Kategoria-arkisto:Kolumni

Kirjoittajavieras-kolumni Länsi-Uusimaassa 2.1.2020: Raskas lähihistoriamme jättää painavan vastuun oppia

Kirjoitin tällä kertaa Kirjoittajavieras-kolumniin lähihistoriamme vaikutuksesta tämän päivän arkeen. Kolumni on todella lyhyt alusta mietinnöille, mutta koin aiheen kuitenkin itselleni sen verran tärkeäksi ja ehkä ajankohtaiseksikin, että halusin tuoda sen esiin. Olen miettinyt pidempään sitä kuinka vanhempani ja heidän vanhempansa kokemat ovat vaikuttaneet omaan elämääni ja valintoihin, tunteisiini ja arvoihini.

Omat vanhempani ovat varmasti tehneet parhaansa, rakastan ja arvostan heitä. He ovat oman aikakautensa lapsia ja kasvattajia. Kuten minunkin sukupolveni. Jokainen sukupolvi toivottavasti oppii edellisestä, kehittyy ja opettaa seuraavaa. Toivon, että osaan käyttää vanhemmiltani ja vanhemmistani oppimani omien lasteni hyväksi.

Raskas lähihistoriamme jättää painavan vastuun oppia

Vaikka huutolaisuus kiellettiin jo vuonna 1923, niin vielä 1940-luvulla jotkut kunnat antoivat huutokaupassa köyhän perheen lapsen talouteen, joka pienintä korvausta vastaan järjesti hänelle ylläpidon vuodeksi kerrallaan. Lasten kauppatilaisuudet jättivät monen lapsen mieleen unohtumattoman häpeän. Lapsuus jäi elämättä. Jokainen lapsi kaipaa hyväksyntää ja rakkautta, huutolaislapsi jäi yleensä ilman. Kuinka he aikuisina osaisivat osoittaa sitä omilleen?

Me maksamme edelleen hintaa lähihistoriastamme, meillä on painava vastuu oppimastamme ja totisesti toivon, että olemme siitä oppineet. Lapsen oikeus rakastaviin vanhempiin on ihmisyyden tärkein perusta.

Voit lukea kolumnini kokonaan tämän linkin takaa: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/829472-lotta-paakkunainen-lahihistoriamme-jattaa-painavan-vastuun-oppia

Kirjoittajavieras-kolumni: Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa

Kirjoitin Länsi-Uusimaan kolumniin tällä kertaa kiusaamisesta. Itsellä on kokemusta kiusaamisesta niin lapsuudesta, työelämässä kuin omien lastenikin kautta. Tänä päivänä koulukiusaaminen on erilaista kuin mitä se oli kun itse olin koulussa. Puhutaanko tänä päivänä enemmän kiusaamisesta kuin omassa lapsuudessa? Todennäköisesti. Ovatko ratkaisut erilaisia kuin silloin? Ei. Ei näytä siltä.

Työpaikkakiusaamisesta puhutaan tänään enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka se tuskin on uusi ilmiö.

Olen kuullut sanottavan, että kiusaaminen sanana on kärsinyt inflaation. Omasta mielestäni se on kyynisesti sanottu ja aika kamalaa kuultavaa. Kiusaaminen on olemassa, ja jos toisesta tuntuu, että jokin on kiusaamista, on se kiusaamista. Asiasta pitää voida puhua. Ketään, edes kiusaajaa, ei auta vaikeneminen tai vähättely.

Surullista on, että sosiaalinen media on helpottanut kiusaamista ja mahdollistanut kovankin uhkailun jopa pienten lasten keskuudessa.

Ote kirjoituksestani:

Vuonna 2018 tehdyssä tutkimuksessa nuorten vastauksista kävi ilmi, että somekiusaaminen on uhkailua, nimittelyä, salaisuuksien ja kuvien levittämistä, porukasta pois jättämistä, sometilin kopioimista ja julkista nolaamista. Somekiusaamista oli kokenut 26 % vastaajista ja näistä 57 % oli saanut apua vanhemmilta. Suurinta osaa kiusatuista (62 %) oli kiusattu kerran kuukaudessa, 12 % oli kokenut kiusaamista viikoittain.

Alla on linkki Länsi-Uusimaassa ilmestyneeseen kolumniini aiheesta:

https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/814151-lotta-paakkunainen-kiusaaminen-on-kiusaamista-tapahtui-se-missa-tahansa

Nettikiusaamisella tarkoitetaan tarkoituksellista ja toistuvaa pahan mielen aiheuttamista, kuten pilkkaamista, noyryyttämistä ja uhkailua. Kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää kiusaamisen ehkäisyssä ja poistamisessa. Koulujen on vaikea yksin ratkaista somessa tapahtuvaa kiusaamista. Koulussa voidaan vaikuttaa somekäyttäytymiseen, mutta opettajilla ei ole valtuuksia puuttua oppilaiden somen käyttöön. Vastuu tästä kuuluu vanhemmille.

