Jouluun ladataan paljon odotuksia – mitä, jos et tietäisi huomisesta

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Jouluna tulee usein mieleeni se, miten onnekas olenkaan. Sain eräänä jouluna erittäin hyvän muistutuksen asiasta.

Tämä joulu, jolloin sain muistutuksen, oli yksi paljon odottamistamme. Odotin vauvaa, hieman pelonsekaisin tuntein, sillä olimme jo Pyryn menettäneet, yksi keskenmeno oli ollut, mutta meillä oli kuitenkin hyvin eläväinen ja meidät kiireisenä pitävä  puolitoistavuotias tytär. Olimme saaneet asunnon ja luvan muuttaa sinne jouluksi. Kärsin kovista päänsäryistä, mutta ne menivät ja tulivat. Muuttopäivänä pakkasin vielä viimeisiä laatikoita, kun muuttoauto tuli. Muistan, kuinka laseja laittaessani tunsin jälleen kovaa kipua ja sen jälkeen makasinkin naapurin sohvalla.

Naapurin ihana rouva laittoi minulle jotain keittoa, jota yritin syödä. Söin ja oksensin. Päänsärkyni oli sanoinkuvaamatonta, jokainen liike sai kivun yltymään ja välilä oksensin vain kivun vuoksi. Päädyin sairaalan päivystykseen, jossa ei tiedetty, mitä kanssani pitäisi tehdä. Koska olin raskaana, minut siirrettiin naistenklinikalle. Jossa ei osattu hoitaa, koska ei tiedetty, mikä minua vaivaa.

Minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa ei voitu tehdä kaikkia tutkimuksia raskauteni vuoksi. Epäiltiin aivoverenvuotoa. Epäiltiin aivoveritulppaa. Soitin miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni ja jätin jäähyväisiä.

Minut siirrettiin jälleen naistenklinikalle. Esimieheni soitti ja kysyi pääsenkö töihin.

Lisää tutkimuksia.

Joka tutkimusta varten minut siirrettiin Meilahteen ja joka tutkimuksen jälkeen takaisin naistenklinikalle. Jokainen siirto oli kivulias. Jokainen hetki poissa tyttäreni luota oli kamala. Tyttäreni ei ollut ollut ilman minua, lukuunottamatta päiväkotipäiviä. Enkä minä ilman häntä.

Olemme uusperhe, miehelläni on kolme tytärtä edellisestä liitosta ja he kävivät meillä tuolloin joka toinen viikonloppu, lomilla ja joulupyhät vuoroteltiin. Lisäksi meillä oli kaksi yhteistä lasta, joista ensimmäinen menehtyi kuuden viikon iässä synnynnäisen sydänvikaan, joka tosin löydettiin vasta ruumiinavauksessa. Tämä joulu, josta nyt kerron, oli joulu vuonna 2005, kun meillä oli siis puolitoistavuotias tytär ja odotin silloin nyt 11 vuotiasta tytärtämme. 

Jokainen liike sattui päähäni niin, etten voinut kuin huutaa. Pääsin sairaalaan, jossa eivät voineet raskauteni vuoksi tehdä juuri mitään ja koska olin raskaana, laittoivat minut Naistenklinikalle. Tulehdusarvoni oli 285.

Koska ei tiedetty, mikä minulla on, olin eristyksissä, eikä lapset päässeet katsomaan minua.

Minulta on kysytty, minkälainen joulutunnelma on saatu sairaalaan, onko saanut sairaalassa jouluntuntua? Olen yrittänyt miettiä sitä. Joulutunnelmaa eristyksessä tuli ehkä eniten hämärästä valaistuksesta. Valaistus oli pakko pitää niin pienenä kuin oli mahdollista, sillä valo teki todella kipeää. Joulutunnelmaa oli todella vaikea löytää eristyksessä. Enkä itse ainakaan edes halunnut, tai edes ajatellut, olin niin kipeä ja huolissani tyttärestäni ja vielä syntymättömästä vauvasta. Tytär oli muuttolaatikoiden keskellä ihan hukassa, vieraassa paikassa, ilman äitiä. Tyttö oksenteli ja oli itkuinen. Isi ja siskopuolet lauloivat pienelle tuutulaulua yhdessä.

Pelkäsin tyttäreni ja syntymättömän vauvan puolesta. Pelkäsin mieheni puolesta. Äitinä en kaivannut itselleni jouluntunnelmaa, pelkäsin liikaa. Vihdoin Meilahden upeat lääkärit saivat minut lääkittyä, että pääsin magneettikuvaan ja syy sairauteeni löytyi, sain oikean lääkityksen ja pääsin kotiin vuodenvaihteessa, vain joutuakseni takaisin sairaalaan 13.1. Se reissu oli jo helpompi, koska tiesi, ettei ole kuolemansairas.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.

Ihanaa ja juuri sellaista joulua sinulle, kuin toivot

Joulu yhdessä
Koko porukka kerrankin kasassa. Parasta joulussa, mun tyypit
Joulupiparitehdas
Hymyilevät tähdet ja pipariukot käsikädessä

Lasten käytös on aikuisten vastuulla

”Voitaisko olla kavereita?

