Kategoria-arkisto:arvokas vanhuus

Vanhusten perusoikeudet eivät saa jäädä vain paperille

Osallistuin sunnuntaina aluepäättäjille suunnattuun tilaisuuteen, jossa alustajana toimi vanhusasianvaltuutettu Päivi Topo. Keskustelu pureutui suoraan suomalaisen vanhustenhoidon tilaan ja tulevaisuuteen. Aiheeseen, joka on polttava niin inhimillisestä kuin perustuslaillisesta näkökulmasta.

Viimeaikaisessa uutisoinnissa tutkijat ovat nostaneet esiin raunioituneen tilanteen: vanhusten perusoikeuksia rikotaan tällä hetkellä räikeällä tavalla. Priorisointi, hoidon valvonta ja riittämätön omavalvonta tarkoittavat, ettei vanhustenhuolto vastaa sitä, mitä perustuslaki ja ihmisoikeudet meiltä edellyttävät.

Perustuslaki ei ole tyhjä lupaus

Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Julkisen vallan tehtävä on varmistaa, että tämä oikeus toteutuu käytännössä, ei vain juhlapuheissa.

Tilaisuudessa kävi selväksi, että nykyiset ongelmat, kuten henkilöstömitoituksen haasteet ja palvelurakenteiden pirstaleisuus, eivät ole poistuneet, vaan pikemminkin syventyneet. Kyse on tietoisista valinnoista: haluammeko yhteiskunnan, joka tarjoaa vanhuksilleen arvokkaan hoidon, vai sellaisen, jossa oikeudet jäävät teoreettisiksi?

Ennaltaehkäisy on tehokkainta hoitoa (ja säästöä)

Vanhusasianvaltuutettu nosti esiin, että WHO:n mukaan jopa 40 % muistisairauksien riskitekijöihin voimme vaikuttaa ja noin 60 % lonkkamurtumista olisi ehkäistävissä. Meillä on siis jo keinot parantaa elämänlaatua ja säästää kustannuksissa, jos vain päätämme käyttää niitä.

Yksi konkreettinen keino, josta olen puhunut vuosia, on vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito ottamiseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua.

  • Vajaaravitsemus heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisriskiä ja nopeuttaa muistisairauksien etenemistä.
  • Seulonnan ja ravitsemushoidon tuominen osaksi jokaisen ikääntyneen hoitopolkua ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu.
  • Se on osaamista ja vastuunkantoa, joka vähentää raskaiden ja kalliiden palveluiden tarvetta myöhemmin.

Ratkaisuja: Yhteisöllisyys, perhehoito ja päivätoiminta

Hoivakriisiä ei ratkaista yhdellä tempulla, vaan monipuolisilla malleilla:

  1. Yhteisöllinen asuminen: Se tarjoaa turvaa ja sosiaalisuutta, mutta se ei saa jäädä epämääräiseksi ”väliinputoajaksi”. Sen on tarjottava todellista hoivaa, jotta se keventää palvelujärjestelmää aidosti.
  2. Perhe- ja omaishoito: Nämä ovat tukiverkkomme selkäranka, mutta ne eivät saa perustua läheisten uupumiseen. Omaishoidon tukeen ja vapaiden toteutumiseen on panostettava resursoidusti.
  3. Kuntouttava päivätoiminta: Tämä tulisi säätää lailla iäkkäille taattavaksi palveluksi. Se ehkäisee yksinäisyyttä, tukee toimintakykyä ja tarjoaa luontevan paikan järjestöjen ja hyvinvointialueiden yhteistyölle.

Vastuu on poliittinen

Vanhustenhoidon kriisi ei ole yksittäisten hoitajien tai yksiköiden vika. Kun tiedämme väestön ikääntyvän ja hoidon tarpeen kasvavan, nykyinen tilanne ei voi olla yllätys.

Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Kyse on arvovalinnasta: pidetäänkö huolta niistä, jotka ovat tämän maan rakentaneet? Hyvä vanhustenhuolto syntyy siitä, että hoitoon pääsee ajoissa, kotihoito on joustavaa ja henkilöstöä on riittävästi tekemään työnsä inhimillisesti.

Viisaus ongelmien ratkaisemiseksi on ollut olemassa jo pitkään. Kukaan ei vain tunnu kuulevan.

