Kirjoittajavieras-kolumni Länsi-Uusimaassa 2.1.2020: Raskas lähihistoriamme jättää painavan vastuun oppia

Kirjoitin tällä kertaa Kirjoittajavieras-kolumniin lähihistoriamme vaikutuksesta tämän päivän arkeen. Kolumni on todella lyhyt alusta mietinnöille, mutta koin aiheen kuitenkin itselleni sen verran tärkeäksi ja ehkä ajankohtaiseksikin, että halusin tuoda sen esiin. Olen miettinyt pidempään sitä kuinka vanhempani ja heidän vanhempansa kokemat ovat vaikuttaneet omaan elämääni ja valintoihin, tunteisiini ja arvoihini.

Omat vanhempani ovat varmasti tehneet parhaansa, rakastan ja arvostan heitä. He ovat oman aikakautensa lapsia ja kasvattajia. Kuten minunkin sukupolveni. Jokainen sukupolvi toivottavasti oppii edellisestä, kehittyy ja opettaa seuraavaa. Toivon, että osaan käyttää vanhemmiltani ja vanhemmistani oppimani omien lasteni hyväksi.

Raskas lähihistoriamme jättää painavan vastuun oppia

Vaikka huutolaisuus kiellettiin jo vuonna 1923, niin vielä 1940-luvulla jotkut kunnat antoivat huutokaupassa köyhän perheen lapsen talouteen, joka pienintä korvausta vastaan järjesti hänelle ylläpidon vuodeksi kerrallaan. Lasten kauppatilaisuudet jättivät monen lapsen mieleen unohtumattoman häpeän. Lapsuus jäi elämättä. Jokainen lapsi kaipaa hyväksyntää ja rakkautta, huutolaislapsi jäi yleensä ilman. Kuinka he aikuisina osaisivat osoittaa sitä omilleen?

Me maksamme edelleen hintaa lähihistoriastamme, meillä on painava vastuu oppimastamme ja totisesti toivon, että olemme siitä oppineet. Lapsen oikeus rakastaviin vanhempiin on ihmisyyden tärkein perusta.

Voit lukea kolumnini kokonaan tämän linkin takaa: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/829472-lotta-paakkunainen-lahihistoriamme-jattaa-painavan-vastuun-oppia

Kirjoittajavieras-kolumni: kun minä olin nuori

Kirjoitin tällä kertaa Länsi-Uusimaa lehden Kirjoittajavieras-kolumniini asiasta, jota olen jo jonkin aikaa miettinyt. Tämän ajan ja menneen ajan lapsuuden vertaaminen.

Mielestäni meidän tulee mahdollistaa sanonta ”pojasta polvi paranee” ja lopettaa vähättely ja nuorille tuhahtelu.

Ote kirjoituksestani, jonka voit lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/796121-lotta-paakkunainen-kun-mina-olin-nuori

Kun minä olin nuori….

Meidän pitäisi pyrkiä teoillamme ja sanoillamme siihen, että lapsillamme ja nuorillamme olisi aina parempi mitä meillä oli. Meidän ei tule kadehtia tai valittaa, vaan meidän tulee luoda paremmat puitteet. Sanotaan, että pojasta polvi paranee, mutta ne ympäristöt ja mahdollisuudet siihen paranemiseen on meidän luotava ja tarjottava.

Kirjoittajavieraana Länsi-Uusimaassa: Miten me näemme itsemme tai toisemme?


Länsi-Uusimaa lehden Kirjoittajavieraana kirjoitin tällä kertaa siitä, miten näemme usein vikoja joko itsessämme tai toisissamme. Joskus vikoja on vaikea antaa anteeksi, niin omia kuin toistenkin. Toisinaan emme halua pohtia syitä, miksi omat tunteet toista kohtaan, tai toisen vikoja kohtaan ovat niin vahvoja. Toisinaan emme halua kasvaa itse, tai antaa uutta mahdollisuutta jollekin toiselle kasvaa. Haluamme seistä omien mukavuusalueiden sisällä, vaikka olo ei olisikaan mukava. Kunhan on oma.

Miksi joskus toisten asenteet muuttuvat joitakin kohtaan ja miksi joskus ne asenteet jäävät päälle. Mikä on se syy, miksi toisia aletaan syrjimään ja ylenkatsomaan? Mikä on se syy, miksi toisille annetaan anteeksi jokin tekemänsä virhe ja miksi toisille ei?

