Kolumni – Sivu 5 – Lotta Paakkunainen

Kirjoittajavieras-kolumni Länsi-Uusimaassa: Sadan vuoden kehitys

Kirjoitin Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras-kolumniin (8.1.2021) pikkaisen huutolaisuudesta ja lastensuojelusta.

Sadan vuoden kehitys

Huutolaisuus oli Suomessa vielä 1800-luvun alusta 1920-luvulle voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti ilman elatusta olevan lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Järjestelmä lopetettiin virallisesti vuonna 1923 köyhäinhuoltolain myötä, silti vielä vuonna 1935 kauppa kävi. Huutolaislapsilla ei juuri ihmisarvoa ollut. Orpo tai muista syistä vanhempiensa huolenpidon menettänyt lapsi saattoi päästä hyvien ihmisten hoiviin, mutta useimmiten huutolaislapsen kohtelu oli julmaa, yleensä huutolaiskauppoja käytiin nimenomaan palvelusväen hankkimiseksi.

Monet tutkimukset osoittavat, että huono-osaisuudella on taipumus siirtyä sukupolvelta toiselle. Varsinkin lapsi, joka on jäänyt vaille vanhempiensa huolenpitoa, on vaarassa syrjäytyä ja joutuu kokemaan samaa osattomuutta kuin vanhempansa.

Tänä päivänä sosiaalitoimen tehtävänä on katkaista syrjäytymisen tai huono-osaisuuden kierre. Nykyisin voimassaolevan Lastensuojelulain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Lastensuojelulaki liittyy hengeltään YK:n lapsen oikeuksia koskevaan yleissopimukseen, jonka Suomi ratifioi vuonna 1991.

Lastensuojelupalvelut kaipaavat lisää tuki- ja sijaisperheitä. Perheitä kaivataan niin pitkä- kuin lyhytaikaiseen toimintaan. Vaikka perhehoidosta koituu kunnalle vähemmän kuluja kuin laitoshoidosta, tulee silti miettiä ensisijaisesti lapsen etua. Perhehoito olisi sekä edullisin että lapselle paras tapa sijaisasumiseen. Parhaassa tapauksessa lapsen oma perhe voisi saattaa hänet sijaisperheeseen yhteistyössä lastensuojelun kanssa. Näin käy kuitenkin yhä harvemmin. Vaikka tiedetään, että ennaltaehkäisyyn laitetut rahat säästävät pidemmällä tähtäimellä, säästetään taloutta arvioidessa ja tasapainottaessa juuri ennaltaehkäisevästä työstä, ja perheiden ongelmiin päästään puuttumaan vasta, kun ne ovat todella pahoja ja tarvitaan kiireellistä sijoitusta.

Lohjallakin etsitään jatkuvasti uusia sijaisperheitä sekä tukiperheitä, jotka pystyvät hoitamaan lapsia omassa kodissaan joko lyhyt- tai pitkäaikaisesti. Mukaan tulevat perheet koulutetaan, aiempaa koulutusta tai kokemusta ei tarvitse olla. Riittää, kun on tasainen elämäntilanne ja omat asiat kunnossa.

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on

lohjalainen kaupunginvaltuutettu (kesk)

lasten, nuorten ja perheiden lautakunnan jäsen

lapsiasiahenkilö

Kirjoittajavieras-kolumni Länsi-Uusimaassa: Kuinka sinä sometat?

Koronakevät toi ihmisille laajasti hyvän tahdon, auttamishalun ja talkoohengen. Maailmanlaajuinen pandemiakriisi täytti somen apuilmoituksista, perustettiin auttamisrinkejä, soiteltiin iäkkäille ja peräänkuulutettiin yhteistä hyvää, tsempattiin toisiamme, silti pidettiin vaadittua etäisyyttä. Se toi meidät yhteen.

