Jouluun ladataan paljon odotuksia – mitä, jos et tietäisi huomisesta

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Jouluna tulee usein mieleeni se, miten onnekas olenkaan. Sain eräänä jouluna erittäin hyvän muistutuksen asiasta.

Tämä joulu, jolloin sain muistutuksen, oli yksi paljon odottamistamme. Odotin vauvaa, hieman pelonsekaisin tuntein, sillä olimme jo Pyryn menettäneet, yksi keskenmeno oli ollut, mutta meillä oli kuitenkin hyvin eläväinen ja meidät kiireisenä pitävä  puolitoistavuotias tytär. Olimme saaneet asunnon ja luvan muuttaa sinne jouluksi. Kärsin kovista päänsäryistä, mutta ne menivät ja tulivat. Muuttopäivänä pakkasin vielä viimeisiä laatikoita, kun muuttoauto tuli. Muistan, kuinka laseja laittaessani tunsin jälleen kovaa kipua ja sen jälkeen makasinkin naapurin sohvalla.

Naapurin ihana rouva laittoi minulle jotain keittoa, jota yritin syödä. Söin ja oksensin. Päänsärkyni oli sanoinkuvaamatonta, jokainen liike sai kivun yltymään ja välilä oksensin vain kivun vuoksi. Päädyin sairaalan päivystykseen, jossa ei tiedetty, mitä kanssani pitäisi tehdä. Koska olin raskaana, minut siirrettiin naistenklinikalle. Jossa ei osattu hoitaa, koska ei tiedetty, mikä minua vaivaa.

Minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa ei voitu tehdä kaikkia tutkimuksia raskauteni vuoksi. Epäiltiin aivoverenvuotoa. Epäiltiin aivoveritulppaa. Soitin miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni ja jätin jäähyväisiä.

Minut siirrettiin jälleen naistenklinikalle. Esimieheni soitti ja kysyi pääsenkö töihin.

Lisää tutkimuksia.

Joka tutkimusta varten minut siirrettiin Meilahteen ja joka tutkimuksen jälkeen takaisin naistenklinikalle. Jokainen siirto oli kivulias. Jokainen hetki poissa tyttäreni luota oli kamala. Tyttäreni ei ollut ollut ilman minua, lukuunottamatta päiväkotipäiviä. Enkä minä ilman häntä.

Olemme uusperhe, miehelläni on kolme tytärtä edellisestä liitosta ja he kävivät meillä tuolloin joka toinen viikonloppu, lomilla ja joulupyhät vuoroteltiin. Lisäksi meillä oli kaksi yhteistä lasta, joista ensimmäinen menehtyi kuuden viikon iässä synnynnäisen sydänvikaan, joka tosin löydettiin vasta ruumiinavauksessa. Tämä joulu, josta nyt kerron, oli joulu vuonna 2005, kun meillä oli siis puolitoistavuotias tytär ja odotin silloin nyt 11 vuotiasta tytärtämme. 

Jokainen liike sattui päähäni niin, etten voinut kuin huutaa. Pääsin sairaalaan, jossa eivät voineet raskauteni vuoksi tehdä juuri mitään ja koska olin raskaana, laittoivat minut Naistenklinikalle. Tulehdusarvoni oli 285.

Koska ei tiedetty, mikä minulla on, olin eristyksissä, eikä lapset päässeet katsomaan minua.

Minulta on kysytty, minkälainen joulutunnelma on saatu sairaalaan, onko saanut sairaalassa jouluntuntua? Olen yrittänyt miettiä sitä. Joulutunnelmaa eristyksessä tuli ehkä eniten hämärästä valaistuksesta. Valaistus oli pakko pitää niin pienenä kuin oli mahdollista, sillä valo teki todella kipeää. Joulutunnelmaa oli todella vaikea löytää eristyksessä. Enkä itse ainakaan edes halunnut, tai edes ajatellut, olin niin kipeä ja huolissani tyttärestäni ja vielä syntymättömästä vauvasta. Tytär oli muuttolaatikoiden keskellä ihan hukassa, vieraassa paikassa, ilman äitiä. Tyttö oksenteli ja oli itkuinen. Isi ja siskopuolet lauloivat pienelle tuutulaulua yhdessä.