Oli ne syyt itse kullekin mitä tahansa, olisi hienoa, että muistettaisi olla armollisia niin itselle kuin toisellekin. Muistettaisi, että olemme kaikki erehtyväisiä ja jokainen voi kasvaa. Jos siis itse vain näkee sen mahdollisuuden ja haluaa kasvaa. Mutta miksi ei näkisi itsessään mahdollisuuksia? Miksi ei näkisi tilaa kasvaa?

Tästä linkistä voit lukea kirjoitukseni kokonaan Länsi-Uusimaassa , alla vain ote kirjoituksestani.

Lotta Paakkunainen: Miten me näemme itsemme tai toisemme?

Olen onnekkaassa asemassa siinä, että saan tehdä rakastamaani työtä, omalla tavallani, arvostamani ihmisen työparina. On etuoikeus, että työparina on ihminen, jonka kanssa oppii lähes joka päivä itsestäkin uusia asioita, jonka kanssa on helppo ja mukava työskennellä, jonka kanssa pystyy nauramaan ja itkemään aidosti.

Olen oppinut suunnattoman paljon itsestäni uudessa työympäristössä. Välillä kirpaisee huomata itsessä pikkumaisia tai uusia piirteitä, joita ei olisi toivonut itsellään olevan, mutta vaikka välillä kirpaisee oikein kunnolla, nautin suunnattomasti kasvamisestani. Ennen kaikkea nautin yhdessä tekemisestä. On ollut suuri askel yksintekemisestä tiimityöskentelyyn, varsinkin nykyisellä, tämän päivän työn tekemisen tahdilla.

Mitä jos tänään olisikin toisin? Mitä jos tänään kokeilisi tervehtiä sitä naapuria, josta näkee nykyään vain viat, jospa hymyilisi ihmiselle, jota ei halua tervehtiä?

Olisiko se paha? Sattuisiko se?

Haastan jokaisen tänään ajattelemaan hyvän ajatuksen itsestä ja ihmisestä, josta ei voisi kuvitellakaan niin tekevänsä, samalla haastan jokaisen tänään sanomaan ääneen jollekin työkaverille, naapurille, kaverille, ystävälle, perheenjäsenelle edes yhden nätin sanan, yhden kehun. Katso, mitä se tekee ihmiselle. Tunne, mitä se tekee sulle. Ihanaa päivää kaikille!

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on Lohjan Kylät ry:n kyläasiamies.



Kevätjuhlia ja viimeisten muistelua

Kirjoitin Länsi-Uusimaa lehteen kolumniin terkut valmistuville

https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/774490-lotta-paakkunainen-valmistuville

Kirjoituksellani halusin muistuttaa jokaista nuorta ja valmistuvaa siitä, että jokainen on tärkeä. Jokainen. Halusin muistuttaa siitä, että kaikki on hyvin, vaikka siltä aina ei tuntuisi. Toisilla kotona voi olla vaikeaa, oma itse voi olla kadoksissa, oppimisen kanssa voi olla haasteita ja pelkkä todistuksen saaminen voi olla todella suuri saavutus. Ei tarvitse aina suorittaa, ei aina tarvitse olla huippu tai paras. Elämä ei ole täydellistä. Ikinä. Kenenkään kohdalla. Joskus on todella vaikeaa, joskus voi tuntua siltä, ettei kuulu joukkoon eikä tulevaisuus ole varmaa. Muista, että kaikki ei aina ole susta kiinni, mutta hyvin usein voit tehdä asialle jotain.

Pidäthän silmäsi auki ja mielesi avoimena. Vaikka olisitkin nyt valmis, on koko työelämä oppimista ja kehittymistä. Muista pitää ikuisen kehittyjän mieli. Ole rohkea. Ole ystävällinen toisille. Nauti elämästä.

Pian on kesä, nautitaan siitä, nautitaan eksymisestä, etsimisestä ja löytymisestä.

