Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.
Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.
Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?
Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta
Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?
Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua
Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton
Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa
Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.
Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset
Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.
Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:
”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”
Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.
Tutkintajonot kertovat karua kieltä
Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.
Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.
Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.
Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.
Seuraukset ovat vakavia
Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.
– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?
Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.
Lotta Paakkunainen 