Lastensuojelulain uudistus ei saa tarkoittaa vain lisää kontrollia

Suomessa valmisteltava lastensuojelulain uudistus on tärkeä. Lasten turvallisuutta pitää vahvistaa, viranomaisten toimivaltuuksia pitää selkeyttää ja kaikkein vaikeimmissa tilanteissa pitää olla keinoja toimia nopeasti.

Mutta silti yksi kysymys vaivaa mua todella:

Onko lastensuojelun suunta jälleen se, että puutumme vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt?

Mielestäni tämä on ihan peruskysymys, sillä juuri siinä näkyy, mihin suuntaan lastensuojelua oikeasti ollaan viemässä.

Jos uudistus painottuu ennen kaikkea rajoituksiin, suljettuihin palveluihin ja viranomaiskontrollin vahvistamiseen, on syytä pohtia vuosia keskustelussa ollutta, kaikkien viranhaltijoiden luottamushenkilöiden ja asiaa tuntevien tiedossa ollutta asiaa:
miksi emme vieläkään panosta riittävästi siihen, että lasten ja perheiden tilanteisiin päästäisiin kiinni ajoissa?

Ja juuri siitä pitäisi puhua paljon enemmän. Vieläkin.

Lasten suojeleminen on välttämätöntä, mutta se ei voi tarkoittaa vain kovempia keinoja

Uudistuksessa esitetään muutoksia, joilla halutaan puuttua esimerkiksi vakavaan oireiluun, rikoskierteisiin ja sijaishuollosta katoamisiin eli hatkoihin. Tarkoitus on lisätä turvallisuutta ja antaa viranomaisille aiempaa selkeämmät keinot toimia tilanteissa, joissa lapsi on vaarassa tai aiheuttaa vakavaa vaaraa itselleen tai muille.

Tämä on ymmärrettävää. Kukaan ei voi katsoa sivusta, kun lapsi putoaa yhä syvemmälle turvattomuuteen, väkivaltaan, päihteisiin tai rikollisuuteen.

Mutta samaan aikaan liian usein jää taka-alalle se, että

mitä aikaisemmin lapsi saa apua, sitä harvemmin tarvitaan kaikkein raskaimpia toimenpiteitä.

Tätä ei voi ohittaa millään lakimuutoksella.

Ongelma ei ole vain se, mitä lastensuojelussa tehdään, vaan se, mitä tehdään liian myöhään

Minua huolestuttaa lastensuojelukeskustelussa erityisesti yksi asia: puhumme usein paljon siitä, mitä pitäisi tehdä silloin, kun nuori karkaa, oireilee vakavasti, käyttää väkivaltaa tai ajautuu rikoskierteeseen.

Mutta aivan liian vähän puhumme siitä, miksi tilanteet ehtivät mennä niin pitkälle.

Mitä tapahtui ennen sitä?
Missä kohtaa tuki jäi liian ohueksi?
Milloin lapsi jäi ilman aikuista, joka olisi pysähtynyt tarpeeksi ajoissa?

Lastensuojelun todellinen kipukohta ei ole vain kriisien hoitamisessa. Se on siinä, että liian moni lapsi ja perhe jää yksin jo paljon ennen kriisiä.

Kun arjen perustuki ei kanna, ongelmat eivät katoa. Ne kasvavat.

Ja silloin järjestelmä tulee mukaan vasta siinä vaiheessa, kun tarvitaan jo paljon enemmän kuin olisi alun perin tarvittu.

Ennaltaehkäisy ei ole pehmeä vaihtoehto, vaan se on vaikuttavin ja vastuullisin vaihtoehto

Ennaltaehkäisystä puhutaan usein ikään kuin se olisi jotain kevyttä, sivussa kulkevaa tai “jos resursseja riittää” -tyyppistä toimintaa.

Todellisuudessa juuri ennaltaehkäisy on se osa järjestelmää, johon pitäisi suhtautua kaikkein vakavimmin.

Sillä kyse ei ole pienestä lisäpalvelusta. Kyse on siitä, että lapsi ja perhe saavat apua ennen kuin tilanne murtuu.

Se voi tarkoittaa:

• toimivaa perhetyötä,
• saavutettavaa mielenterveyden tukea,
• turvallisia aikuisia koulussa ja arjessa,
• opiskeluhuoltoa, joka ei toimi vain paperilla,
• matalan kynnyksen keskusteluapua,
• vanhemmuuden tukea silloin, kun kuormitus kasvaa,
• sekä palveluja, joihin oikeasti pääsee silloin kun tarve syntyy, eikä vasta kuukausien päästä.

Näitä ei pitäisi nähdä “kevyempinä palveluina”, vaan lastensuojelun tärkeimpänä suojarakenteena.