Koulun kevätjuhlissa mietin ajatustani siinä kirjoituksessa. Koulullamme on kolmet juhlat, koska kaikki eivät mahdu samaan aikaan juhlasaliin, kahden koulun lakkautuksen jälkeen. Tai mahtuisivat, mutta paloturvallisuussäädösten vuoksi juhlat on kolmessa osassa ja meillä lapset sattuvat melkein kaikki juhlimaan eri juhlissa. Pääsin siis nauttimaan kaikista juhlista ja esityksistä. Koulujen juhlat on ihania. Ihanaa intoa ja jännitystä, esitykset ovat täynnä iloa, naurua, laulua ja odotusta.

On upeaa, miten lapsia palkitaan ja kannustetaan. Harmi on se, että niin moni ansaitsisi kannustusta, huomioimista ja stipendiä. Harmi on myös se, että yleensä vuosi toisensa perään samat lapset saavat stipendit. On sitä vaihtuvuuttakin, mutta yleensä huomionosoitukset saavat samat lapset. Osa lapsista ei välitä siitä, osalle vanhemmista sillä ei ole väliä. Moni kannustaa kotona erittäin paljon lapsiaan, osoittaa rakkauttaan ja iloitsee lapsen tsemppaamisesta, numeron nostosta tai siitä, että pääsi eteenpäin. Toisia lapsia harmittaa. Toiset ymmärtävät tehneensä kovasti töitä ja toivovat kovasti palkitsemista stipendillä, huomioimista. Kevätjuhlien aika on myös pettymysten aika. On kuitenkin todella upeaa, että järjestöt ja yhdistykset haluavat muistaa ja lahjoittaa lahjakkaille lapsille, mutta voisiko ajatella uudella tavalla? Voisiko stipendejä kohdistaa uudella tavalla? Voisiko niitä kohdistaa niin, että hyötyjinä voisi olla useampi lapsi? Esimerkkinä vaikka tämä upea lahjoitus: tänä vuonna Petter ja Margit Forsströmin säätiö juhlavuotensa kunniaksi lahjoitti jokaiselle Lohjan yläkoululaisille geologisen kierroksen Tytyri Elämyskaivoksessa. (https://www.epressi.com/tiedotteet/kaupungit-ja-kunnat/petter-ja-margit-forsstromin-saation-juhlavuosi-75-vuotta.html)

Koulun kevätjuhlassa mietin myös juhlia, joissa olen ollut aiemmin. Omia kevätjuhlia, lasteni edellisiä juhlia, lakkautettujen koulujen viimeisiä juhlia. Niissä olen hyvin monessa ollut mukana. Monet itkut on itketty, monet nenäliinat kulutettu. Miten juhlat voivatkaan olla erilaisia, miten tunnelmat voivat olla erilaisia, mutta vaikka juhlat ovat olleet erilaisia, on lasten ilo ollut kauneinta.

Kirjoitukseni viimeisistä viimeisistä juhlista, joissa haikeus oli pakahduttavaa:

https://lottapaakkunainen.wordpress.com/2018/06/05/viimeinen-kevatjuhla/

Nummi-Pusulan lukion viimeiset lakit

Kuka näkisi meidät?

Kirjoittaessani Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras-kolumnia olin saanut juuri koskettavan yhteydenoton, jossa kerrottiin perheiden hädästä, traagisista tapahtumista, joita ei näy, joista ei kuule. Olisin halunnut kertoa kirjoituksessani niin paljon enemmän, kertoa hädästä, tuoda sitä näkyväksi, mutta en tiennyt kuinka kirjoittaa ilman vaaraa, että joku voi tunnistaa henkilöt. Päätin pysyä yleistasolla, mutta kertoa, että hätä ja nälkä ovat läsnä.

Kuka näkisi minut?

Kuinka vieraantua todellisuudesta? Kuinka kadottaa itsensä? Oma vastaukseni on: Lukemalla ainoastaan asiakirjoja. Lukemalla niitä menemättä rivien väleihin. Esimerkikinä Hyvinvointikertomus. Siinä kerrotaan, että Lohjalla päihteiden vuoksi sairaaloiden ja terveyskeskusten vuodeosastoilla hoidossa olleiden 25-64 vuotiaiden osuus on kasvanut vuosina 2011-2016 jopa 19%. Lohjalla on myös eniten sairauspäivärahaa saaneita ja osuus on vain kasvanut vuonna 2017. Lohjalla on myös muihin vertailukuntiin nähden eniten työkyvyttömyyseläkkeellä olevia, vaikka osuus on laskenutkin. Yleisimmät syyt työkyvyttömyyseläkkeelle ovat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt.