Syksyn saapuessa saapui myös väsymys. Someraivo, huonot käytöstavat ja ylimielisyys toisia kohtaan. Raivotaan ja pilkataan, solvataan ja huudellaan. Tsemppiviestejä ei enää juuri näy. Toisinaan näyttää siltä, että emme aina muista olevamme aikuisia.

Some on olohuoneissamme, olemme sen taistelun jo hävinneet. Mihin voimme itse vaikuttaa on se, kuinka käyttäydymme somessa ja paljonko itse käytämme sitä. Asiallista käytöstä, myös somessa, on oikeus odottaa meiltä jokaiselta. Vaikka kaikki me aikuiset emme ole diginatiiveja, on esimerkkimme tärkeää heille, jotka sitä ovat. Esimerkkimme määrittelee sen, kuinka tulevassa some on hallussa ja kuinka sitä jo voidaan käyttää toivottavasti enimmäkseen hyvään.

Erityisesti näin lasten oikeuksin viikolla meidän tulisi muistaa lasten oikeus hyvään lapsuuteen. Meidän tulisi muistaa, että lapsi imee vaikutuksia lähiympäristöstään. Lapsi elää ja hengittää elinympäristöään. Kuinka sinä puhut toisista aikuisista lasten kuullen? Kuinka sinä puhut toisille? Arvosteletko vai arvostatko?

Aikuinen, sinä ja minä, me olemme vastuussa omista sanoistamme, omista teoistamme. Sanamme ja tekomme näkyvät myös nuoremmille. Sinä ja minä olemme esimerkkinä.

Olen aikaisemminkin Kirjoittajavieraassa haastanut sinua, nyt haastan jälleen. Haastan sinua kannustamaan toista aikuista, esimerkiksi työkaveria, puolisoa tai lapsen harrastuksen toista kuskaavaa aikuista. Älä odota, että toinen kannustaa ensin.

Lapsi näkee ja kuulee sinut. Tekosi ja sanasi vaikuttavat lapseen. Sinä olet (some)vaikuttaja.

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on

lohjalainen kaupunginvaltuutettu (kesk)

lapsiasiahenkilö

Hiiden omaishoitajat ry:n Vierailevan bloggaajan kirjoitukseni talouden tasapainottamisesta ja omaishoidontuesta

Hiiden omaishoitajat ry pyysi minua vähän avaamaan talouden tasapainottamislistaa ja päätöksentekoprosessia vierailevana blogikirjoittajana ja mielelläni sen teinkin. Alla kirjoitukseni. Voit lukea sen myös täältä: https://www.facebook.com/www.hiidenseudunomaishoitajat.fi/

Lohjan kaupunginhallitus käsitteli kokouksessaan 28.9.2020 talouden tasapainottamislistasta ja päättivät yksimielisesti esittää valtuustolle, että omaishoidontuesta ei leikata

Olen luottamushenkilönä liian usein törmännyt siihen, että kuntatalouden ollessa huonossa jamassa omaishoidontuki on ensimmäisenä leikkausuhan alla. Taloutta tasapainottaessa yleensä katsotaan vain menojen leikkaamista, mutta unohdetaan tutkia tulojen kasvattamista, tai edes nykyisten tulonlähteiden vahvistamista. Ehdotus omaishoidon tuesta leikkaamisesta on lyhytnäköistä, sitä ehdotettaessa ei nähdä kokonaisuutta, tai ajatella ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Koenkin toisinaan turhautumista tasapainotuslistoja lukiessani, mutta haluan uskoa parempien ratkaisujen löytymiseen. Nyt tuntuu, että parempia ratkaisuja halutaan myös aidosti löytää. Omaishoitajat ovat omantuntomme selkäranka ja mielestäni se, miten kohtelemme ja arvostamme omaishoitajia kertoo kuntamme tilasta. Omaishoito koskettaa jokaista, kuka tahansa meistä voi olla hoidettavana tai hoitajana jossain vaiheessa.