Netissä nimittelyt ja uhkailut ovat usein sanallisesti raaempia kuin kasvokkain eikä viestien lähettämistä ehkä ajatella loppuun asti. Valokuvien ja videoiden vaivaton jakaminen helpottaa kiusaamista. Harvoin ymmärretään, että netissä kiusaamisen jäljet voivat olla lyhyet, sillä lähes kaikesta digitaalisesta viestinnästä jää jälki. Kunnianloukkaus, uhkailu ja valheellisten tietojen levittäminen ovat rangaistavia tekoja myös netissä.

Yritettäisikö olla ihmisiksi?

Kirjoittajavieras-kolumni: kun minä olin nuori

Kirjoitin tällä kertaa Länsi-Uusimaa lehden Kirjoittajavieras-kolumniini asiasta, jota olen jo jonkin aikaa miettinyt. Tämän ajan ja menneen ajan lapsuuden vertaaminen.

Mielestäni meidän tulee mahdollistaa sanonta ”pojasta polvi paranee” ja lopettaa vähättely ja nuorille tuhahtelu.

Ote kirjoituksestani, jonka voit lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä: https://www.lansi-uusimaa.fi/blogi/796121-lotta-paakkunainen-kun-mina-olin-nuori

Kun minä olin nuori….

Meidän pitäisi pyrkiä teoillamme ja sanoillamme siihen, että lapsillamme ja nuorillamme olisi aina parempi mitä meillä oli. Meidän ei tule kadehtia tai valittaa, vaan meidän tulee luoda paremmat puitteet. Sanotaan, että pojasta polvi paranee, mutta ne ympäristöt ja mahdollisuudet siihen paranemiseen on meidän luotava ja tarjottava.

Kirjoittajavieraana Länsi-Uusimaassa: Miten me näemme itsemme tai toisemme?


Länsi-Uusimaa lehden Kirjoittajavieraana kirjoitin tällä kertaa siitä, miten näemme usein vikoja joko itsessämme tai toisissamme. Joskus vikoja on vaikea antaa anteeksi, niin omia kuin toistenkin. Toisinaan emme halua pohtia syitä, miksi omat tunteet toista kohtaan, tai toisen vikoja kohtaan ovat niin vahvoja. Toisinaan emme halua kasvaa itse, tai antaa uutta mahdollisuutta jollekin toiselle kasvaa. Haluamme seistä omien mukavuusalueiden sisällä, vaikka olo ei olisikaan mukava. Kunhan on oma.

Miksi joskus toisten asenteet muuttuvat joitakin kohtaan ja miksi joskus ne asenteet jäävät päälle. Mikä on se syy, miksi toisia aletaan syrjimään ja ylenkatsomaan? Mikä on se syy, miksi toisille annetaan anteeksi jokin tekemänsä virhe ja miksi toisille ei?

Oli ne syyt itse kullekin mitä tahansa, olisi hienoa, että muistettaisi olla armollisia niin itselle kuin toisellekin. Muistettaisi, että olemme kaikki erehtyväisiä ja jokainen voi kasvaa. Jos siis itse vain näkee sen mahdollisuuden ja haluaa kasvaa. Mutta miksi ei näkisi itsessään mahdollisuuksia? Miksi ei näkisi tilaa kasvaa?

Tästä linkistä voit lukea kirjoitukseni kokonaan Länsi-Uusimaassa , alla vain ote kirjoituksestani.

Lotta Paakkunainen: Miten me näemme itsemme tai toisemme?

Olen onnekkaassa asemassa siinä, että saan tehdä rakastamaani työtä, omalla tavallani, arvostamani ihmisen työparina. On etuoikeus, että työparina on ihminen, jonka kanssa oppii lähes joka päivä itsestäkin uusia asioita, jonka kanssa on helppo ja mukava työskennellä, jonka kanssa pystyy nauramaan ja itkemään aidosti.

Olen oppinut suunnattoman paljon itsestäni uudessa työympäristössä. Välillä kirpaisee huomata itsessä pikkumaisia tai uusia piirteitä, joita ei olisi toivonut itsellään olevan, mutta vaikka välillä kirpaisee oikein kunnolla, nautin suunnattomasti kasvamisestani. Ennen kaikkea nautin yhdessä tekemisestä. On ollut suuri askel yksintekemisestä tiimityöskentelyyn, varsinkin nykyisellä, tämän päivän työn tekemisen tahdilla.

Mitä jos tänään olisikin toisin? Mitä jos tänään kokeilisi tervehtiä sitä naapuria, josta näkee nykyään vain viat, jospa hymyilisi ihmiselle, jota ei halua tervehtiä?

Olisiko se paha? Sattuisiko se?

Haastan jokaisen tänään ajattelemaan hyvän ajatuksen itsestä ja ihmisestä, josta ei voisi kuvitellakaan niin tekevänsä, samalla haastan jokaisen tänään sanomaan ääneen jollekin työkaverille, naapurille, kaverille, ystävälle, perheenjäsenelle edes yhden nätin sanan, yhden kehun. Katso, mitä se tekee ihmiselle. Tunne, mitä se tekee sulle. Ihanaa päivää kaikille!

Lotta Paakkunainen

Kirjoittaja on Lohjan Kylät ry:n kyläasiamies.