Kuka näkisi meidät?

Kirjoittaessani Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras-kolumnia olin saanut juuri koskettavan yhteydenoton, jossa kerrottiin perheiden hädästä, traagisista tapahtumista, joita ei näy, joista ei kuule. Olisin halunnut kertoa kirjoituksessani niin paljon enemmän, kertoa hädästä, tuoda sitä näkyväksi, mutta en tiennyt kuinka kirjoittaa ilman vaaraa, että joku voi tunnistaa henkilöt. Päätin pysyä yleistasolla, mutta kertoa, että hätä ja nälkä ovat läsnä.

Kuka näkisi minut?

Kuinka vieraantua todellisuudesta? Kuinka kadottaa itsensä? Oma vastaukseni on: Lukemalla ainoastaan asiakirjoja. Lukemalla niitä menemättä rivien väleihin. Esimerkikinä Hyvinvointikertomus. Siinä kerrotaan, että Lohjalla päihteiden vuoksi sairaaloiden ja terveyskeskusten vuodeosastoilla hoidossa olleiden 25-64 vuotiaiden osuus on kasvanut vuosina 2011-2016 jopa 19%. Lohjalla on myös eniten sairauspäivärahaa saaneita ja osuus on vain kasvanut vuonna 2017. Lohjalla on myös muihin vertailukuntiin nähden eniten työkyvyttömyyseläkkeellä olevia, vaikka osuus on laskenutkin. Yleisimmät syyt työkyvyttömyyseläkkeelle ovat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt.

Ikähaitarin 25-64 pitäisi kertoa meille sen, että tähän ryhmään kuuluu lapsiperheitä, mutta siitä emme puhu. Lohjalla lapsiperheet, koululaiset ja nuoret ovat eriarvoisia ja eriarvoistuminen lisääntyy. Tässä kohdassa emme näe, mitä lapsi kokee eläessään omaa arkeaan päihteiden ja pitkäaikaisen syrjäytymisen keskellä.

Hyvinvointikertomusta kuitenkin lukiessa voisi kuvitella, että Lohjalla ei ole vähävaraisia perheitä.

Lohjan asunnottomien määrä on pienentynyt, palvelut ovat enemmän saavutettavissa. Toisille.

Jos luemme vain hyvinvointikertomuksia, tilinpäätöksiä ja pöytäkirjoja, jää ihminen näkemättä. Jää todellisuus huomaamatta. Jos luemme vain niitä tekstejä, joita meille tuodaan, vieraannumme tästä hetkestä. Vieraannumme itsestämme. Unohdamme, että lapset eivät ole euroja. Lapset eivät ole numeroita. Meillä jää huomaamatta, että nälkä on totta.

Me emme näe sinua.

Me katsomme toisaalle.

Luemme kertomuksia, kiistelemme näennäisyyksistä, kirjoitusvirheistä, mutta emme näe hätää.

Puhumme liikkumattomuudesta, kouluruuan väliinjättämisestä, mutta emme näe nälkäisiä.

Olemme huolissamme lasten ja nuorten syrjäytymisestä, silti vaikutamme ja teemme päätöksiä myös niin, että syrjäytyminen lisääntyy. Meillä on syrjäytyneitä jo kolmannessa polvessa.

Esitämme huolemme syrjäytyneistä ja syrjäytymisvaarassa olevista, mutta emme katso varjoihin. Puhumme korulauseita, vaikka niiksi niitä emme ehkä tarkoita. Milloin niistä tulee tekoja?

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on suurbonusperheen äiti

ja kaupunginvaltuutettu

Voit lukea kirjoitukseni myös lehdestä:

https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/756793-lotta-paakkunainen-kuka-nakisi-minut


Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s