Vaikka kaupunginhallitus päättikin viimeisimmässä kokouksessaan, että omaishoidon tuesta ei leikata, tulee talouden tasapainottamislistat vielä kaupunginvaltuuston kokoukseen päätettäväksi 7.10.2020 ja kokouksessa voi kuka tahansa valtuutettu esittää niiden listalle nostamista ja jos esitys saa valtuustossa kannatusta, asiasta päätetään äänestämällä.

Talouden tasapainottamista on käsitelty kauan ja koronakriisi on tuonut lisää haasteita taloudenpitoon. Talouden tasapainottamisesta on valtuustossa äänestetty edellisen kerran toukokuussa 2019, mutta tuolloin päätettyjä toimia ei kaikkia päätöksistä huolimatta ole vieläkään toteutettu, eikä päätetyt toimet ole olleet riittäviä talouden tasapainottamiseen. Osa vuonna 2019 päätetyistä toimista ajoittuu myöhemmille vuosille ja on edelleen listalla.

Lyhyesti päätöksentekoprosessista esimerkiksi talouden tasapainottamisesta päätettäessä:
– Aluksi viranhaltijat ovat hallituksen päätöksestä laatineet listat, joissa esittävät säästökohteita huomioiden lakisääteisyys
– Hallituksen asettama talouden tasapainottamistyöryhmä on tutustunut listoihin
– Tämän jälkeen lautakunnat ovat käsitelleet tasapainottamislistoja
– Lautakuntien jälkeen listoja käsittelee hallitus ja esittää valtuustolle oman kantansa
– Valtuusto päättää

Näihin talouden tasapainottamislistoihin pyydettiin luottamushenkilöiltä ehdotuksia ja esityksiä, mutta ainakaan omista esityksistäni ei yksikään ole listalla. Talouden tasapainottamista käsiteltiin sotelautakunnassa kesäkuun ylimääräisessä kokouksessa, jossa minä olin osallistujana lautakunnan varajäsenenä. Olimme tehneet vastaesityksen yhteistyössä lautakunnan varsinaisen jäsenemme Hilkka Hyrkön kanssa. Vaikka lautakunta joutui kokonaisuudesta äänestämään kahteen otteeseen, oli yksimielisyys kuitenkin siitä, että omaishoitajiin eikä veteraaneihin kohdistuvia säästöesityksiä toteuteta. Lautakunta lausui asiaintuntijalausuntonaan: ”Lautakunta ei puolla omaishoitoon ja veteraaneihin kohdistuvia säästöjä talouden tasapainottamiseksi ”.
28.9.2020 kokouksessaan kaupunginhallitus päätti Hannele Maittilan (ML) ja Leena Saaren (Sdp) esityksistä yksimielisesti poistaa omaishoidon tuesta säästämiset talouden tasapainottamislistalta.

Valtuustoaloite lähikoulujen lakkautusten vaikutusten selvittämiseksi

Pohdin Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras kolumnissa 14.8.2020 sitä, tuoko keskittäminen autuutta.

Tekeekö keskittäminen autuaaksi

Koulujen lakkautuksia pohdittaessa tulisi miettiä tähän mennessä kokemaamme ja seurauksia aiemmista lakkautuksista. Nimenomaan lasten ja perheiden kannalta.

Esimerkkinä Koisjärven ja Hyrsylän lakkautukset. Oppilaat siirrettiin Oinolan kouluun (nykyään Nummen yhtenäiskoulu). Lakkautuksia perusteltiin mm. opetuksen laadulla ja opetusryhmien koolla. Keskustelua herätti paljon koulujen välinen tasa-arvo, sillä pienemmissä kouluissa saattaa olla pienemmät luokat, eivätkä näin ollen resurssit riittäisi tasaisesti. Mitä sanoisitte siitä, että viime lukuvuonna Nummella kuudennella luokalla oli 35–36 oppilasta, samoin tänä lukuvuonna kuudennella luokalla on 35 oppilasta. Toki luokalla on paljon jakotunteja, mutta paljon on myös koko luokan tunteja. Kuinka työrauha säilyy? Kuinka tämän päivän vaatimukset turvaväleistä säilyy? Minkälainen osa oppitunneista tullaan käyttämään siirtymisiin? Paljonko on pulpetteja käytävillä?