Miks?

Kun mä oon yksinäinen ja te ootte kivoja.

Onks se meidän ongelma, että sä oot yksin?”

Ryhmässä on helppoa nauraa toisen pahalle ololle. On helppoa olla ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Kun on itsellä ne kaverit, jotka ruokkivat sitä pilkkaa, jotka palkitsevat hyväksymisellään toisen syrjimisen ja pilkan.

Milloin meistä on tullut näin epäempaattisia? Milloin me lakkasimme opettamasta lapsillemme toisen huomioimisen ja toisen ajattelemisen tärkeyden? Ennen kaikkea, miksi? Miksi tämä on tapahtunut?

Miksi siitä tulee hyvä olo, että toisella ei ole? Johtuuko se siitä, että tietää, miltä toisesta tuntuu ja on iloinen, ettei itse ole siinä? Vai onko se vain ilkeyttä? Vai kykenemättömyyttä asettua toisen kenkiin?

Näkyykö meidän aikuisten pahoinvointi siinä, että emme huomaa, mitä lasten maailmassa tapahtuu? Tai pahempaa, ettei välitetä?

Joka kymmenes on yksinäinen

  • Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen.
  • Yksinäiset pitävät koulunkäynnistä vähemmän ja joutuvat koulukiusatuiksi muita useammin.
  • Pojat ovat tyttöjä yleisemmin vailla yhtään läheistä ystävää.
  • Nuorilla vertaisryhmään kuuluminen on ehkä tärkeämpää kuin missään muussa elämänvaiheessa.
  • Pitkäaikainen yksinäisyys on riskitekijä nuoren psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle.
  • Yksinäinen lapsi voi ottaa itselleen negatiivisen roolin, eikä enää usko, että saa kavereita myöhemminkään.

Lähde: THL:n kouluterveyskysely

Aina syrjimistä ei koeta kiusaamiseksi, mutta mielestäni se on sitä. Tällöinkin kiusaaja usein saa sosiaalisen yhteisön tuekseen.

Toisinaan mietitään, mitä kiusaaminen on, onko kiusaaminen-sanana menettänyt jo tehoaan? Käytetäänkö sitä sanaa liikaa? Luetaanko liian moni asia kiusaamiseksi?

Ei. Kiusaaminen sanana ei ole menettänyt asemaansa. Kiusaamista on ja sitä esiintyy liian monella tasolla. Sitä on aivan liikaa. Myös kiusaamisen vähättelyä on liikaa. Selvennykseksi heille, jotka miettivät, mitä se kiusaaminen on: kiusaamista ovat esimerkiksi mm sarkastiset huomautukset, haasteet, uhkailu tai loukkaukset, jotka on tarkoitettu ihmisen saattamiseksi onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan.

Eleellistä kiusaamista ovat esimerkiksi syrjintä, keskisormen näyttäminen, sylkeminen huomion herättämiseksi ja tahallinen tuijotus. Väkivallasta nyt puhumattakaan.

Selän takana kikattelu, osoittelu, nimen kuiskiminen, poistuminen paikalta, kun syrjitty tulee paikalle…. esimerkkejä on, paljon. Aikuinen, sun vastuulla on lapsen käytös. Meidän vastuullamme on lastemme käytös.

Itse toivoisin, että lapsillani olisi kavereita, että kaikilla lapsilla olisi kavereita. Jokainen lapsi ansaitsee kaverin, jokaisen tulisi saada tuntea olevansa arvokas. Vanhemmat varmasti pyrkivät siihen, että itse osoittavat lapsilleen hänen olevan arvokas ja ainutlaatuinen, mutta kaverit ovat tässäkin kohtaa tärkeitä. Kaveruudesta lapsi saa itseluottamusta ja tuleehan sitä hyvä olo, kun tuntee olevansa hyväksytty ja tuntee kaveruuden kautta olevansa arvokas.

Unohdettuna ja näkymättömänä

Kaikki, mistä tulee paha olla, ei välttämättä ole kiusaamista. Se voi olla myös näkymättömyyttä.

Yksin koulunpihalla, välitunnista toiseen.

Kuunnellen toisten juttuja kivoista synttäreistä, joihin ei saanut kutsua. Vuodesta toiseen, ei yhdellekään synttärille.

Ulkopuolisuutta. Unohdettuna.

Millä tavalla pystymme poistamaan lasten yksinäisyyttä, näkymättömyyttä? Miten voimme taata kaikille lapsille sen, ettei tarvitse tuntea olevansa arvoton?

Että saisi tuntea olevansa ystävän arvoinen? Että voisi tuntea olevansa osa luokkaansa? Miten voimme vaikuttaa siihen, että lapsemme huomaavat yksinäisen ja ottavat mukaan?