Ikähaitarin 25-64 pitäisi kertoa meille sen, että tähän ryhmään kuuluu lapsiperheitä, mutta siitä emme puhu. Lohjalla lapsiperheet, koululaiset ja nuoret ovat eriarvoisia ja eriarvoistuminen lisääntyy. Tässä kohdassa emme näe, mitä lapsi kokee eläessään omaa arkeaan päihteiden ja pitkäaikaisen syrjäytymisen keskellä.

Hyvinvointikertomusta kuitenkin lukiessa voisi kuvitella, että Lohjalla ei ole vähävaraisia perheitä.

Lohjan asunnottomien määrä on pienentynyt, palvelut ovat enemmän saavutettavissa. Toisille.

Jos luemme vain hyvinvointikertomuksia, tilinpäätöksiä ja pöytäkirjoja, jää ihminen näkemättä. Jää todellisuus huomaamatta. Jos luemme vain niitä tekstejä, joita meille tuodaan, vieraannumme tästä hetkestä. Vieraannumme itsestämme. Unohdamme, että lapset eivät ole euroja. Lapset eivät ole numeroita. Meillä jää huomaamatta, että nälkä on totta.

Me emme näe sinua.

Me katsomme toisaalle.

Luemme kertomuksia, kiistelemme näennäisyyksistä, kirjoitusvirheistä, mutta emme näe hätää.

Puhumme liikkumattomuudesta, kouluruuan väliinjättämisestä, mutta emme näe nälkäisiä.

Olemme huolissamme lasten ja nuorten syrjäytymisestä, silti vaikutamme ja teemme päätöksiä myös niin, että syrjäytyminen lisääntyy. Meillä on syrjäytyneitä jo kolmannessa polvessa.

Esitämme huolemme syrjäytyneistä ja syrjäytymisvaarassa olevista, mutta emme katso varjoihin. Puhumme korulauseita, vaikka niiksi niitä emme ehkä tarkoita. Milloin niistä tulee tekoja?

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on suurbonusperheen äiti

ja kaupunginvaltuutettu

Voit lukea kirjoitukseni myös lehdestä:

https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/756793-lotta-paakkunainen-kuka-nakisi-minut


Nuorten ilmastolakko

Mitä muuta voi mun nuori olla kuin vaikuttaja?


Tyttäreni oli etukäteen valmistautunut perustelemaan minulle, miksi hänen on tärkeää osallistua ilmastolakkoon. Olin alkuun järkähtämätön, koulusta ei olla pois, koulunkäynti on lapsen kannalta tärkeä ja tällä hetkellä ainoa, mitä hän voi tulevaisuutensa eteen tehdä. Tyttäreni näki paljon vaivaa ja käytti aikaa tarkoin ja perusteli rauhallisesti ja hyvin. Hän totesi, että hänen koulunkäyntinsä on tärkeää, hän ymmärtää sen, mutta mihin tulevaisuuteen hän valmistautuu, jos poliitikot ja aikuiset eivät herää ilmastonmuutokseen ajoissa?

Tammikuisena perjantaina sadat nuoret kokoontuivat ilmastolakkoon Eduskuntatalon portaille viemään tärkeää sanomaa. Oma tyttäreni oli mukana, minun luvallani.

Hän miettii tulevaisuuttaan, ja monen muun nuoren tavoin, kokee ilmastoahdistusta.

Tyttäreni heräsi tuona aamuna puoli kuudelta, jotta ehti kävelemään tunnin matkan Helsinkiin menevän bussin pysäkille, päästäkseen osoittamaan huolensa ja tekemään sen, minkä näkee oikeaksi. Ylpeä olin hänestä sen vuoksi, että hän näki vaivaa sen eteen, minkä koki oikeaksi. Samalla ylisuojeleva äiti-minäni oli kauhuissaan tyttärensä tulevaisuudesta ja yksin isoon, pahaan maailmaan menosta.

Kirjoitin ensimmäiseen Länsi-Uusimaan ”Kirjoittajavieras” kirjoitukseeni tyttärestäni. Alla linkki, josta pääset lukemaan tekstini.

https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/737740-lotta-paakkukainen-nuoren-ilmastoahdistus