Kirjoitin tällä kertaa kolumnini pohdintaa, joka syntyi kuunnellessani poikani ja mieheni välistä keskustelua ruokapöydässä.
”toivottavasti sä kuolet ennen mua”. Toivottavasti, toteaa isä. Hetken mietittyään isä jatkaa, että niinhän sen pitäisi mennä, mutta aina se ei mene niin.
Keskustelu jatkui, mutta minä jäin miettimään arkipäiväistä, rauhallista keskustelua.
Oma kuoleman käsittelytapani on muuttunut omien kokemuksieni myötä. Poikani menehdyttyä tuska ja suru oli viiltävää, kipu oli fyysistä ja sanoinkuvaamatonta.
Isäni menehtyminen toi lisää perspektiiviä ja keskusteluni lähesteni sekä saattohoitajan kanssa loi pohjan vakaalle arvostukselle ja hyväksynnälle. Arvostava ja lempeä hoito, kohtaaminen on tärkeää.
Mieheni asenne kuolemaan on aina ollut jotenkin karu. ”Kaikki kuolee” on realistinen näkemys, jota ei aina välttämättä haluaisi kuulla. Tottahan se on, mutta se ohjenuorana ei voi elää tavallista arkea kokoajan.
En tiedä onko kuoleman arkipäiväistäminen hyvä vai huono asia. Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa, mutta meidän perheemme näkökulmaksi asiassa on muotoutunut se, että kuolema tulee vain kerran. Ja se tulee. Tärkein on elää ennen sitä.
Voit lukea kolumnini kokonaan myös tästä linkistä: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/845797-lotta-paakkukainen-vuoronumeroa-ei-ole
Vuoronumero ei ole
Tapahtuipa eräänä päivänä perheessämme, että kymmenvuotias sanoo isälleen keskustelun yhteydessä ”toivottavasti sä kuolet ennen mua”. Toivottavasti, toteaa isä. Hetken mietittyään isä jatkaa, että niinhän sen pitäisi mennä, mutta aina se ei mene niin.
Lasten suusta on totuttu kuulemaan yhtä ja toista. Hauskoja juttuja, vakavia pohdintoja, ihmeellisiä ihmetyksiä, iloja, suruja ja kiukun puuskiakin. Perheissä on erilaisia persoonia, eikä meidän perheemme ole poikkeus. Meillä puhutaan paljon, äänekkäästikin välillä. Toisinaan ollaan hiljaa, mutta kaikesta yritetään kuitenkin puhua.
Perheessämmeon keskusteltu kuolemasta ennenkin. Olemme keskustelleet lastemme kanssa avoimesti heidän isoveljestään, joka menehtyi jo ennen heidän syntymäänsä.
Olemme olleet avoimia lapsillemme myös isäni, eli lasten vaarin sairastuttua vakavasti. Kävin lasten kanssa viimeisen puolen vuoden aikana tiiviisti vaarin luona ja minä pyrin osallistumaan mahdollisimman paljon osaltani hänen saattohoitoonsa. Me keskustelimme lasten kanssa paljon saattohoidosta, siitä mitä se tarkoittaa, hyvän saattohoidon merkityksestä ja mitä tulee loppujen lopuksi tulee tapahtumaan.
Olen iloinen siitä, että lapsille on jäänyt vain hyviä, rakkaita muistoja vaarista ja he kokevat vaarin olleen tärkeä osa heidän elämäänsä. He osaavat vaarin lempisanontoja, ruokalorut ja huonoimmat vitsit. Mutta he myös muistavat, että on tärkeä surra.
Huomasin myös itselleni tärkeän asian. Samalla, kun puhuin lapsilleni isäni, heidän vaarinsa tulevasta menehtymisestä, tuli siitä minullekin helpompi kestää ja ymmärtää. Ja muistan, että joissain vaiheessa on annettava surulle tila.
En tiedä onko kuoleman arkipäiväistäminen hyvä vai huono asia. Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa, mutta meidän perheemme näkökulmaksi asiassa on muotoutunut se, että kuolema tulee vain kerran. Ja se tulee. Tärkein on elää ennen sitä.
Lotta Paakkunainen
Kirjoittaja on uussuurperheen äiti, lohjalainen kaupunginvaltuutettu.
Lotta Paakkunainen 