus on noin 55 prosenttia.

Kun tarkastellaan yli sadan euron vuosittaista maksujen kasvua, ero säilyy:

miehistä noin 15 prosentilla maksut kasvaisivat yli 100 euroa vuodessa
naisista noin 19 prosentilla.

STM itse toteaa, että naisten terveyspalvelujen käyttö on useista syistä miehiä yleisempää. Ikäjakauma selittää osan erosta, mutta ei kaikkea.

Tämä on tasa-arvon kannalta olennainen havainto.

Maksu voi olla lain näkökulmasta kaikille sama, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että sen vaikutus olisi kaikille sama.

Muodollisesti sama maksu ei aina tuota käytännössä samanlaista vaikutusta.

Entä pienituloiset?

STM:n arvio on tässäkin kiinnostava, sillä kun tarkastellaan euromääräistä vaikutusta, asiakasmaksujen muutokset kohdistuvat yleisemmin pienituloisiin tulokymmenyksiin, kaikkein pienituloisinta tulokymmenystä lukuun ottamatta.

Kun vaikutusta tarkastellaan suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, vaikutus on suurin alimmassa tulokymmenyksessä ja pienenee tulojen kasvaessa.

STM arvioi, että muutoksen vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on keskimäärin enintään noin 0,4 prosenttiyksikköä. Tämä keskimääräinen luku ei kuitenkaan kerro kaikkea. Jos ihmisellä on hyvä toimeentulo, sadan tai kahdensadan euron vuosittainen lisämaksu on eri asia kuin ihmiselle, jolla rahat eivät tahdo riittää ruokaan, lääkkeisiin, asumiseen ja muihin välttämättömiin menoihin.

Siksi asiakasmaksujen tasa-arvovaikutusta ei pitäisi arvioida vain keskiarvoilla.

Miten maksujen korotukset kohdistuvat pienituloisiin naisiin?

STM:n muistio kertoo meille sukupuolivaikutuksen ja tulovaikutuksen erikseen, mutta se ei kuitenkaan tuo esiin yhtä tarkkaa ristiintaulukointia siitä, miten esimerkiksi pienituloisten naisten ja pienituloisten miesten maksut muuttuvat. Tämä on oleellista, jos haluamme arvioida tasa-arvoa kunnolla.

330 000 ihmistä saavuttaisi maksukaton

Yksi STM:n muistion kiinnostavimmista luvuista liittyy terveydenhuollon maksukattoon. Ilman hallituskauden asiakasmaksumuutoksia maksukaton arvioidaan täyttyvän vuoden aikana noin 160 000 ihmisellä eli 2,9 prosentilla väestöstä. Hallituskauden asiakasmaksumuutosten jälkeen maksukaton arvioidaan täyttyvän noin 330 000 ihmisellä eli 6 prosentilla väestöstä.

Toisin sanoen maksukaton vuosittain saavuttavien ihmisten määrä yli kaksinkertaistuisi.

Maksukatto on tarkoitettu suojaamaan paljon palveluja tarvitsevia ihmisiä. Kun maksut nousevat, yhä useampi ihminen saavuttaa katon. Maksukatto ei siis poista sitä tosiasiaa, että ennen katon täyttymistä ihmiselle voi syntyä huomattava määrä maksuja ja samalla on muistettava, että nykyjärjestelmässä asiakkaan pitää itse seurata maksukaton täyttymistä ja ilmoittaa siitä hyvinvointialueelle. STM toteaa itse muistiossaan, että kaikki asiakkaat eivät välttämättä huomaa maksukaton täyttymistä.

Tähän ollaan valmistelemassa muutosta, mutta se ei vielä ratkaise tämänhetkistä ongelmaa.

Onko tämä säästö?

Hallituksen esityksessä todetaan, että muutoksilla pyritään parantamaan julkisen talouden kestävyyttä, mutta asiakasmaksujen korottaminen ei ole sama asia kuin menojen leikkaaminen.

Se on asiakasmaksutulojen lisäämistä.

STM:n yhteisvaikutusmuistiossa vuoden 2024 päätettyjen asiakasmaksukorotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 150 miljoonaa euroa. Sosiaalihuoltolain uudistukseen liittyvien tulosidonnaisten maksujen muutosten arvioitu vaikutus on 15 miljoonaa euroa.

Vuoden 2026 kehysriihessä päätettyjen uusien terveydenhuollon asiakasmaksujen ja korotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 97 miljoonaa euroa vuodessa, kun tarkastelu tehdään vuoden 2027 tasossa.

Tämä tarkoittaa, että kyse on merkittävästä asiakasmaksutulojen lisäyksestä.

97 miljoonaa euroa lisää asiakasmaksuja ei tarkoita 97 miljoonaa euroa säästyneitä sote-menoja.

Palvelu itsessään pitää edelleen järjestää ja tuottaa.

Lääkäri, hoitaja, leikkaussali, tutkimuslaite, anestesia, laboratorio ja muu hoito maksavat edelleen saman verran tai lähes saman verran riippumatta siitä, maksaako asiakas palvelusta 0 euroa, 60 euroa tai 264 euroa.

Asiakasmaksu muuttaa ennen kaikkea sitä, kuka maksaa osan kustannuksesta.

Kyse on ennen kaikkea julkisen rahoituksen ja asiakasrahoituksen välisestä siirtymästä, ei automaattisesti palvelutuotannon säästöstä.

Mutta lisääkö tämä edes täysimääräisesti julkisen talouden tuloja?

Kun asiakasmaksuja korotetaan, kaikki laskennallinen maksukertymä ei välttämättä toteudu täysimääräisenä, sillä maksukatto rajoittaa joidenkin asiakkaiden maksuja, lisäksi asiakasmaksuihin liittyy maksamatta jääviä laskuja ja muita käytännön ongelmia.

STM:n laskelma ei ota huomioon sitä, että ihmisten käyttäytyminen voi muuttua.

STM käyttää ns. staattista arviota. Mallissa oletetaan, että palvelujen käyttö pysyy samana, vaikka maksut nousevat. Muutosten oletetaan tulevan voimaan ikään kuin yhdessä yössä ja olevan koko vuoden täysimääräisesti voimassa.

Todellisuudessa ihminen voi ajatella, että ”en mene tällä kertaa lääkäriin, koska minulla ei ole varaa,” tai ”katson vielä, jos tämä vaiva menisi itsestään ohi,” tai ”en pysty maksamaan tätä nyt.”

