ikääntyneiden palvelualue – Lotta Paakkunainen

Osallistuin sunnuntaina aluepäättäjille suunnattuun tilaisuuteen, jossa alustajana toimi vanhusasianvaltuutettu Päivi Topo. Keskustelu pureutui suoraan suomalaisen vanhustenhoidon tilaan ja tulevaisuuteen. Aiheeseen, joka on polttava niin inhimillisestä kuin perustuslaillisesta näkökulmasta.

Viimeaikaisessa uutisoinnissa tutkijat ovat nostaneet esiin raunioituneen tilanteen: vanhusten perusoikeuksia rikotaan tällä hetkellä räikeällä tavalla. Priorisointi, hoidon valvonta ja riittämätön omavalvonta tarkoittavat, ettei vanhustenhuolto vastaa sitä, mitä perustuslaki ja ihmisoikeudet meiltä edellyttävät.

Perustuslaki ei ole tyhjä lupaus

Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Julkisen vallan tehtävä on varmistaa, että tämä oikeus toteutuu käytännössä, ei vain juhlapuheissa.

Tilaisuudessa kävi selväksi, että nykyiset ongelmat, kuten henkilöstömitoituksen haasteet ja palvelurakenteiden pirstaleisuus, eivät ole poistuneet, vaan pikemminkin syventyneet. Kyse on tietoisista valinnoista: haluammeko yhteiskunnan, joka tarjoaa vanhuksilleen arvokkaan hoidon, vai sellaisen, jossa oikeudet jäävät teoreettisiksi?

Ennaltaehkäisy on tehokkainta hoitoa (ja säästöä)

Vanhusasianvaltuutettu nosti esiin, että WHO:n mukaan jopa 40 % muistisairauksien riskitekijöihin voimme vaikuttaa ja noin 60 % lonkkamurtumista olisi ehkäistävissä. Meillä on siis jo keinot parantaa elämänlaatua ja säästää kustannuksissa, jos vain päätämme käyttää niitä.

Yksi konkreettinen keino, josta olen puhunut vuosia, on vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito ottamiseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua.

Vajaaravitsemus heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisriskiä ja nopeuttaa muistisairauksien etenemistä.
Seulonnan ja ravitsemushoidon tuominen osaksi jokaisen ikääntyneen hoitopolkua ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu.
Se on osaamista ja vastuunkantoa, joka vähentää raskaiden ja kalliiden palveluiden tarvetta myöhemmin.

Ratkaisuja: Yhteisöllisyys, perhehoito ja päivätoiminta

Hoivakriisiä ei ratkaista yhdellä tempulla, vaan monipuolisilla malleilla:

Yhteisöllinen asuminen: Se tarjoaa turvaa ja sosiaalisuutta, mutta se ei saa jäädä epämääräiseksi ”väliinputoajaksi”. Sen on tarjottava todellista hoivaa, jotta se keventää palvelujärjestelmää aidosti.
Perhe- ja omaishoito: Nämä ovat tukiverkkomme selkäranka, mutta ne eivät saa perustua läheisten uupumiseen. Omaishoidon tukeen ja vapaiden toteutumiseen on panostettava resursoidusti.
Kuntouttava päivätoiminta: Tämä tulisi säätää lailla iäkkäille taattavaksi palveluksi. Se ehkäisee yksinäisyyttä, tukee toimintakykyä ja tarjoaa luontevan paikan järjestöjen ja hyvinvointialueiden yhteistyölle.

Vastuu on poliittinen

Vanhustenhoidon kriisi ei ole yksittäisten hoitajien tai yksiköiden vika. Kun tiedämme väestön ikääntyvän ja hoidon tarpeen kasvavan, nykyinen tilanne ei voi olla yllätys.

Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Kyse on arvovalinnasta: pidetäänkö huolta niistä, jotka ovat tämän maan rakentaneet? Hyvä vanhustenhuolto syntyy siitä, että hoitoon pääsee ajoissa, kotihoito on joustavaa ja henkilöstöä on riittävästi tekemään työnsä inhimillisesti.

Viisaus ongelmien ratkaisemiseksi on ollut olemassa jo pitkään. Kukaan ei vain tunnu kuulevan.

Haluan vielä palata talousarvioon, ainakin mitä tulee hyvinvoinnin toimialaan.

Talousarviossa hyvinvoinnissa iso asia on tietysti se, että budjetti ylittyy henkilöstömenojen vuoksi, eikä tämä ole yllättävää eikä uutta. Niiden budjetointi pitäisi saada lähemmäs toteumaa. Näin on menty hyvin monta vuotta ja joulukuu räjäyttää potin, jälleen. On aika vaikea ymmärtää, miten tätä ei voida ennakoida. Ei edes kalenteriin katsomalla. Hurjimmat ylitykset tullevat yllättävistä pyhistä ja niiden palkoista.