Auttaisiko penkki koulun pihalla? Millä tavalla se istuu suomalaiseen koulunpihaan?

https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/yksinkertaisen-nerokas-keksinto-auttaa-yksinaisia-lapsia-valitunnilla-estaa-myos-kiusaamista/5830536#.VwYK1B4a1is.facebook

Tässä artikkelissa kerrotaan, kuinka yksi ihana äiti teki pienen asian, joka oli toiselle lapselle ja hänen äidilleen arvokasta

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/henkilokohtaista/aino-11-oli-aina-yksin-kunnes-luokkakaverin-aiti-tarttui-toimeen

Mä haastan jokaisen vanhemman tekemään saman. Katsomaan lapsen kanssa luokkakuvaa, käyden jokaisen lapsen nimen ja kenen kanssa lapsi leikkii.

Jokainen lapsi ansaitsee ystävän. Jokainen lapsi on arvokas.

Äiti, mä en haluu olla yksin

Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen. Yksinäisyyden kytkös masennukseen ja syrjäytymiseen on kiistaton. Parhaiten sitä ennaltaehkäistään varhaislapsuudessa. (lähde: Nina Junttila,Turun yliopiston kasvatuspsykologian dosentti)

Tää on vaikea ja koskettava aihe. Kuka haluaisikaan, että oma lapsi kokisi yksinäisyyttä? Kuka haluaisi, että oma lapsi sanoo, että tuntee olonsa tyhjäksi?

Ote Lastensuojelun keskusliiton kuukausijulkaisusta:

”En jaksa tätä elämää

Ala-asteella lapsi alkaa syyttää yksinäisyydestä itseään: hän kokee olevansa viallinen, sellainen, ettei kelpaa muiden seuraan. Yksinäisyydestä tulee itseään toteuttavaa.

Yksinäisyys vaikuttaa lapsen kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun lapsi vakuuttuu huonommuudestaan ja uskoo tulevansa torjutuksi, hän vetäytyy.

Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu, ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tätä elämää, 11-vuotias tyttö kertoo.

Ala-aste onkin kriittistä aikaa: yksinäisyydestä voi tulla loppuelämää leimaava tekijä. Junttilan haastattelemista ala-asteikäisistä lapsista puolet oli yksinäisiä vielä puolen vuoden päästä haastattelutilanteesta. Yläasteella luku oli jo 90 prosenttia!

Vastaavasti yksinäisistä aikuisista kolmannes on ollut yksinäinen jo lapsena ja puolet yksinäisiä nuoruudessaan.

Yksinäisyys aiheuttaa syrjäytymistä ja heikentää luottamusta muihin ihmisiin ja itseen. Pitkittynyt yksinäisyys vähentää jopa aivojen kykyä kokea mielihyvää.

Tutkimuksissa on löydetty yksinäisyydelle altistavia tekijöitä, mutta mikään niistä ei väistämättä aja siihen.

Yksinäisiä yhdistää kokemus erilaisuudestaan. Ulkopuolisuutta voi kokea ulkonäön, pärjäämisen tai mielenkiinnon kohteiden vuoksi. Nuori kokee, ettei ole samalla taajuudella, Niina Junttila kuvaa.

Junttila on haastatellut myös yksinäisiä vanhempia. Heillä on suuri huoli lapsistaan: yksinäisyyden ei haluta periytyvän. Sosiaalisten suhteiden edellytysten luominen vaatii yksinäisiltä vanhemmilta enemmän kuin heiltä, joilla on vahvat verkostot.

Esimerkiksi perhekahvilat ovat tärkeitä. Yksinäiset vanhemmat kaipaavat kannustusta, jotta uskaltavat mukaan. Matalan kynnyksen harrastuksia tarvitaan lisää.”(https://lapsenmaailma.fi/teemat/kasvu/moni-lapsi-yksinainen/)

 

Kunpa tää juttu olisikin vain yksi lehtijuttu ja yksi artikkeli monista. Mutta se ei ole. Yksinäisyys ei ole vain aikuisia tai vain iäkkäitä koskeva. Lasten ja nuorten yksinäisyys on huolestuttavasti lisääntymässä. Yksinäisyyden on todettu olevan merkittävä terveysriski. Toki toisinaan lapsi valitsee yksinolon. Monet viihtyvät pitkiäkin aikoja omissa leikeissään, mutta jos lapsi jää yksin, koska ei löydä kavereita, kannattaisi yrittää ottaa koppi mahdollisimman varhain, eikä jäädä odottelemaan tilanteen parantumista ajan kanssa.

Vanhemmalle on sydäntäsärkevää kuulla oman lapsensa sanovan, että elämällä ei ole merkitystä, tai että kaikki on tyhjää. http://www.is.fi/perhe/art-2000005029771.html

Vaikka kuinka yrität lapselle kertoa, kuinka rakas ja arvokas hän on, se ei auta. Se voi helpottaa hetkeksi, mutta vain seuraavaan aamuun, kun pitää taas mennä kouluun.

Yksinäisyyteen on varmasti yhtä monta tekijää kuin on yksinäistä, mutta yksi asia kaikkia yhdistää: jokainen ansaitsee kaverin, jokainen tarvitsee ystävää.

Mä olen aina sanonut lapsilleni, että ketään ei saa jättää yksin. Mukaan pitäisi aina ottaa.

Yksinäisyys on vain nähtävä ja sen taakse on vain katsottava.