Jos näin tapahtuu, asiakasmaksukertymä ei välttämättä kasva hallituksen laskelman mukaisesti ja silloin syntyy toinen riski siitä, että hoitoon hakeutuminen lykkääntyy ja hoito/hoitotoimenpiteet muuttuvat raskaammiksi (eli kalliimmiksi).

Asiakasmaksu voi siis muuttua myöhemmäksi kustannukseksi

Tämä on terveydenhuollon talouden kannalta olennainen asia.

Jos ihminen hakee hoitoa ajoissa, ongelma voidaan ehkä hoitaa pienellä toimenpiteellä, lääkkeellä, ohjauksella tai lyhyellä käynnillä. Jos hoito lykkääntyy, seurauksena voi olla raskaampi hoito, päivystyskäynti, sairaalahoito, pidempi sairausloma tai työkyvyn heikkeneminen.

STM:n yhteisvaikutusmuistio ei arvioi näitä käyttäytymisvaikutuksia. Se ei siis pysty vastaamaan siihen, kuinka paljon maksujen korotukset vähentävät palvelujen käyttöä tai kuinka paljon mahdollinen hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen myöhemmin lisää raskaampien palvelujen tarvetta.

Mikä on asiakasmaksujen nettovaikutus julkiselle taloudelle, kun huomioon otetaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut, mahdollinen palvelujen käytön väheneminen ja mahdollinen raskaampien palvelujen tarpeen kasvu?

Tähän pelkkä 97 miljoonan euron maksukertymä ei vastaa.

Erityisen ongelmallinen on se, mitä vaikutusarvioinnissa ei pystytä näkemään

STM:n arviointi on ihan hyödyllinen, mutta siinä on rajansa ja se perustuu vuoden 2022 palvelunkäyttötietoihin, eikä se huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia. Se tarkastelee muutoksia vuoden 2027 tasolla tilanteessa, jossa kaikki muutokset olisivat voimassa koko vuoden ja se tarkastelee hallituskauden asiakasmaksujen yhteisvaikutusta, ei jokaisen yksittäisen maksun kaikkia erityisiä vaikutuksia.

Tämä on tärkeää esimerkiksi aborttimaksujen kohdalla.

Abortti on tässä enemmän kuin yksi maksuluokka

Hallituksen esityksessä uusi leikkaus- ja toimenpidemaksu voisi olla enintään 264,10 euroa. Uudet maksut kerryttäisivät maksukattoa. Maksua ei kuitenkaan perittäisi esimerkiksi sellaisista toimenpiteistä, joiden tarve on suorassa yhteydessä synnytykseen tai tietyistä raskauteen liittyvistä komplikaatioista.

Tässä tulee esiin kysymys naisten asemasta.

Raskaus, synnytys, keskenmeno ja raskaudenkeskeytys ovat palveluja, joiden käyttäjät ovat biologisista syistä pääosin naisia ja muita raskautuvia henkilöitä.

Siksi asiakasmaksupäätös ei ole sukupuolivaikutuksiltaan täysin neutraali, vaikka itse maksu olisi kirjoitettu sukupuolineutraaliksi.

En väitä, että jokainen maksu olisi automaattisesti tasa-arvon vastainen, mutta jos STM:n oma arvio osoittaa jo koko asiakasmaksupaketin kohdistuvan naisiin hieman miehiä useammin, mietin vain, että miten yksittäiset lisääntymisterveyteen liittyvät maksut vaikuttavat tähän kokonaisuuteen.

Erityisesti haluaisin tietää, onko uuden leikkaus- ja toimenpidemaksun osalta arvioitu erikseen:

kuinka suuri osa maksusta kohdistuu naisiin
kuinka suuri osa liittyy lisääntymisterveyteen
kuinka suuri osa kohdistuu pienituloisiin
onko vaikutusta arvioitu yhdessä sukupuolen ja tulotason kanssa
voiko maksu muodostaa käytännössä taloudellisen kynnyksen hoitoon hakeutumiselle.

Näitä kysymyksiä ei STM:n yhteisvaikutusmuistio ratkaise.

Uudellamaalla ratkaisu ei ole aivan sama kuin muualla Suomessa

Aborttimaksujen keskustelussa on hyvä huomata vielä se, että valtakunnallinen lainsäädäntö ja käytännön asiakasmaksu eivät ole aivan sama asia.

Valtio säätää asiakasmaksujen perusteista ja enimmäismääristä, mutta hyvinvointialueet päättävät omista asiakasmaksuistaan lain sallimissa rajoissa. Asiakasmaksuja ei siis automaattisesti peritä aina lain sallimaan enimmäismäärään saakka.

Uudellamaalla tilanne on vielä hieman erilainen. Helsinki ja neljä Uudenmaan hyvinvointialuetta, eli Länsi-Uusimaa, Keski-Uusimaa, Itä-Uusimaa ja Vantaa-Kerava, järjestävät perusterveydenhuollon ja sosiaalipalvelut kukin itse, mutta erikoissairaanhoidosta vastaa HUS-yhtymä. Siksi esimerkiksi raskaudenkeskeytykseen liittyvä mahdollinen asiakasmaksu kuuluu Uudellamaalla HUSin päätöksenteon piiriin.

Tällä hetkellä HUSin omassa hinnastossa päiväkirurgisen toimenpiteen maksu on 233,80 euroa. HUS kertoo myös, että päiväkirurgian maksu peritään toimenpiteestä, joka tehdään leikkaussalissa ja joka edellyttää esimerkiksi yleisanestesiaa, laajaa puudutusta tai suonensisäisesti annettavaa lääkitystä.

Nyt Helsingin pormestari Daniel Sazonov on Helsingin edustajien kautta lähtenyt tavoittelemaan HUSissa ratkaisua, jossa kaikista aborteista luovuttaisiin perimästä asiakasmaksua. Tämä on tärkeä ero valtakunnalliseen keskusteluun siinä, että vaikka eduskunta hyväksyisi lainsäädännön, joka mahdollistaa maksun perimisen, HUS voisi omassa päätöksenteossaan päättää olla perimättä sitä.

Jos asiakasmaksu on lainsäädännön mukaan mahdollinen mutta sen periminen ei ole pakollista, miksi raskaudenkeskeytyksestä pitäisi periä maksu lainkaan?

HUSin kohdalla tätä kysymystä on nyt mahdollista tarkastella myös käytännössä.