Vanhustenhuollon kriisin ei pitäisi olla yllätys

Vanhustenhuolto nousee otsikoihin kerta toisensa jälkeen järkyttävien tapahtumien kautta. Kuolemia, laiminlyöntejä, liian vähäisiä käyntejä kotihoidossa, henkilöstöä joka uupuu ja omaisia, jotka jäävät kantamaan huolta yksin. Jokaisella kerralla reaktio on samanlainen: järkytys, pahoittelu ja lupaus selvityksistä.

Silti yksi asia on itsellä päällimmäisenä mielessä: tämä ei ole tullut yllätyksenä. Tai ei pitäisi olla yllätys.

Tiedossa oleva ongelma

Vanhustenhuollon kriisistä on kirjoitettu vuosia. Siitä ovat varoittaneet hoitajat, ammattiliitot, tutkijat, omaiset ja vanhukset itse. Resurssipulasta, henkilöstön riittämättömyydestä ja kotihoidon mahdottomista aikatauluista on puhuttu niin mediassa kuin päätöksenteon pöydissä.

Ongelma ei ole ollut tiedon puute. Ongelma on ollut ennaltaehkäisyn puute ja poliittisen vastuun välttely.

Kun hoitoon pääsy viivästyy, kotihoidon käynnit kutistuvat minuutteihin ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee vasta liian myöhään, seuraukset eivät ole sattumanvaraisia. Ja silloinkin, kun hoitopaikka lopulta järjestyy, arki voi joissain yksiköissä tarkoittaa suljettuja hoitopuhelimia ja puutteellista valvontaa. Nämä seuraukset ovat ennustettavia ja juuri siksi niistä on kannettava vastuu.

Samalla on huomioitava, että vastuuministeri Kaisa Juuso on viime viikkoina turhautuneena vaatinut hyvinvointialueita noudattamaan hänen määrittämiään hoitajamitoituksia ja ilmaissut niistä ärtymystään, kun mitoitus on laskettu alimpaan mahdolliseen tasoon eikä hoidon laatu ole parantunut. Tämä kaikki tapahtuu kuitenkin samalla, kun hallitus on itse säästänyt vanhustenhoidon rahoituksesta ja laskenut mitoituksen minimitasolle, pakottaen juuri ne alueet venymään entistä niukoilla resursseilla.

Reagointia vasta tragedian jälkeen

Yhteiskunnallinen keskustelu herää usein vasta silloin, kun jotain peruuttamatonta tapahtuu. Kun vanhus kuolee yksin, kun hoivakodissa epäillään laiminlyöntiä tai kun omaiset kertovat epäinhimillisistä olosuhteista.

Tällöin kysytään: miten näin pääsi käymään?

Kysymys on väärä. Oikea kysymys kuuluu: miksi tähän annettiin mennä?

Ennaltaehkäisevä, laadukas hoito maksaa, mutta niin maksaa myös se, ettei siihen panosteta. Inhimillinen hinta on mittaamaton, mutta myös taloudellisesti kriisit, päivystykset, sairaalajaksot ja jälkiselvittelyt tulevat kalliiksi. Tämä tiedetään. Me kaikki tiedämme sen.

Historiallinen peili: huutolaisuus ja lama

Kun vertaamme nykytilannetta historiaan, mieleen nousee väistämättä huutolaisuus. Aikakausi, jolloin heikoimmassa asemassa olevat siirrettiin halvimmalle tarjoajalle, koska yhteiskunta ei kantanut vastuuta.

Emme tietenkään elä 1800-lukua. Mutta kysymys on samasta perusasetelmasta: mitä tapahtuu, kun talous asetetaan ihmisarvon edelle?

1990-luvun laman olisi pitänyt opettaa meille, mitä tapahtuu, kun sosiaaliturvaa ja palveluita leikataan rajusti. Seuraukset näkyivät vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten terveydessä, syrjäytymisessä ja kuolleisuudessa. Silti nyt olemme toistamassa samaa kaavaa, tällä kertaa vanhusten kustannuksella.

Poliittinen vastuu ei ole abstrakti

Vanhustenhuollon tila ei ole yksittäisten hoitajien tai yksittäisten yksiköiden vika. Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Päätökset resursseista, mitoituksista, palvelurakenteista ja rahoituksesta tehdään tietoisesti.