Onko suuret, 35 oppilaan luokat sitä, mitä lapsemme tarvitsevat? Kuinka tasa-arvo nyt toteutuu?

Meillä on erinomainen opetushenkilökunta, mutta kuinka kauan heidän selkärankansa kestää? Kouluavustajien määrästä ollaan mahdollisesti säästämässä, vaikka juuri nyt meidän pitäisi kuroa viime kevään vajetta ja tukea tarvitaan todella paljon. Oppilashuolto toimii äärirajoillaan, liian vähäisillä resursseilla, koulupsykologeista on pula.

Nyt voisi ehkä ajatella, että kyllä. Juuri siksi pitää keskittää, että saadaan isommissa yksiköissä kaikille lapsille oppilashuolto, kunnon opetus ja paljon vaihtoehtoja. Voisiko ehkä myös ajatella, että toisilla se suuri aiheuttaa sen tarpeen oppilashuollolle? Voisiko ehkä myös ajatella, että isossa hukkuu joukkoon? Oppilaamme ovat yksilöitä, pieniä ihmisiä, joilla on erilaiset tarpeet. Toisille sopii isompi oppimisympäristö, toisille pienempi. Se, että me suljemme vaihtoehtoja pois, ei auta meitä ketään. Vaihtoehtojen vähentäminen myös kaventaa tulevaisuutta. Se on meidän lapsiltamme pois. Se on meiltä pois.

Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu (kesk.), lapsiasiahenkilö.

Oppilaamme ovat yksilöitä, pieniä ihmisiä.

Voit lukea kirjoitukseni myös Länsi-Uusimaan verkkolehdestä (maksumuurin takana): https://www.lansi-uusimaa.fi/paakirjoitus-mielipide/2428035

Tähän liittyen olimme Ana Soraisen ja Jaana Silanderin kanssa keskustelleet aloitteen tekemisestä koskien jo lakkautettujen lähikoulujen taloudellisten ja muiden vaikutusten selvittämistä ja valtuustokokouksessa 26.8.2020 Jaana kävikin esittelemässä aloitteemme. Itse ikävä kyllä olin estynyt kokouksesta, eikä Anakaan varavaltuutettuna tällä kertaa ollut läsnä, joten Jaana esitteli aloitteen. Asia on niin tärkeä, että sen eteneminen on pääasia.

Aloitteesta lisää Anan blogissa: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/amgs/valtuustoaloite-lahikoulujen-lakkautusten-vaikutusten-selvittamiseksi/?fbclid=IwAR0aCCWCnjKI8_4obmaRGRURMBPaicZa2EhAxg5oxOnMrfuSNugXOTeXRLM

Kiitos kaikille valtuutetuille, jotka allekirjoittivat aloitteen!

Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras-kolumni 26.6.2020: Lohja, kiva pikkukaupunki

Kirjoitin tällä kertaa kolumnissani siitä, miten me lohjalaiset emme näe hyvää kotikaupungissamme. Siltä se ainakin tuntuu ja näkyy, sillä harvemmin kuuluu kehuja, kiitosta, vain haukkuja ja epäkohtia. Ei ole sitä tai tätä, kaikki on rumaa ja huonoa. Itse en näe kaupunkiamme niin. Tämä ajatus tuli itselleni erittäin vahvana tässä parisen viikkoa sitten ajaessani kauppaan Lohjan keskustaan ja ajaessani Laurinkatua. Oli kaunis kesäpäivä, aurinko lämmitti, kahvilan terassi oli täynnä ihmisiä, ja herranenaika, hymyileviä sellaisia. Puut reunustavat kauniisti Laurinkatua, autoilijat pysähtyvät suojatien eteen nähdessään jonkun olevan suojatien lähellä, hyvin keskieurooppalaista. Olen aina rakastanut kesäkaupunkeja ja kaivannut esimerkiksi vanhaan kotikaupunkiini Helsinkiin. Tuona päivänä en. Tuona päivänä totesin Lohjan olevan ihana kesäkaupunki.