Uudellamaalla voidaan tehdä oma ratkaisu

Tässä on myös laajempi periaatteellinen kysymys, jota pohdin alueellisesta tasa-arvonäkökulmasta. Jos asiakasmaksuista päätetään hyvinvointialueilla erikseen, voi syntyä tilanne, jossa saman terveyspalvelun hinta riippuu siitä, missä päin Suomea ihminen asuu.

Uudellamaalla taas HUSin järjestämä erikoissairaanhoito muodostaa oman kokonaisuutensa. Tämä tarkoittaa, että valtakunnallinen asiakasmaksulainsäädäntö määrittelee rajat, mutta poliittista harkintaa jää myös alueelliselle tasolle.

Minusta tätä päätösvaltaa pitäisi käyttää erityisen harkitusti silloin, kun kyse on palveluista, joiden käyttäjät ovat pääosin naisia ja joissa palvelun tarve liittyy lisääntymisterveyteen.

HUSin päätös olisi myös tasa-arvopäätös

Jos HUS päättäisi olla perimättä abortista asiakasmaksua, se ei poistaisi valtakunnalliseen asiakasmaksupolitiikkaan liittyviä ongelmia. Se kuitenkin poistaisi yhden konkreettisen taloudellisen esteen lisääntymisterveyden palvelusta. Samalla se olisi esimerkki siitä, että hyvinvointialueilla ja HUSissa voidaan käyttää omaa päätösvaltaa myös tasa-arvovaikutusten huomioimiseen. Tämä ei tarkoita, että kaikista terveyspalveluista pitäisi tehdä maksuttomia, mutta silloin kun päätetään asiakasmaksuista, pitäisi kysyä myös sitä, että mihin palveluun maksu kohdistuu? Kuka sitä käyttää? Millainen taloudellinen asema käyttäjillä on? Voiko maksu vaikuttaa palvelun käyttämiseen? Ja onko maksulla sukupuolivaikutuksia?

Kyllä nämä kysymykset koskevat myös HUSia ja kun HUS päättää omasta asiakasmaksuhinnastostaan ja tässä palataan STM:n omaan vaikutusarvioon.

Kun ministeriön laskelman mukaan asiakasmaksujen korotukset kohdistuvat jo kokonaisuutena naisiin hieman miehiä useammin (55 prosenttiin naisista ja 45 prosenttiin miehistä) ei ole yhdentekevää, millaisia ratkaisuja tehdään nimenomaan naisten lisääntymisterveyteen liittyvissä palveluissa. Tasa-arvo ei synny vain siitä, että laki on kaikille sama.

Tasa-arvoa on myös se, ettei ihmisen taloudellinen asema muodostu esteeksi palvelulle, jota hän tarvitsee ja johon hänellä on oikeus.

Tasa-arvo ei tarkoita vain samaa euromäärää

Jos kaikilta peritään sama 100 euron maksu, sääntö on muodollisesti sama, mutta 100 euroa ei ole sama asia henkilölle, jolla on 5 000 euron kuukausitulot kuin henkilölle, jonka käytettävissä olevat tulot ovat muutamia satoja euroja kuukaudessa. Samoin terveydenhuollon maksu ei kohdistu sukupuoliin samalla tavalla, jos toinen sukupuoli käyttää kyseisiä palveluja enemmän.

STM:n oma aineisto osoittaa tämän.

Naisista 55 prosentilla asiakasmaksujen arvioidaan kasvavan, miehistä 45 prosentilla. Yli sadan euron maksujen kasvua arvioidaan naisille 19 prosentille ja miehille 15 prosentille.

Tämä ei ole mielipide. Se on STM:n oma vaikutusarvio.

Kahdeksan asiaa, jotka pitäisi nähdä yhdessä

Kun asiakasmaksukokonaisuutta tarkastelee kokonaisuutena, nousee esiin ainakin kahdeksan kysymystä.

1. Vaikutuksia on arvioitu, jotenkin.

STM:n mikrosimulointi antaa tietoa siitä, keihin maksujen korotukset kohdistuvat.

2. Sukupuolivaikutus on olemassa.

Maksut kasvavat hieman useammin naisilla kuin miehillä. Naisista 55 prosentilla ja miehistä 45 prosentilla maksut kasvaisivat.

3. Pienituloiset kantavat suhteellisesti suurempaa taakkaa.

Vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on suurin alimmassa tulokymmenyksessä.

4. Maksukaton saavuttavien määrä kasvaa voimakkaasti.

STM arvioi määrän kasvavan noin 160 000 ihmisestä 330 000 ihmiseen vuodessa. Osuus väestöstä nousisi 2,9 prosentista kuuteen prosenttiin.

5. 97 miljoonaa euroa ei ole sama asia kuin 97 miljoonan euron säästö.

Se on vuoden 2027 tasossa arvioitu asiakasmaksukertymän kasvu vuoden 2026 kehysriihen päättämistä terveydenhuollon maksumuutoksista.

6. Laskelma ei huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia.

Jos ihmiset vähentävät palvelujen käyttöä maksujen vuoksi, todellinen maksukertymä ja terveysvaikutukset voivat poiketa laskelmasta.

7. Tasa-arvovaikutusta ei ole viety kaikilta osin riittävän pitkälle.

STM kertoo sukupuoli- ja tulovaikutukset erikseen, mutta esimerkiksi pienituloisten naisten ja miesten vaikutuksia ei tästä yhteisvaikutusmuistiosta saada näkyviin.

8. Kaikkia hallituskauden asiakasmaksumuutoksia ei edes ole mukana muistion laskelmissa.

Muistiossa ei ole arvioitu esimerkiksi uusia kuolemansyyn selvittämisen ja vainajan säilyttämisen maksuja eikä käyttämättä jätetystä palvelusta perittävän maksun korotusta. STM arvioi kuitenkin näiden ulkopuolelle jätettyjen muutosten vaikutusten olevan huomattavasti pienempiä kuin mukana olevien kolmen pääkokonaisuuden.

Entä ne kaikkein tärkeimmät kysymykset?

Minusta eduskunnassa pitäisi nyt kysyä muutakin kuin sitä, paljonko yksi maksu on.

Kuinka paljon hallitus todella odottaa saavansa rahaa asiakasmaksujen korotuksilla sen jälkeen, kun huomioidaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut ja mahdollinen palvelujen käytön väheneminen?