Talousarvion tavoitteissa ja prosesseissa on hienoja lauseita ja tavoitteita. On aika hankalaa kehittää perusasioita tai huolehtia niistä perusasioista, kuten ”Hyvinvoiva henkilöstö”, ”asiakastyytyväisyyden kehittäminen asiakaspalautteiden perusteella” on hankalaa ilman tekijää, kun taloden tasapainottamisohjelman päätösten myötä työhyvinvoinnin kehittäjä on irtisanottu yt:issä.

Miksi henkilöstökulut kasvavat, vaikka asiakirjojen mukaan henkilöstö vähenee? Eikö vähentämisen tarkoitus ole kulujenkin pieneneminen?

Käsittelimme valtuustokokouksessa myös, itse asiassa heti talousarviopykälän jälkeen, lisämäärärahan myöntämistä Ikääntyneiden palvelualueelle. Ja koska talousarvio vuodelle 2020 perustuu tämän vuoden arviolle, ei toteumalle, olemme ensi vuonna samassa tilanteessa. Tuskin tässä ihmeitä tapahtuu ja laskimen ja kalenterin synkkaaminen alkaa toimimaan oikein.

Käytin puheenvuoron asiasta:

Lisämääräraha on tietysti pakko myöntää. Sehän on palkkoihin ja sijais- ja ylityökorvauksiin, ne on välttämätöntä maksaa. Hyvinvoinnissa huomattava asia on se, että budjetti ylittyy henkilöstämenojen vuoksi, eikä tämä ole koko toimialalla yllättävää eikä uutta. Niiden budjetointi pitäisi saada lähemmäs toteumaa. Näin on menty koko vuosi ja joulukuu räjäyttää potin, taas. Minun on vaikea ymmärtää, että tätä(kään) ei voi ennakoida. Ei edes kalenteriin katsomalla. Toivottavasti se vihdoin muuttuu. Suurempi ja tärkeämpi kysymys on rakenteellinen ongelma. Se, että kotihoidossa on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he vaativat useita käyntikertoja päivän mittaan. Käynnit ovat lyhyitä, väki vaihtuu kaiken aikaa. Se ei ole mitään hoitoa, vaan minimikontrollia. Säilyttämistä.

Kunnan omat palveluasumispaikat ovat täynnä. Yksityisellä puolella on tilaa, mutta ovat todella kalliita paikkoja kunnalle.

Tällä hetkellä ikääntyneiden palvelut eivät toimi ennakoivasti, vaan kulloisenkin tilanteen mukaan. Meidän pitäisi katsoa lähitulevaisuuteen ja miettiä sisällöllisiä ja määrällisiä parannuksia vanhusten hoitoon.

Keskustelin erään asukkaan kanssa ja hyvä punainen lanka keskusteluumme oli (jota olen käyttänyt myös puheenvuoroissani tämän jälkeen), että

Lähtökohtaisesti Lohjalla on paljon varoja kiinni jo rakennetussa kiinteistökannassa, josta tulisi pitää hyvää huolta ja optimoida niiden energian käyttöä (valaistus, ilmanvaihto, kunnossapito, lämmitys, jne….) Eli investoimalla olemassa olevaan kiinteistökantaan voidaan lyhyelläkin aikavälillä pienentää merkittävästi käyttökustannuksia. Sama ajatus pätee asukkaisiin eli investoimalla heihin ja heitä tukeviin palveluihin, niin käyttökustannukset laskevat samalla tavalla, kun ihmiset voivat paremmin -> terveydenhuollon kustannukset laskevat. Investoimalla myös varhaiskasvatukseen, kouluihin ja koulutukseen, niin pitkällä aikavälillä hyvinvointi lasten keskuudessa paranee ja täten myös sosiaalikustannukset.

Eli asukkaiden hyvinvoinnin kautta jokainen lohjalainen on kävelevä mainos valtakunnassa, joka edes auttaa Lohjan vetovoimaisuuden parantumisessa -> lisää asukkaita Lohjalle. Ja vaikka Lohjalla olisikin hyvät koulut ja lapset olisivat hyvin koulutettuja ja he nuorena aikuisena muuttaisivat pääkaupunkiseudulle, niin myöhemmin he suurella todennäkäisyydellä myös palaavat syntysijoilleen hyvinä veronmaksajina, koska ovat itse kokeneet Lohjan olevan laadukas, lapsiystävällinen ja asukasystävällinen paikka.