Koska jos nämä toimivat, kaikkein raskaimpien toimenpiteiden tarve vähenee.

Ja juuri siihen pitäisi pyrkiä.

Lastensuojelun ei pitäisi tulla mukaan vasta silloin, kun kaikki on jo hajalla

Tämä on ehkä se asia, jota oikeasti pitäisi alleviivata, vääntää rautalangasta ja HUUTAA:

lastensuojelun ei pitäisi näkyä lapsen elämässä ensimmäisen kerran vasta kriisin kautta.

Silti liian usein näin tapahtuu.

Monen lapsen kohdalla apua ei saada silloin, kun huoli on vielä pieni mutta merkityksellinen. Tukea ei ole riittävästi silloin, kun koulunkäynti alkaa vaikeutua, mieli oireilee, koti kuormittuu tai lapsi vetäytyy, kapinoi tai alkaa voida näkyvästi huonosti.

Ja kun näihin kohtiin ei pystytä vastaamaan riittävän ajoissa, ongelmat ehtivät syventyä.

Sitten puhutaan rajoituksista. Suljetuista yksiköistä. Kontrollista. Turvallisuudesta.

Mutta silloin ollaan jo paljon myöhemmin kuin pitäisi olla.

Siksi uudistuksen tärkein mittari ei ole vain se, kuinka tehokkaasti pystymme puuttumaan vakaviin tilanteisiin.
Vaan myös se, kuinka hyvin pystymme estämään niiden syntymisen.

Turvallisuus ei synny vain valvonnasta, vaan suhteista, tuesta ja pysyvyydestä

Kun puhutaan lasten suojelemisesta, keskustelu kääntyy helposti rakenteisiin, toimivaltuuksiin ja järjestelmään. Niillä on merkitystä, mutta lapsen näkökulmasta kaikkein olennaisinta on usein jotain paljon yksinkertaisempaa.

Turvallisuus syntyy siitä, että lapsella on:

• aikuinen, joka pysyy,
• kokemus siitä, että joku huomaa,
• mahdollisuus tulla kuulluksi,
• ja tunne siitä, ettei jää yksin silloin, kun elämä alkaa hajota.

Näitä asioita ei voi rakentaa pelkällä kontrollilla.

Rajoituksilla voi joskus estää pahinta tapahtumasta. Mutta ne eivät yksin rakenna sitä turvaa, jonka varaan lapsi voi alkaa toipua.

Siksi lastensuojelun uudistamisessa pitäisi uskaltaa tehdä muutakin kuin kontrollia. Mietin, että miksi vaikka tiedämme mitä pitäisi tehdä (panostaa ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen), emme tee sitä. Mietin myös, että

olemmeko rakentamassa järjestelmää, joka ennen kaikkea kontrolloi, vai järjestelmää, joka ehtii aidosti kannatella?

Ja kuka siitä hyötyy?

Lastensuojelun suunnan pitäisi olla selvä: enemmän varhaista tukea, ei vain enemmän puuttumista

Minun mielestäni lastensuojelun suunta ei voi olla se, että vahvistamme jatkuvasti järjestelmän kykyä reagoida kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, mutta emme samalla vahvista riittävästi sen kykyä olla läsnä paljon aikaisemmin.

Se ei ole kestävä tie.
Eikä se ole lasten näkökulmasta oikeudenmukainen tie.

Jos haluamme aidosti suojella lapsia, meidän on rakennettava järjestelmää, jossa:

• apua saa ennen kriisiä,
• tukea saa ilman, että tilanteen täytyy ensin romahtaa,
• perheet eivät joudu taistelemaan jokaisesta palvelusta,
• ja lasten oireilu nähdään viestinä, ei vain riskinä.

Tämä on se suunta, johon lastensuojelua pitäisi viedä.

Ei pois turvallisuudesta.
Ei pois vastuusta.
Vaan kohti järjestelmää, jossa turvallisuus rakentuu myös ennaltaehkäisystä, inhimillisyydestä ja oikea-aikaisesta tuesta.

Lastensuojelulain uudistus on tarpeellinen. Mutta jos sen näkyvin viesti on vain lisää kontrollia, olemme vaarassa korjata järjestelmästä väärää kohtaa.

Lapset tarvitsevat suojaa, kyllä.
Mutta he tarvitsevat myös sitä, että joku ehtii mukaan ennen kuin elämä kriisiytyy.

Siksi toivon, että lastensuojelun uudistamisessa katsotaan rohkeasti myös sinne, missä todellinen muutos syntyy:
varhaiseen tukeen, perheiden arkeen, palvelujen saavutettavuuteen ja ennaltaehkäisevään työhön.

Koska lopulta kaikkein vaikuttavinta lastensuojelua on usein se,
ettei lapsi koskaan joudu kaikkein raskaimpien toimenpiteiden piiriin.