Onko arvioitu, kuinka paljon hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen lisää myöhemmin raskaampien palvelujen käyttöä?

Onko arvioitu erikseen pienituloisten naisten asemaa?

Onko lisääntymisterveyteen kohdistuvista maksuista tehty oma sukupuolivaikutusten arviointi?

Onko arvioitu, kuinka paljon asiakasmaksujen korotukset lisäävät toimeentulotuen tarvetta?

Kuinka moni ihminen jättää palvelun käyttämättä hinnan vuoksi?

Onko asiakasmaksujen korottaminen todella julkisen talouden säästö, jos samalla riski hoidon lykkääntymisestä ja myöhemmin tarvittavista raskaammista palveluista kasvaa?

Näihin kysymyksiin pelkkä asiakasmaksujen kertymää koskeva laskelma ei riitä vastaamaan.

Terveydenhuolto ei ole vain menoerä

Julkisessa taloudessa on helppo katsoa yhtä saraketta: paljonko tästä saadaan lisää tuloja?

Terveydenhuollossa pitäisi katsoa myös toista saraketta:

mitä tapahtuu, jos ihminen ei saa tarvitsemaansa hoitoa ajoissa?

Ennaltaehkäisy, varhainen hoito ja helposti saavutettavat palvelut maksavat nekin rahaa, mutta vielä kalliimmaksi voi tulla se, että ihminen joutuu myöhemmin päivystykseen, sairaalahoitoon tai pitkäaikaiseen palveluun siksi, että apua ei haettu ajoissa. Tämän vuoksi asiakasmaksupolitiikkaa ei pitäisi tarkastella vain tulonhankintana, vaan terveyspolitiikkana, sosiaalipolitiikkana, tasa-arvopolitiikkana ja julkisen talouden politiikkana.

Maksu ei saa muodostua hoidon esteeksi

Minusta Suomessa pitää voida pitää kiinni siitä, että ihmisen pitää saada tarvitsemansa terveydenhuolto riippumatta siitä, onko hänellä juuri sillä hetkellä varaa maksaa siitä. Asiakasmaksu ei saa olla portti, jonka kohdalla pienituloinen ihminen joutuu miettimään, voiko hän mennä hoitoon, eikä lisääntymisterveyteen liittyvien palvelujen kohdalla pitäisi syntyä tilannetta, jossa ihmisen tosiasiallinen mahdollisuus käyttää palvelua riippuu hänen lompakostaan.

Haluan tietää, mitä nämä päätökset tarkoittavat naisille, miehille, pienituloisille, ikääntyneille, paljon palveluja tarvitseville ja niille ihmisille, joiden terveys on jo valmiiksi heikommassa asemassa.

Haluan tietää myös, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, jos ihminen jättää hoidon tänään väliin 60 tai 260 euron maksun vuoksi.

Sillä lopulta kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon hyvinvointialue saa asiakkaalta rahaa.

Kysymys on siitä, saako ihminen oikea-aikaista hoitoa silloin, kun hän sitä tarvitsee ja siitä, onko Suomessa terveydenhuolto aidosti yhdenvertaista, vai vain muodollisesti samanlaista kaikille.

Lähteet:

MUISTIO_20260921112533.PDF

Hallituksen neuvottelut budjetista – Valtioneuvosto

Hallituksessa puhkesi elokuussa kiista aborttimaksuista KD:n ja RKP:n välille | Uutisia lyhyesti | Yle

Hallituksessa oli aborteista riita, joka on lähinnä periaatteellinen | HS.fi

Oppositio tyrmistyi aborttimaksusta | MTV Uutiset

Anders Adlercreutz puolustaa hallituksen aborttilinjaa – Ilta-Sanomat

Sazonov: Helsinki ohjeistaa Husia lupumaan kaikkien aborttien maksuista | HS.fi

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Hyvinvointialueen tärkein kysymys ei ole raha

Sain tänään ilon olla puhujavieraana Eläkeliitto Lohjan Päikkäreissä Harjulassa. Paikalla oli yli sata kuulijaa ja keskustelu oli juuri sellaista kuin parhaimmillaan toivoo, avointa, suoraa, kriittistä ja ennen kaikkea ihmisten omiin kokemuksiin perustuvaa.

Tilaisuuteen saapuessani ajattelin kertovani hyvinvointialueen ajankohtaisesta tilanteesta. Poistuessani ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka paljon päätöksenteossa olisi kuunneltavaa niissä kokemuksissa, joita ihmisillä on omasta arjestaan ja mietin myös sitä, miten onnekas olin, että sain kutsun ja pääsin keskustelemaan.

Raportit, mittarit ja talousluvut ovat tärkeitä, silti hyvinvointialuetta ei lopulta arvioida taulukoiden perusteella. Ihmiset arvioivat sitä sen mukaan, pääsevätkö he lääkäriin, saavatko vastauksia kysymyksiinsä ja löytyykö apua silloin, kun sitä tarvitaan.

Hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen

Hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuoden 2023 alussa. Ensimmäiset vuodet kuluivat pitkälti uuden organisaation rakentamiseen, toimintojen yhdistämiseen ja talouden vakauttamiseen.

Nyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Aluksi siis käynnisteltiin ja rakennettiin, toinen vaihe oli talouden tasapainottamisen vaihe ja kolmas vaihe, jossa elämme nyt, on palvelujen uudistamisen vaihe.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue kuuluu talouden näkökulmasta paremmin pärjänneisiin alueisiin Suomessa. Taloutta on saatu vakautettua ja aiempia alijäämiä katettua. Samalla hyvinvointialue on hyväksynyt uuden palvelujen uudistamiseen keskittyvän strategian vuosille 2026–2029.

Vaikka talous on tärkeä asia, en pidä sitä hyvinvointialueen tärkeimpänä tavoitteena. Olen usein sanonut, että talouden pitäisi olla väline, ei päämäärä ja tärkeä kysymys ei ole se, paljonko olemme säästäneet vaan se, mitä ihmiset saavat vastineeksi.

Suurin haaste on väestön ikääntyminen

Moni keskustelu hyvinvointialueista pyörii rahasta puhumisen ympärillä.

Minun mielestäni paljon suurempi kysymys on se, miten onnistumme vastaamaan väestön ikääntymiseen.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen omien arvioiden mukaan yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa tulevina vuosina voimakkaasti. Samalla kasvavat kotihoidon, kuntoutuksen, muistipalvelujen, omaishoidon ja terveyspalvelujen tarpeet.