Julkaisen poikkeuksellisesti kolumnini kokonaan omalla sivullani, sillä Länsi-Uusimaan verkkolehdessä tätä ei ole julkaistu, ei ainakaan vielä. Printistä löytyy ja sähköisessä näköislehdessä.

Lohja, kiva pikkukaupunki

Maaseutukaupunki aivan työpaikka-alueiden, lentokentän lähellä. Luonto, linnunlaulu, sujuva arki, lapset kulkevat lähikouluun, vanhemmille suht hyvät verkkoyhteydet etätyöskentelyyn, jos joka päivä ei tarvitse kulkea fyysisesti työpaikalle. Kaupungissa on sairaala, hyvin toimivat terveyspalvelut, täällä on myös hyvä ikääntyä.

Tämähän kuulostaa siltä, että tuossa oli kaikki, mitä kuntalainen tarvitsee: sujuvaa arkea koko perheen kannalta ja työikäisen kannalta: Ei tarvitse huolehtia lasten koulupäivän sujumisesta, eikä omien vanhempien arjen sujumisesta.

Kappas, puhunkin omasta kotikaupungistani, Lohjasta.

Lohjan kuntaliitokset tapahtuivat vuonna 2013 ja edelleen päätöstenteossa ja muissa puheissa mainitaan liitoskunnat ja mietitään palveluja sen perusteella, mihin kuntaan alue kuului joskus. Nyt olisi jo aika lopettaa liitoskunnista puhumisen ja keskittyä eteenpäin katsomiseen. Me kaikki olemme lohjalaisia, toki oman alueylpeyden ja kyläidentiteetin tulee säilyä, mutta se ei ole pois lohjalaisuudesta. Ei tosiaan! Se tekee meistä lohjalaisia, keskivertosuomalaisia. Silti ihan mielettömän upeita, upeassa maaseutukaupungissa, kivassa pikkukaupungissa.

Ajoin eräänä ihanana kesäpäivänä Lohjan puiden reunustamaa Laurinkatua, kahvilan terassi oli täynnä hymyileviä ihmisiä ja tuolloin tunsin tulevani kotiin. Asun kyläalueella ja rakastan pikkukylääni, en koe sen olevan pois kaupunkikaipuustani tai halustani parantaa ja kehittää koko Lohjan hyvinvointia ja vetovoimaa.

Meidän ei tarvitse kurottaa kuuta taivaalta, meillä on jo kaikki. Nähdään se ja

katsotaan hetki kaupunkiamme ulkopaikkakuntalaisen silmin. Eräs toisaalla asuva ystäväni kuvaili Lohjaa helmenä. Toinen kuvaili upeana potentiaalina. Miksi me emme itse näe sitä? Mikä on se syy, ettemme näe hyvää omassa kaupungissamme? Mikä on se syy, ettemme muista, että hyvästä saa paremman kehittämällä? Että hyvän näkeminen vie kauemmas kuin huonon?

Lohja on tilastojen mukaan keskivertoisin kunta Suomessa. No ollaan sitten.

Eräs kunta mainostaa itseään pessimistisyydellään, ollaan me keskivertoisia. Mitä sitä muuta tarvitsee?

Lohja, kiva pikkukaupunki, keskellä kaikkea, keskivertoisesti ja mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?

Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu, keskivertokyläläinen

Kirjoittajavieras-kolumnini Länsi-Uusimaassa 2.3.2020: Vuoronumeroa ei ole

Kirjoitin tällä kertaa kolumnini pohdintaa, joka syntyi kuunnellessani poikani ja mieheni välistä keskustelua ruokapöydässä.