Kun tiedetään, että väestö ikääntyy.
Kun tiedetään, että hoidon tarve kasvaa.
Kun tiedetään, että henkilöstö uupuu ja poistuu alalta.

ei voida sanoa, että nykytila olisi yllätys.

Ennaltaehkäisy on arvovalinta

Hyvä vanhustenhoito ei synny sattumalta. Se syntyy siitä, että:

  • hoitoon pääsee ajoissa
  • kotihoito on riittävää ja joustavaa
  • ympärivuorokautinen hoiva ei ole viimeinen vaihtoehto vaan oikea-aikainen ratkaisu
  • henkilöstöä on riittävästi ja työ on inhimillistä

Tämä ei ole ideologinen kysymys vaan arvokysymys. Kysymys siitä, pidämmekö huolta niistä, jotka ovat rakentaneet tämän yhteiskunnan.

Vajaaravitsemuksen seulonta osaksi hoitopolkua

Yksi konkreettinen ja pitkään tunnistettu, mutta yhä puutteellisesti toteutettu keino ennaltaehkäisyyn on vajaaravitsemuksen systemaattinen seulonta ja hoito osana ikääntyneiden hoitopolkua. Vajaaravitsemus heikentää toimintakykyä, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja kasvattaa sairaalahoitojen tarvetta ja silti se jää liian usein huomaamatta.

Kun ravitsemustila arvioidaan säännöllisesti kotihoidossa, palveluasumisessa ja ympärivuorokautisessa hoidossa, ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Tämä ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu, vaan perustyötä: osaamista, seurantaa ja vastuunkantoa. Vajaaravitsemuksen ehkäisy ja hoito on esimerkki siitä, miten laatu syntyy ennakoinnista, ei kriiseihin reagoimisesta.

Jälkiviisauttako?

Usein sanotaan, että jälkiviisaus on helppoa. Tässä asiassa kyse ei ole jälkiviisaudesta. Kyse on siitä, että viisaus on ollut olemassa koko ajan, mutta sitä ei ole haluttu kuulla.

Vanhustenhuollon kriisi ei ratkea pahoitteluilla tai yksittäisillä selvityksillä. Se ratkeaa vain ottamalla vastuu, ajoissa, ennakoiden ja ihmisarvo edellä.

https://yle.fi/a/74-20203656

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011782644.html

https://www.tehylehti.fi/fi/blogit/mainio/monenko-vanhuksen-kuoltava-kotihoidon-resurssipulassa

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6a1eb457-f729-4463-9af5-264def0cf7d7

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011774590.html

Väkivallan vastuu ei voi jäädä uhrille

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.

Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.

Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?

Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta

Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?

Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua

Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton

Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa

Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.

Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.

Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:

”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”

Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.

Tutkintajonot kertovat karua kieltä

Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.

Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.

Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.

Seuraukset ovat vakavia

Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.


– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?

Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.

Hallinnolliset rajat eivät saa määrittää hoitoa

Kysymyksiä hyvinvointialueen yhdenvertaisuudesta

Olen tänä vuonna ollut useaan otteeseen yhteydessä hyvinvointialueen viranhaltijoihin. Kaikkia viestejäni yhdistää sama tavoite: halu ymmärtää paremmin, miten palveluja kehitetään ja nostaa esiin kohtia, joissa järjestelmä ei mielestäni kohtele kaikkia yhdenvertaisesti.

Oirekysely ja naisten terveyshaasteet

Yksi yhteydenotoistani koski Lunna-palvelun oirekyselyä. Valtakunnallisessa keskustelussa on nostettu OmaOlo-sovelluksen haasteet esiin ja huomasin, että Lunnassa on samat haasteet: alkukyselyssä erektio-ongelmat on mainittu erikseen, mutta esimerkiksi kuukautiskipuja, rintarauhasiin liittyviä oireita tai gynekologisia vaivoja ei ole huomioitu lainkaan.

Tämä on valitettavasti valtakunnallinen ilmiö: naisille tyypilliset terveyshaasteet jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Kysyin viranhaltijoilta, olisiko näitä oireita mahdollista huomioida kyselyssä jatkossa. Samalla tiedustelin, onko erektio-ongelmien korostamiselle jokin erityinen peruste vai onko kyse kehitysvaiheesta, jota on tarkoitus myöhemmin laajentaa.