En näe tätä uhkana, vaan päinvastoin. Se kertoo siitä, että ihmiset elävät pidempään kuin koskaan aikaisemmin, mutta se tarkoittaa myös sitä, että meidän on rakennettava palvelujärjestelmä, joka toimii tulevaisuudessakin.

Kysymys ei ole vain tämän päivän palveluista, vaan myös siitä millaiset palvelut ovat käytettävissä vuonna 2035 tai 2040.

Hyviä uutisia ja keskeneräisiä asioita

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein vain ongelmista tai vain onnistumisista, mutta todellisuus on yleensä jotain siltä väliltä.

Esimerkiksi lääkärille pääsyssä hyvinvointialue ei vielä saavuta omaa tavoitettaan. Koko Länsi-Uudenmaan tasolla noin 85 prosenttia lääkärikäynneistä toteutuu kahden viikon sisällä palvelutarpeen arvioinnista, kun tavoitteena on 90 prosenttia. Lohjan terveysasemalla vastaava luku oli heinäkuussa noin 69 prosenttia. Tämä kertoo siitä, että ihmisten kokemukset lääkärille pääsystä eivät ole tuulesta temmattuja.

Toki samaan aikaan pitää nähdä myös myönteinen kehitys.

Ympärivuorokautiseen asumispalveluun pääsyn odotusajat ovat lyhentyneet merkittävästi kuluneen vuoden aikana. Keskimääräinen odotusaika oli keväällä ja kesällä 2026 enää noin 20–25 vuorokautta, mikä on selvästi alle lakisääteisen 90 vuorokauden enimmäisrajan.

Minusta on tärkeää nostaa esiin se, jos jokin asia kehittyy parempaan suuntaan, sillä kritiikki on uskottavaa vain silloin, kun tunnistaa myös onnistumiset.

Ihmisten kysymykset kertovat paljon

Tilaisuudessa käyty keskustelu oli puheenvuoroani arvokkaampi.

Monikaan kysymys ei liittynyt strategioihin tai hallintoon vaan hyvin käytännöllisiin asioihin, kuten

mitä tapahtuu, jos yöllä tarvitsee päästä hoitoon eikä taksia saa?

Saavatko vanhukset riittävästi ruokaa ja huomiota vuodeosastoilla?

Kuka kuuntelee potilasta, jos hän kokee, ettei häntä ole kuultu?

Näennäisesti kysymykset koskivat eri asioita, mutta todellisuudessa niissä oli yhteinen viesti siitä, että ihmiset haluavat voida luottaa siihen, että apua saa silloin, kun sitä tarvitsee ja että heitä kuunnellaan.

Tämä on yksinkertainen asia sanoa, mutta vaikea toteuttaa, silti juuri siitä hyvinvointialueiden onnistumisessa lopulta on kyse.

Ennaltaehkäisy jää liian helposti varjoon

Yksi itselleni tärkeimmistä aiheista on edelleen ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja ehkäisy. Tein aiheesta jo vuonna 2022 aloitteen Lohjan kaupunginvaltuustossa. Ajatus oli yksinkertainen, eli se, että ongelmat pitäisi havaita ennen kuin toimintakyky romahtaa. Liian usein keskustelemme vasta silloin, kun ihminen on jo kaatunut, joutunut sairaalaan tai menettänyt toimintakykynsä.

Sama ajatus näkyy nyt hyvinvointialueen käynnistämässä kaatumisten ehkäisyyn keskittyvässä hankkeessa. Pidän erittäin tervetulleena sitä, että hyvinvointialue pyrkii vahvistamaan ennaltaehkäisevää työtä eikä ainoastaan hoitamaan seurauksia. Ennaltaehkäisy jää usein mediassa vähälle huomiolle, vaikka juuri siinä piilevät sekä suurimmat inhimilliset että taloudelliset hyödyt.

Järjestöjen merkitystä ei saa unohtaa

Yksi puheeni teemoista oli myös järjestöjen merkitys ja tämäkin aihe on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Olen vuosien aikana ollut mukana muun muassa MLL:n, kyläyhdistysten, urheiluseurojen, vanhempainyhdistysten, Vanhempainliiton, Lokovan sekä omaishoidon neuvottelukunnan toiminnassa. Tällä hetkellä toimin myös Ensi- ja turvakotien liiton vapaaehtoisena somelähettiläänä. Siitäkin syystä tiedän, ettei hyvinvointi synny pelkästään viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös vertaistuesta, ystävätoiminnasta, yhteisöllisyydestä, kahvittelusta, retkistä, puhelinsoitoista ja siitä, että joku huomaa, jos kaikki ei olekaan hyvin.

Tilaisuuden jälkeen ajattelin jälleen, kuinka valtavan tärkeää työtä Eläkeliitto tekee juuri tällä saralla.

Yksinäisyyttä ei ratkaista hallinnollisilla päätöksillä. Siihen tarvitaan ihmisiä.

Mitä jäi päällimmäisenä mieleen?

Jos minun pitäisi tiivistää päivän keskustelut yhteen lauseeseen, käyttäisin lausetta, jonka sanoin myös tilaisuuden lopussa:

Hyvinvointialueen onnistumista ei pitäisi mitata ensisijaisesti sillä, kuinka paljon rahaa säästettiin. Sitä pitäisi mitata sillä, saiko ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsi.

Lämmin kiitos Eläkeliitto Lohjalle kutsusta, aktiivisista kysymyksistä ja hyvästä keskustelusta.

Nuori pyytää apua, eikä kukaan vastaa

Leikkauksista puhutaan usein miljoonina euroina, prosentteina ja budjettikehyksinä. Puhutaan sopeuttamisesta, säästötavoitteista ja menoerien karsimista. Mutta mitä nämä leikkaukset tarkoittavat silloin, kun ihminen tarvitsee apua juuri nyt?

Eilen keskustelin nuorten kanssa aiheesta ja keskustelun lomassa sain pysäyttävän muistutuksen tästä todellisuudesta. Itsetuhoinen nuori yritti hakea apua. Kriisipuhelimeen soitettiin, mutta kukaan ei vastannut. Sekasin-chatissa jonotusaika oli noin kaksi tuntia.

Kaksi tuntia, sitä tämä todellisuus on tänään.

