Sairaskohtaus.
Kamala sana.
Kun se sattuu omalle kohdalle, ensimmäinen ajatukseni oli lapset ja hätä heistä. Lapset ovat koulussa, miten saan sanan heille, että tulevat itsenäisesti tänään kotiin. Miten saan sanan heille, että en ole tänään kotona, kun tulevat kotiin?
Sairaskohtaus.
Enhän mä ole vasta kuin vähän yli 40.
Lääkekaappi. Lääkkeet ja soitto terveyskeskukseen, jos pääsisi sydänfilmiin.
Ei. Ei ole valmiuksia. Hyvää palvelua sain kuitenkin, ohjeita, mitä tehdä ja kuinka toimia.
Soitto hätänumeroon. Ambulanssilla kesti puoli tuntia.
Kävelin itse ovelle. Lääkkeet auttavat.
Ambulanssihenkilökunta toimi rauhallisesti, tutkivat ja hoitivat.
Kissa tuli keittiönpöydän alle tuijottamaan minua. Kuin vahtisi.
Koira vinkuu häkissään, jonne laitoin sen odottamaan, ettei ole hoitajien jaloissa.
Kaupassa pitäisi käydä. Imuroidakin pitäisi. Sejase asia pitäisi hoitaa, se meili on lähettämättä….kaikenlaisia ajatuksia pyörii päässä. Kaikki on kesken.
Vointiani seurataan, tietoja kirjataan ylös.
Päätä särkee.
Vointi on aika hyvä.
Muistin viime kesän kuuman päivän. Ajoin autoa, lapset kyydissä. Henkeä ahdisti. Silmissä musteni, kaulaa puristi. Ajoin bussipysäkille. Lapset ihmettelivät miksi pysähdyttiin. Hiki valuu otsalla, puristus kaulalla helpottaa, näkökenttä vaalenee, hengitys tasaantuu. Voidaan jatkaa matkaa.
Oliko sekin sairaskohtaus?
Kamala ajatus. Mä olen vasta vähän yli 40.
Vointi kohenee.
Lotta Paakkunainen 