Palautteeni ei ollut moite, vaan aito toive siitä, että palvelua kehitettäisiin entistä yhdenvertaisemmaksi. Saamani vastaus oli huoleni huomioiva ja koska Lunnaa kehitetään jatkuvasti, ottivat he tämänkin kehitykseen mukaan.

Digitaalisten alustojen valinnat ja huoli riippuvuuksista

Olen myös lähestynyt viranhaltijoita käytössämme olevista digitaalisista alustoista. Maailmantilanne on tällä hetkellä varsin hutera ja minua huolettaa erityisesti se, että olemme riippuvaisia täysin amerikkalaisesta toimijasta.

Kysyin, onko eurooppalaisia alustoja kartoitettu ja onko sellaisia realistisesti tarjolla tähän tarpeeseen. Digitaalinen riippumattomuus, huoltovarmuus ja tietoturva ovat kysymyksiä, joita mielestäni pitäisi tarkastella entistä laajemmassa kehyksessä. Saamani vastaus oli erittäin kattava ja perusteellinen sekä nosti esiin, että Suomessa on jo valtakunnallinen työryhmä miettimässä ja valmistelemassa asiaa.

Vammaisten lasten hoidon jatkuvuus vastuun siirryttyä hyvinvointialueille

Olen esittänyt myös toiveen, että tulevaisuus- ja kehittämislautakunnalle tuotaisiin selvitys vammaisten lasten aamu-, iltapäivä- ja loma-ajan hoidon jatkuvuudesta ja saavutettavuudesta nyt, kun lainmukainen vastuu näistä palveluista on siirtynyt hyvinvointialueille.

Kyse ei ole pienestä asiasta. Monille perheille nämä palvelut ovat arjen sujuvuuden ja jaksamisen edellytys. Vastuun siirtyessä on tärkeää varmistaa, etteivät palveluketjut katkea, käytännöt sirpaloidu tai perheet joudu kohtuuttoman epävarmuuden varaan.

Syöpäpotilaiden hoitoonohjaus ja yhdenvertaisuus

Kolmas merkittävä teema, jonka olen nostanut esiin, koskee syöpäpotilaiden hoitoonohjauksen epätasa-arvoa. Hyvinvointialueella kysymykseni otettiin vakavasti ja haasteet tunnustettiin avoimesti. HUSin vastauksista vastaavaa tunnistamista ei kuitenkaan vielä ole ollut nähtävissä. Tiedossa on, että HUS ja hyvinvointialue tulevat kokoustamaan aiheesta kevään aikana, mikä on tärkeä ja tarpeellinen askel.

Olen saanut myös suoraan viestejä syöpää sairastavilta. Heidän kokemustensa perusteella näyttää siltä, että hoitoon pääsy, tukipalvelut ja jopa hoitopaikka voivat määräytyä alueellisten ja hallinnollisten rajojen perusteella tavalla, joka asettaa potilaat eriarvoiseen asemaan.

Esimerkiksi keuhkosyöpäpotilaiden kohdalla hoito ja sen tukipalvelut, kuten fysioterapia, ravitsemusterapia ja psykososiaalinen tuki, eivät kaikilta osin ole olleet saatavilla syöpäkeskuksessa. Sen sijaan potilas on ohjattu perusterveydenhuoltoon tai toiseen yksikköön, jossa syöpähoitoihin erikoistunutta osaamista ei välttämättä ole tarjolla.

Esitin vakavia kysymyksiä hoitopolun katkonaisuudesta:

  • miksi syöpähoitojen tukipalvelut eivät ole systemaattinen osa hoitoa
  • miksi potilas ei saa ajoissa tietoa esimerkiksi Kela-taksista ja muista etuuksista
  • ja miksi hoidon aloitus ja vastuut voivat viivästyä, vaikka diagnoosi on tehty ja aktiivinen syöpähoito jo käynnissä

Pidän erityisen huolestuttavana sitä, että keuhkosyöpä on noussut Suomessa naisten yleisimmäksi syöpäkuoleman syyksi. Tästä huolimatta keuhkosyöpäpotilaiden hoitopolku vaikuttaa paikoin hajanaiselta ja vähemmän tuetulta verrattuna moniin muihin syöpäryhmiin. Tämä herättää vakavan kysymyksen siitä, vastaavatko hoitokäytännöt ja resurssit nykyistä sairastavuutta ja potilaiden todellisia tarpeita.