Hallinnollisena lukuna se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta itsetuhoiselle nuorelle se voi olla käsittämättömän pitkä aika. Kun nuori on siinä pisteessä, että uskaltaa tai jaksaa hakea apua, meidän pitäisi pystyä vastaamaan, heti. Hän ei saisi jäädä yksin odottamaan. Rohkeus pyytää apua ei saisi loppua odotukseen.

En tiedä, mikä tämän yksittäisen illan ruuhkatilanteen aiheutti, eikä yhdestä tapauksesta voi vetää suoria johtopäätöksiä. Silti minua huolettaa ja mietityttää kuinka aiomme tukea nuoria, jos apua ei ole saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvitaan?

Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan hätäänsä

Kannustamme nuoria hakemaan apua ajoissa. Sanomme, että puhu, kerro, ota yhteyttä, älä jää yksin. Ja mitä tapahtuukaan, kun nuori tekee juuri niin kuin olemme pyytäneet, kun hän viimein uskaltaa sanoa, ettei enää jaksa, kun hän soittaa, avaa chatin, ei kukaan vastaa, tai vastausta joutuu odottamaan tuntikausia.

Onko meillä todella varaa rakentaa yhteiskunta, jossa apua saa vasta silloin, kun tilanne on niin vakava, että se päätyy päivystykseen? Entä kaikki se aika ennen sitä? Hetki, jolloin nuori on vielä tavoitettavissa ja keskustelua voisi muuttaa paljon. Juuri siihen hetkeen meidän pitäisi pystyä vastaamaan.

Hätä ei odota virka-aikaa

Nuoren pahoinvointi ja itsetuhoiset ajatukset eivät katso kelloa. Ne eivät odota seuraavaa arkipäivää tai budjettikautta. Hätä voi tulla keskellä yötä, viikonloppuna tai silloin, kun muut palvelut ovat kiinni. Siksi kriisipuhelimet, chatit ja matalan kynnyksen auttamiskanavat ovat niin tärkeitä. Ne voivat olla ensimmäinen ja joskus ainoa paikka, jonne nuori uskaltaa ottaa yhteyttä.

Ja juuri tästä syystä olen huolissani siitä, mihin olemme menossa. Samalla kun puhumme nuorten mielenterveyden tukemisesta ja ennaltaehkäisevästä työstä, leikataan niiden toimijoiden resursseja, jotka päivittäin tekevät työtä tämän ongelman ehkäisemiseksi. Emme voi kehottaa nuoria hakemaan apua ajoissa, jos samalla kavennamme mahdollisuuksia vastata heidän yhteydenottoihinsa.

Kuinka kauan nuoren pitää odottaa tullakseen kuulluksi? Kaksi tuntia jonossa ei ole vain numero. Se on kaksi tuntia yksin omien ajatusten kanssa, se on kaksi tuntia ilman varmuutta siitä, että joku kuuntelee, se on aika, jolloin toivo voi heiketä.

Emme voi tietää, mitä yksittäinen nuori kokee odottaessaan, mutta jokainen tällainen tilanne on otettava vakavasti. Kyse ei ole siitä, kuinka monta yhteydenottoa järjestelmä käsittelee keskimäärin, vaan siitä, mitä tapahtuu sille yhdelle ihmiselle, joka tarvitsee apua juuri sillä hetkellä.

Säästöjen todellinen hinta

Järjestöjen tekemä työ on paljon enemmän kuin tilastoja ja kohtaamismääriä. Ne vastaavat puheluihin, käyvät keskusteluja, tarjoavat vertaistukea ja ohjaavat oikeiden palveluiden pariin. Ne kulkevat rinnalla ennen kuin ongelmat kärjistyvät kriiseiksi. Monille ne ovat ensimmäinen ja ainoa paikka, johon uskaltaa hakea apua.

Tarve ei katoa mihinkään, jos tästä työstä leikataan. Tarve siirtyy eteenpäin, kasautuu ja näkyy myöhemmin kouluissa, terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja päivystyksissä ja pahimmillaan apua tarvitseva jää kokonaan ilman tukea.

Mitä säästöä on se, että nuori ei saa apua silloin, kun sitä ensimmäisen kerran pyytää? Jos säästämme euroja nyt, mutta menetämme mahdollisuuden auttaa ajoissa, mitä oikeasti olemme säästäneet?

Apua ennen kriisiä

En käsitä säästöintoa ennaltaehkäisystä, hätää kärsiviltä, enkä käsitä sitä, että apua näiden ns. säästöjen ja leikkausten myötä saa vasta kriisin keskellä. Apua tulisi olla saatavilla mahdollisimman varhain, helposti ja ilman häpeää. Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan olevansa riittävän huonossa kunnossa saadakseen tukea.

Kun nuori hakee apua, jonkun pitäisi vastata mahdollisimman pian, ei viikkojen tai kuukausien päästä. Tämä edellyttää riittäviä resursseja, päteviä ammattilaisia ja toimivia kriisipalveluita. Se vaatii myös järjestöjä, joiden työtä ei voi korvata muilla ratkaisuilla.

Kaikkea tätä ei voi saavuttaa ilman poliittista tahtoa. Kyse on arvovalinnasta.

Jos tiedämme, että nuoret voivat huonosti, emmekä tee töitä ennaltaehkäisevästi, olemme rakentamassa yhteiskuntaa, jossa apua annetaan liian myöhään. Varhainen tuki ehkäisee kriisejä, mutta samaan aikaan puramme rakenteita, jotka mahdollistavat sen.

Mitä sanomme nuorelle, joka pyytää apua? Miltä kuulostaa, kun hän viimein uskaltaa avata suunsa, mutta joutuu odottamaan kaksi tuntia? Sanommeko, ettei rahaa riitä? Että hän voi yrittää uudelleen myöhemmin? Vai pysähdymmekö arvioimaan, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa?

Nuorten hätä ei ole tilasto, menoerä tai budjettirivi. Se on ihminen. Ja kun ihminen pyytää apua, meidän vastauksemme pitäisi olla, se, että me kuulemme sinut. Et ole yksin.

Yhteiskunnan todellinen vahvuus näkyy siinä, kuinka hyvin vastaamme silloin, kun ihminen uskaltaa pyytää apua. Sillä todellinen säästö ei ole se, kuinka paljon leikkaamme vaikeimmassa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Se on se, kuinka paljon pystymme kuuntelemaan ja tukemaan silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Kun järjestöiltä viedään ääni, unohdetaan samalla se, mikä teki Suomesta Suomen

Kehitysvammaliiton toiminta on vaarassa päättyä kokonaan suunniteltujen STEA-leikkausten seurauksena. Vaarassa ovat muun muassa Tikoteekki, Papunet ja Selkokeskus, joiden merkitys ulottuu paljon yksittäistä järjestöä laajemmalle.

