Teittinen – Lotta Paakkunainen

Suomessa puhumme mielellämme oikeusvaltiosta, työelämän reiluudesta ja ihmisoikeuksista. Silti samaan aikaan maassamme tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Hiljattain YLE uutisoi raportista, jossa vakavat työperäisen hyväksikäytön piirteet nousivat jälleen esiin. Kyse ei ole yksittäisestä poikkeuksesta, vaan ilmiöstä, joka toistuu eri puolilla Suomea; siivousalalla, rakennustyömailla, ravintoloissa, maataloudessa ja teollisuudessa. Usein uhrit ovat ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä, jotka ovat riippuvaisia työnantajastaan oleskeluluvan, asumisen tai velkasuhteiden vuoksi.

Kun lukee Paavo Teittinen Tietofinlandia-palkittua teosta Pitkä vuoro, ymmärtää, että kyse ei ole vain yksittäisistä väärinkäytöksistä. Teittinen kuvaa järjestelmällistä pakkotyötä, ihmiskauppaa ja törkeitä riiston muotoja, jotka tapahtuvat suomalaisen yhteiskunnan sisällä, osin rakenteiden mahdollistamina.

Kirja on karua luettavaa. Se pakottaa katsomaan suoraan sitä todellisuutta, jossa työntekijän passia säilytetään työnantajan hallussa, palkkaa ei makseta sovitusti, työpäivät venyvät kohtuuttomiksi ja uhkailu on arkea. Ihmisiä sidotaan velkoihin, asumiseen ja byrokratiaan niin, että irtautuminen tuntuu mahdottomalta.

Teittinen nostaa esiin myös sen, miten lainsäädäntö ja poliittiset päätökset voivat käytännössä ylläpitää hyväksikäytön riskiä. Kun työntekijän oleskelulupa sidotaan yhteen työnantajaan, valta-asetelma on äärimmäisen epätasapainoinen. Kun valvontaresursseja ei lisätä samaa tahtia kuin työperäistä maahanmuuttoa, syntyy harmaa alue, jossa rikollinen toiminta voi kukoistaa.

Teollisuusliitto on lahjoittanut Pitkä vuoro -kirjan jokaiselle kansanedustajalle. Tieto on siis kirjaimellisesti heidän käsissään. Kyse ei ole siitä, etteikö ilmiöstä olisi kirjoitettu, tutkittu ja varoitettu. Kyse on siitä, halutaanko nähdä ja halutaanko toimia.

Kirjaa en ole vielä saanut loppuun, mutta jo nyt on selvää, että sen soisi jokaisen päättäjän lukevan ajatuksella. Ei pikaisena silmäilynä, vaan pysähtyen. Millaista Suomea me rakennamme, jos hyväksymme sen, että osa ihmisistä tekee työtä pelon, velan ja pakon alla? Mitä me olemme, jos meidän taloutemme on orjuuden varassa?

Työperäinen hyväksikäyttö ja ihmiskauppa eivät ole vain rikosoikeudellisia kysymyksiä. Ne ovat moraalisia kysymyksiä. Ne kertovat siitä, ketä yhteiskunta suojelee ja ketä ei.

Jos todella haluamme kitkeä pakkotyön ja ihmiskaupan, tarvitaan:

työntekijän oleskeluluvan irrottaminen yksittäisestä työnantajasta
viranomaisvalvonnan resurssien vahvistaminen
matalan kynnyksen suojelua ja oikeusapua uhreille
todellisia seuraamuksia hyväksikäyttäjille
poliittista tahtoa asettaa ihmisoikeudet taloudellisen hyödyn edelle

Suomessa ei saisi olla ihmisiä, joiden arvo mitataan vain halpana työvoimana.

Pitkä vuoro osoittaa, että ongelma ei ole näkymätön, se on vain liian usein sivuutettu. Nyt kysymys kuuluu: kuka kantaa vastuun?

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.

Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.

Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?

Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta

Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?

Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua

Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton

Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa

Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.

Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.

Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:

”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”

Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.

Tutkintajonot kertovat karua kieltä

Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.

Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.

Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.

Seuraukset ovat vakavia

Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.

– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?

Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.