Pyysin vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

  • Miten varmistetaan, että syöpäpotilaat saavat yhdenvertaisesti hoitoa ja tukipalveluita asuinkunnasta riippumatta?
  • Miksi keuhkosyöpäpotilaiden hoito ja tukipalvelut eivät kaikilta osin toteudu syöpäkeskuksessa?
  • Miten keuhkosyövän hoitopolkuja aiotaan kehittää vastaamaan sitä tosiasiaa, että kyseessä on naisten yleisin syöpäkuoleman syy Suomessa?
  • Miten hyvinvointialue varmistaa, että potilas saa oikea-aikaisesti tiedon sosiaalisista etuuksista ja kuljetusjärjestelyistä osana syöpähoitoa?

Kiitosta ammattilaisille, myös sillä on merkitystä

Yhteydenottoni eivät ole koskeneet pelkästään epäkohtia. Olen myös lähettänyt sosiaalityöntekijöille kiitosviestin heidän Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksestaan. Kirjoitus oli erinomainen ja tarpeellinen nosto lastensuojelun näkökulmasta ja halusin erikseen kiittää sen kirjoittajia rohkeudesta ja asiantuntemuksesta.

Kuulluksi tulemisen kokemus

Jokaiseen viestiini on vastattu. Olen saanut asiallisia ja perusteltuja vastauksia ja kokemus vuoropuhelusta on ollut hyvä. Se ei poista rakenteellisia ongelmia, mutta vahvistaa tunnetta siitä, että kysyminen, perusteleminen ja palautteen antaminen kannattaa.

Nykyinen hallitus ajattelee kuin 1800-luvun keisari, paluu huutolaisajatteluun

Nykyhallitus perustelee leikkauksiaan taloudella, tehokkuudella ja vastuullisuudella. Kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja RKP puhuvat välttämättömistä sopeutuksista, ikään kuin vaihtoehtoja ei olisi. Samoja sanoja on kuitenkin kuultu ennenkin, 1800-luvulla.

Vuonna 1817 Venäjän keisarilta tuli käskykirje, jonka mukaan kerjuulla kulkeneet lapset tuli ensisijaisesti sijoittaa perhehoitoon. Päätös kuulosti inhimilliseltä. Todellisuudessa se johti huutolaisjärjestelmän laajenemiseen.

Lapset huutokaupattiin sille, joka suostui ottamaan heidät hoitoon halvimmalla.

Kyse ei ollut vain lapsista. Samalla logiikalla huutolaisiksi myytiin vanhuksia, sairaita ja vammaisia ihmisiä. Laitoshoitoa ei juuri ollut, eikä hoivan laatua valvottu. Ratkaisevaa oli hinta. Se, joka vaati vähiten, sai ihmisen hoidettavakseen.

Huutolaiset, olivat he lapsia tai vanhuksia, joutuivat raatamaan raskaita talon töitä. Heitä kohdeltiin usein julmasti. He olivat kustannuserä, ei ihmisiä. Onnekkaat lapset saivat koulutusta töidensän ohella välittävissä perheissä.

Vuonna 1849 keisarilta tuli uusi kirje: kuntien tuli pienentää vaivaishoidon kuluja. Seuraukset olivat ennakoitavat. Huutolaisuus lisääntyi ja oli vilkkaimmillaan 1870–1880-luvuilla. Säästettiin ja inhimillinen hinta maksettiin kaikkein heikoimpien elämässä.

Historia ei toista itseään täsmälleen samanlaisena. Mutta ajattelu toistaa.

Nykyinen hallitus tekee samaa politiikkaa uudella kielellä. Lastensuojelusta leikataan ennaltaehkäiseviä tukia. Vanhustenhoidossa mitoituksia väljennetään ja vastuu siirretään omaisille. Vammaispalveluissa ihmiset joutuvat taistelemaan välttämättömästä avusta. Palveluja kilpailutetaan hinnalla, ei laadulla.

Se, joka vaatii vähiten palvelujen ylläpidosta, voittaa. Laadusta viis.