Kyse on kommunikoinnin tuesta, selkokielestä, asiantuntemuksesta ja siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tulla ymmärretyiksi ja ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa.

Kyse on myös paljon suuremmasta asiasta.

Nykyisen Petteri Orpon hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien politiikasta välittyy yhä vahvemmin kuva yhteiskunnasta, jossa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet jäävät ns. säästöjen jalkoihin.

Tämä ei ole enää yksittäinen päätös tai yksi leikkaus. Tämä on koko hallituskauden suunta, jossa julkisia palveluja kiristetään, järjestöiltä leikataan, ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksia kavennetaan ja samalla apua tarvitsevalle ihmiselle jää yhä useammin viesti, että pärjää itse tai odota, kunnes tilanteesi on tarpeeksi vakava.

Minun mielestäni tämä on väärä suunta.

Hallitus on unohtanut suomalaisen perinnön, eli sen, mistä me tulemme ja mikä teki Suomesta sellaisen maan kuin se on ollut.

Suomea ei rakennettu vain vahvojen, menestyvien ja omillaan pärjäävien ihmisten varaan. Suomea rakennettiin ajatukselle, että pidämme toisistamme huolta, että lapsi saa apua silloin, kun hän sitä tarvitsee, iäkäs ihminen ei jää yksin, sairaus, vamma tai vaikea elämäntilanne ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä yksin, nuorella on oikeus toivoon myös silloin, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Tämä on ollut suomalaisen yhteiskunnan suurimpia vahvuuksia.

Ja juuri tästä nyt ollaan tinkimässä. Meidän selkärangastamme, siitä mitä me olemme.

Kohtaavaa työtä ei voi irrottaa kaikesta muusta

STEA:n tulevissa linjauksissa korostetaan kohtaavaa toimintaa ja samalla järjestöjen rahoitusta vähennetään merkittävästi. Ajatus toiminnan vaikuttavuudesta on sinänsä perusteltu. Julkisten varojen käyttöä pitää arvioida ja myös järjestöjen on kyettävä osoittamaan työnsä merkitys, mutta ongelma syntyy silloin, jos auttaminen määritellään liian kapeasti.

Mitä jää jäljelle, jos ihmisen ja työntekijän välistä kohtaamista pidetään arvokkaana, mutta neuvontaa, kehittämistyötä, koulutusta, tutkimusta, viestintää ja vaikuttamistyötä ei?

Kohtaavaa työtä ei synny tyhjiössä.

Työntekijät tarvitsevat osaamista ja osaaminen tarvitsee koulutusta. Toimintaa pitää kehittää ja ihmisten tarpeista pitää kerätä tietoa. Järjestöjen pitää voida kertoa päättäjille, missä palvelut toimivat ja missä eivät. Tarvitaan myös niitä rakenteita, joita harvoin huomataan ennen kuin ne puuttuvat, eli taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietoturvaa, työterveyttä ja toimivia järjestelmiä ja kun nämä edellytykset leikataan pois, ei myöskään kohtaava työ voi säilyä ennallaan. Siksi väite siitä, että voidaan rahoittaa vain ihmisten kohtaamista, mutta luopua kaikesta sitä mahdollistavasta toiminnasta, ei vastaa järjestötyön todellisuutta.

Se on keinotekoinen jako, jonka seuraukset voivat olla tuhoisia.

Pahimmillaan käy niin, että hallitus väittää suojelevansa kohtaavaa työtä, mutta leikkaa samalla sen toimintaedellytykset pois. Nythän näin on käymässä. Koska ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää.

Neuvonta on auttamista. Vaikuttaminen on auttamista.

Ihminen ei aina tarvitse kasvokkaista tapaamista saadakseen apua, joskus yksi puhelu riittää. Joskus oikea neuvo oikeaan aikaan estää tilanteen pahenemisen ja joskus chat-keskustelu on ensimmäinen hetki, jolloin ihminen uskaltaa kertoa hädästä. Joskus vertaistuki estää yksinäisyyttä murentumasta syrjäytymiseksi, joskus selkokielinen ohje mahdollistaa sen, että ihminen ylipäätään ymmärtää oikeutensa.

Ja joskus järjestön vaikuttamistyö korjaa rakenteellisen ongelman, joka koskettaa tuhansia ihmisiä.

Miten tämä voidaan erottaa auttamisesta?

Miten voidaan arvostaa ihmisen kohtaamista, mutta väheksyä työtä, joka auttaa häntä ymmärtämään oikeutensa? Miten voidaan pitää tärkeänä sitä, että autetaan ihmistä selviytymään epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä, mutta samalla leikata järjestöiltä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että järjestelmästä tulisi oikeudenmukaisempi?

Tämä on mielestäni yksi nykyisen politiikan suurista ristiriidoista.

Kenen ääni kuuluu?

Järjestöt ovat usein niiden ihmisten ääni, joilla ei ole suuria resursseja, ammattilobbareita tai vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Järjestöt puolustavat lasten etua, tukevat vammaisia ihmisiä, auttavat väkivaltaa kokeneita, neuvovat omaishoitajia, tukevat nuoria silloin, kun kukaan muu ei ole vielä huomannut heidän hätäänsä. Järjestöt ovat monelle ihmiselle ensimmäinen, joskus ainoa, paikka, josta apua löytyy.

Kun juuri tästä työstä säästetään, kyse ei ole enää vain budjettiteknisestä ratkaisusta, vaan arvovalinnasta. Ja tämä hallitus on totta tosiaan tehnyt arvovalintansa.

Kun säästöjä kohdistetaan samanaikaisesti julkisiin palveluihin, ennaltaehkäisevään työhön ja järjestöihin, niiden seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Vahva pärjää yleensä jatkossakin. Hänellä voi olla rahaa ostaa palveluja, hänellä voi olla verkostoja, hän osaa etsiä tietoa, vaatia oikeuksiaan ja tarvittaessa maksaa avusta.

Heikompi maksaa hinnan. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi maksaa, yksinäinen ikäihminen maksaa, toivonsa menettänyt nuori maksaa, vammainen ihminen maksaa ja perhe, joka yrittää selvitä vielä yhden päivän, maksaa.