”toivottavasti sä kuolet ennen mua”. Toivottavasti, toteaa isä. Hetken mietittyään isä jatkaa, että niinhän sen pitäisi mennä, mutta aina se ei mene niin.

Keskustelu jatkui, mutta minä jäin miettimään arkipäiväistä, rauhallista keskustelua.

Oma kuoleman käsittelytapani on muuttunut omien kokemuksieni myötä. Poikani menehdyttyä tuska ja suru oli viiltävää, kipu oli fyysistä ja sanoinkuvaamatonta.

Isäni menehtyminen toi lisää perspektiiviä ja keskusteluni lähesteni sekä saattohoitajan kanssa loi pohjan vakaalle arvostukselle ja hyväksynnälle. Arvostava ja lempeä hoito, kohtaaminen on tärkeää.

Mieheni asenne kuolemaan on aina ollut jotenkin karu. ”Kaikki kuolee” on realistinen näkemys, jota ei aina välttämättä haluaisi kuulla. Tottahan se on, mutta se ohjenuorana ei voi elää tavallista arkea kokoajan.

En tiedä onko kuoleman arkipäiväistäminen hyvä vai huono asia. Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa, mutta meidän perheemme näkökulmaksi asiassa on muotoutunut se, että kuolema tulee vain kerran. Ja se tulee. Tärkein on elää ennen sitä.

Voit lukea kolumnini kokonaan myös tästä linkistä: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/845797-lotta-paakkukainen-vuoronumeroa-ei-ole

Vuoronumero ei ole

Tapahtuipa eräänä päivänä perheessämme, että kymmenvuotias sanoo isälleen keskustelun yhteydessä ”toivottavasti sä kuolet ennen mua”. Toivottavasti, toteaa isä. Hetken mietittyään isä jatkaa, että niinhän sen pitäisi mennä, mutta aina se ei mene niin.

Lasten suusta on totuttu kuulemaan yhtä ja toista. Hauskoja juttuja, vakavia pohdintoja, ihmeellisiä ihmetyksiä, iloja, suruja ja kiukun puuskiakin. Perheissä on erilaisia persoonia, eikä meidän perheemme ole poikkeus. Meillä puhutaan paljon, äänekkäästikin välillä. Toisinaan ollaan hiljaa, mutta kaikesta yritetään kuitenkin puhua.

Perheessämmeon keskusteltu kuolemasta ennenkin. Olemme keskustelleet lastemme kanssa avoimesti heidän isoveljestään, joka menehtyi jo ennen heidän syntymäänsä.

Olemme olleet avoimia lapsillemme myös isäni, eli lasten vaarin sairastuttua vakavasti. Kävin lasten kanssa viimeisen puolen vuoden aikana tiiviisti vaarin luona ja minä pyrin osallistumaan mahdollisimman paljon osaltani hänen saattohoitoonsa. Me keskustelimme lasten kanssa paljon saattohoidosta, siitä mitä se tarkoittaa, hyvän saattohoidon merkityksestä ja mitä tulee loppujen lopuksi tulee tapahtumaan.

Olen iloinen siitä, että lapsille on jäänyt vain hyviä, rakkaita muistoja vaarista ja he kokevat vaarin olleen tärkeä osa heidän elämäänsä. He osaavat vaarin lempisanontoja, ruokalorut ja huonoimmat vitsit. Mutta he myös muistavat, että on tärkeä surra.

Huomasin myös itselleni tärkeän asian. Samalla, kun puhuin lapsilleni isäni, heidän vaarinsa tulevasta menehtymisestä, tuli siitä minullekin helpompi kestää ja ymmärtää. Ja muistan, että joissain vaiheessa on annettava surulle tila.

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on uussuurperheen äiti, lohjalainen kaupunginvaltuutettu.