Tämä hallitus vähät välittää ikäihmisistäsi, vähävaraisista, lapsista, nuorista, avuntarvitsijoista ja heikoimmista. Kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja RKP ovat tehneet tietoisia poliittisia valintoja, joissa talous asetetaan ihmisen edelle. Nämäkin ns. talous ensin päätökset ovat olleet vähintäänkin huonoja ja talouttamme heikentäviä.

Kyse ei ole tietämättömyydestä. Kyse ei ole pakosta. Kyse on arvovalinnoista.

Me olemme yhteiskuntana jo kerran nähneet, mihin tällainen säästölogiikka johtaa. Silloin sitä kutsuttiin vaivaishoidoksi ja huutolaisuudeksi. Nyt sitä kutsutaan sopeutukseksi ja vastuulliseksi talouspolitiikaksi.

Kysymys kuuluu: kuinka monta askelta taaksepäin olemme valmiita ottamaan ennen kuin myönnämme, että kyse ei ole taloudesta, vaan siitä, kenen elämä on suojelemisen arvoinen?

Huutolaisten perintö

Miesten kokema väkivalta jää usein näkymättömäksi, hiljaisuus ei voi olla ratkaisu

Väkivallasta puhuttaessa keskustelu keskittyy usein naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Se on tärkeää ja välttämätöntä. Samalla kuitenkin tunnistetaan, että myös miehet kokevat väkivaltaa ja hyvin usein siitä vaietaan ja liian usein heidän kokemuksensa jäävät sivuun, vähättelyn ja ennakkoluulojen varjoon.

Tilastokeskuksen tutkimus Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta Suomessa 2021 osoittaa, että väkivallan kokeminen on Suomessa yleistä myös miesten keskuudessa. 46 prosenttia miehistä on kokenut elämänsä aikana fyysistä väkivaltaa, uhkailua tai seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen parisuhdekumppanin taholta väkivaltaa on kokenut 18 prosenttia miehistä.

Miesten kokema lähisuhdeväkivalta herättää yhä usein ennakkoluuloja, vähättelyä ja jopa huumoria. Yhteiskunnan normit ja odotukset “pärjäävästä miehestä” voivat estää avun hakemista. Tämän seurauksena monet miehet jäävät yksin kokemustensa kanssa ja uskovat virheellisesti, ettei heille ole tarjolla tukea.

Vuonna 2023 viranomaisten tietoon tuli Suomessa noin 12 300 pari- ja lähisuhdeväkivaltarikosta. Aikuisista uhreista noin 74 prosenttia oli naisia ja 26 prosenttia miehiä. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta ei koskaan päädy viranomaisten tietoon. Tämä koskee erityisesti miehiä, joiden avunhakukynnys on usein korkea. Siksi miesten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa on vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan tilastojen valossa.

Viola ry:n vuoden 2023 tilastojen mukaan miehet kokevat lähisuhteissaan yleisimmin henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Samalla on tärkeää ymmärtää, että eri väkivallan muodot kulkevat usein käsi kädessä. Henkinen väkivalta ei ole lievempää väkivaltaa. Se voi tarkoittaa kontrollointia, uhkailua, alistamista, taloudellista kiristämistä tai eristämistä ja sillä on vakavia, pitkäaikaisia seurauksia uhrin hyvinvoinnille.

Väkivalta ei katso sukupuolta. Sen ehkäisy ei ole vastakkainasettelua vaan yhteinen turvallisuuskysymys. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukipalveluja kaikille uhreille, parempaa tunnistamista viranomaisissa ja kulttuuria, jossa avun hakeminen on hyväksyttyä myös miehille.

Hiljaisuus ei suojele ketään.

Apua saa mm. ensi- ja turvakotien liitosta, Rikusta ja Violasta

Lähteet:

https://tuentu.fi/blogi/miesten-kokema-lahisuhdevakivalta-on-vaiettu-aihe/

https://stat.fi/fi/uutinen/nykyinen-tai-entinen-puoliso-pari-ja-lahisuhdevakivallan-yleisin-tekija-miesuhrien-maara-kasvoi-lahes-10-prosenttia-vuonna-2023?utm_source=chatgpt.com

https://yle.fi/a/74-20123687?