He eivät näy budjettitaulukossa vain menoina tai säästökohteina. He ovat ihmisiä. Yhteiskunnan pitäisi kyetä katsomaan pidemmälle kuin seuraavan vuoden budjettikehykseen.

Säästö ei poista ihmisen hätää

Yksi politiikan suurimmista harhakuvista on ajatus siitä, että ongelmat pienenevät, kun niiden ratkaisemiseen käytettävää rahaa vähennetään. Tätä harhaa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja rkp jakavat, tätä he julistavat.

Tätä hallitusohjelma ja leikkaavat, saksillaan poseeraavat ” Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelman puolustajat ja kirjoittavat eivät näe, että iäkkään ihmisen yksinäisyys ei katoa, nuoren pahoinvointi ei katoa, lapsen hätä ei katoa, vammaisen ihmisen tuen tarve ei katoa, väkivalta ei katoa. Tarve vain siirtyy myöhemmäksi ja usein se palaa takaisin julkisiin palveluihin entistä raskaampana, vaikeampana ja kalliimpana.

Kun leikataan ennaltaehkäisevästä työstä, matalan kynnyksen tuesta ja järjestöjen neuvonnasta, lasku maksetaan myöhemmin lastensuojelussa, mielenterveyspalveluissa, erikoissairaanhoidossa ja kriisipalveluissa.

Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä politiikkaa.

Vastuullinen talouspolitiikka ei tarkoita sitä, että leikataan siitä, mikä ei heti näy, vastuullista olisi kysyä, mitä yhden euron säästö maksaa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Mitä maksaa se, että lapsi ei saanut apua ajoissa, tai se, että nuoren hätä jäi kuulematta? Mitä maksaa se, että iäkäs ihminen jäi yksin, tai se, että perhe putosi tuen ulkopuolelle?

Ja ennen kaikkea: kuka maksaa?

Useimmiten vastaus on sama kuin aina ennenkin.

Ihminen maksaa ensin. Yhteiskunta maksaa myöhemmin.

Oletteko unohtaneet, mistä tulemme?

Suomi ei noussut hyvinvointivaltioksi yksin pärjäämisen kulttuurilla. Suomi nousi, koska uskoimme yhteisvastuuseen, koska ihmiset auttoivat naapureitaan, koska kylissä tehtiin talkoita, koska yhdistykset ja järjestöt rakensivat turvaverkkoja jo ennen kuin julkinen sektori kykeni siihen. Suomi nousi, koska ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.

Me emme ole nousseet tällaiseksi maaksi jättämällä ihmisiä jälkeen.

Siksi minua kiinnostaisi todella kysyä hallituksen edustajilta, että oletteko todella unohtaneet, mistä tulemme? Oletteko unohtaneet, mitä me olemme? Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n pitäisi oikeasti pysähtyä tämän kysymyksen äärelle.

Erityisesti niiden puolueiden, jotka puhuvat perheistä, suomalaisista arvoista, lähiyhteisöistä, vastuusta ja välittämisestä.

Missä nämä arvot näkyvät silloin, kun lapsen, iäkkään, vammaisen ihmisen tai hädässä olevan nuoren turvaverkkoja puretaan?

Isänmaallisuus ei ole vain lippujen heiluttamista ja puheita Suomesta. Suomen puolustamista on myös sen puolustaminen, mikä tässä maassa on ollut arvokasta, että ketään ei jätetä yksin, että apua saa ennen kuin on liian myöhäistä, että vahvempi kantaa vastuuta myös heikommasta.

Suomi ei saa olla vain vahvojen maa

Minä en halua Suomea, jossa ihmisen arvo mitataan hänen pärjäämisellään. En halua Suomea, jossa apua saa vasta kriisin hetkellä, jossa iäkäs ihminen kokee olevansa menoerä tai nuori oppii, ettei hänen hätänsä ole riittävän suuri tullakseen kuulluksi, jossa lapsen pitää odottaa, kunnes ongelmat ovat niin suuria, että tarvitaan raskaita palveluja, jossa vammaisten ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta siksi, että niitä puolustaneilta järjestöiltä on viety toimintaedellytykset. Enkä todellakaan halua Suomea, jossa järjestöiltä sallitaan vain ihmisten kohtaaminen, mutta niiden ei enää haluta kertovan päättäjille, mikä yhteiskunnassa on pielessä.

Yhteiskunta, joka ei halua kuulla ongelmista, voi tietenkin leikata niiden kertojilta rahoituksen. Mutta ongelmat eivät sillä katoa.

Ne vain muuttuvat näkymättömämmiksi. Järjestöt eivät ole yhteiskunnan ylimääräinen kustannus, vaan osa sen perustaa. Järjestöt ovat asiantuntemusta, vertaistukea, demokratiaa ja apua ja kun järjestöiltä viedään mahdollisuus neuvoa, kehittää, vaikuttaa ja tuoda ihmisten ääntä päätöksentekoon, ei leikata vain hallinnosta tai organisaatioista. Silloin leikataan ihmisten mahdollisuudesta tulla kuulluiksi.

Siksi vuoden 2027 STEA-linjauksia on arvioitava uudelleen. Vaikuttavuutta pitää vaatia, mutta vaikuttavuus on ymmärrettävä kokonaisuutena. Se syntyy kohtaamisesta, mutta myös kaikesta siitä työstä, joka mahdollistaa kohtaamisen.

Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita.

Oikeudenmukaista Suomea ei voi rakentaa, jos unohdamme ne ihmiset, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea kaikkein eniten. Vahvuutemme ei ole koskaan ollut siinä, että jätämme heikoimmat jälkeen, vaan siinä, että emme tee niin.

Säästäminen ei saa tarkoittaa sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jätetään kantamaan säästöjen suurin taakka.

Se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vahvuutta., vaan se on sen unohtamista.

Lähteet:

Kehitysvammaliitto | Kehitysvammaliiton toiminta vaarassa loppua kokonaan STEA-leikkausten takia

ETKL: Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita – Ensi- ja turvakotien liitto

Avustukset

Turvakotipalvelujen kehittämisohjelma 2024-2027

Professori lyttää Wille Rydmanin kriteerit järjestöleikkauksille | Politiikka | Yle

Rydmanin leikkauslista hermostutti hallituskumppanit – Seta voi menettää isoimman tulonlähteensä

STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 – STEA