Suomessa puhumme mielellämme oikeusvaltiosta, työelämän reiluudesta ja ihmisoikeuksista. Silti samaan aikaan maassamme tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.
Hiljattain YLE uutisoi raportista, jossa vakavat työperäisen hyväksikäytön piirteet nousivat jälleen esiin. Kyse ei ole yksittäisestä poikkeuksesta, vaan ilmiöstä, joka toistuu eri puolilla Suomea; siivousalalla, rakennustyömailla, ravintoloissa, maataloudessa ja teollisuudessa. Usein uhrit ovat ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä, jotka ovat riippuvaisia työnantajastaan oleskeluluvan, asumisen tai velkasuhteiden vuoksi.
Kun lukee Paavo Teittinen Tietofinlandia-palkittua teosta Pitkä vuoro, ymmärtää, että kyse ei ole vain yksittäisistä väärinkäytöksistä. Teittinen kuvaa järjestelmällistä pakkotyötä, ihmiskauppaa ja törkeitä riiston muotoja, jotka tapahtuvat suomalaisen yhteiskunnan sisällä, osin rakenteiden mahdollistamina.
Kirja on karua luettavaa. Se pakottaa katsomaan suoraan sitä todellisuutta, jossa työntekijän passia säilytetään työnantajan hallussa, palkkaa ei makseta sovitusti, työpäivät venyvät kohtuuttomiksi ja uhkailu on arkea. Ihmisiä sidotaan velkoihin, asumiseen ja byrokratiaan niin, että irtautuminen tuntuu mahdottomalta.
Teittinen nostaa esiin myös sen, miten lainsäädäntö ja poliittiset päätökset voivat käytännössä ylläpitää hyväksikäytön riskiä. Kun työntekijän oleskelulupa sidotaan yhteen työnantajaan, valta-asetelma on äärimmäisen epätasapainoinen. Kun valvontaresursseja ei lisätä samaa tahtia kuin työperäistä maahanmuuttoa, syntyy harmaa alue, jossa rikollinen toiminta voi kukoistaa.
Teollisuusliitto on lahjoittanut Pitkä vuoro -kirjan jokaiselle kansanedustajalle. Tieto on siis kirjaimellisesti heidän käsissään. Kyse ei ole siitä, etteikö ilmiöstä olisi kirjoitettu, tutkittu ja varoitettu. Kyse on siitä, halutaanko nähdä ja halutaanko toimia.
Kirjaa en ole vielä saanut loppuun, mutta jo nyt on selvää, että sen soisi jokaisen päättäjän lukevan ajatuksella. Ei pikaisena silmäilynä, vaan pysähtyen. Millaista Suomea me rakennamme, jos hyväksymme sen, että osa ihmisistä tekee työtä pelon, velan ja pakon alla? Mitä me olemme, jos meidän taloutemme on orjuuden varassa?
Työperäinen hyväksikäyttö ja ihmiskauppa eivät ole vain rikosoikeudellisia kysymyksiä. Ne ovat moraalisia kysymyksiä. Ne kertovat siitä, ketä yhteiskunta suojelee ja ketä ei.
Jos todella haluamme kitkeä pakkotyön ja ihmiskaupan, tarvitaan:
- työntekijän oleskeluluvan irrottaminen yksittäisestä työnantajasta
- viranomaisvalvonnan resurssien vahvistaminen
- matalan kynnyksen suojelua ja oikeusapua uhreille
- todellisia seuraamuksia hyväksikäyttäjille
- poliittista tahtoa asettaa ihmisoikeudet taloudellisen hyödyn edelle
Suomessa ei saisi olla ihmisiä, joiden arvo mitataan vain halpana työvoimana.
Pitkä vuoro osoittaa, että ongelma ei ole näkymätön, se on vain liian usein sivuutettu. Nyt kysymys kuuluu: kuka kantaa vastuun?
Lotta Paakkunainen 