Pelkäsin tyttäreni ja syntymättömän vauvan puolesta. Pelkäsin mieheni puolesta. Äitinä en kaivannut itselleni jouluntunnelmaa, pelkäsin liikaa. Vihdoin Meilahden upeat lääkärit saivat minut lääkittyä, että pääsin magneettikuvaan ja syy sairauteeni löytyi, sain oikean lääkityksen ja pääsin kotiin vuodenvaihteessa, vain joutuakseni takaisin sairaalaan 13.1. Se reissu oli jo helpompi, koska tiesi, ettei ole kuolemansairas.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.

Ihanaa ja juuri sellaista joulua sinulle, kuin toivot

Joulu yhdessä
Koko porukka kerrankin kasassa. Parasta joulussa, mun tyypit
Joulupiparitehdas
Hymyilevät tähdet ja pipariukot käsikädessä

Somerauhaa ei vielä ole – kiusaamisesta lumipallo

Diginatiivit nuoret harrastavat somessa, kuvapalveluissa kuviensa lähettämistä, jossa pyytävät kommentoimaan kuvia. Ikävä kyllä kommentit eivät aina ole ylistäviä eikä edes vähän kohteliaita, vaan todella ilkeitä. Pahimpia ovat ne, jotka laitetaan anonyymina.  On kehoitettu menemään suihkuun, on todettu kuvan lähettäjän olevan ”säälittävä”, onpa  jopa kehoitteena ollut ”tapa ittes”.

Kaverit ovat vertailukohteita itselle ja kuvien kommentointi voi vahingollista nuoren itsetunnolle, mutta sitä on vaikea välttää, varsinkin, kun he itse sitä pyytävät. Kunpa he ymmärtäisivät lopettaa sen pyytämisen. Varsinkin tuossa iässä, jossa ollaan niin kriittisessä vaiheessa kasvamisen ja oman sukupuoli-identiteetin löytämisen kanssa. Tämän kuvien arvostelujen pyytämisen lisäksi nuorilla on myös järjetön tapa pyytää toisia esittämään mitä kysymyksiä tahansa ja lupaavat vastata rehellisesti niihin. Odottaa sopii, että kysymykset tosiaan ovat mitä tahansa, mutta niin ovat vastauksetkin. Usein ne ovat myös ihan hirveitä.

Tämä somekiusaaminen ja urpoilu jatkuu koulussa. Tytöt ovat alkaneet syrjiä toisiaan, jätetään ulkopuolelle ja haukutaan. Kommenteista saadaan ilmiriita aikaiseksi, muita otetaan mukaan ja se leviää ja muuttuu hallitsemattomaksi. Valehdellaan toisista, ei kerrota (luonnollisestikaan) koko totuutta, eikä voida myöntää virheitä, saati antaa niitä anteeksi. Lumipallo.

 

Facebook ja Instagram ovat määritelleet ikärajakseen 13 vuotta. Ikärajat perustuvat yhdysvaltalaiseen lainsäädäntöön, mutta Suomessa ne ovat lähinnä vitsi. Palveluun voi syöttää minkä tahansa iän, eikä siitä koidu kenellekään mitään seuraamuksia.

some on

 

Olisiko mahdollista, että kännykät otettaisi oppilailta tunnin ajaksi pois? Minä ainakin olen kotona puhunut siitä, ettei tunneilla känny olisi käden ulottuvilla (kuuroille korville menee), mutta tuntuu minun puheeni olevan seinille puhumista. Tuleeko tässä oppilaiden oikeudet ja vanhempien oikeuskäsitys vastaan? Joissain kouluissa oppilaille on kännyköille hylly tms luokissa.

Meidän nuoremme ovat diginatiiveja. Diginatiivin käsitteen keksi yhdysvaltalainen kirjailija Mark Prensky vuonna 2001. Hän kuvasi uudissanalla sukupolvea, joka ei ole kokenut aikaa ennen internetiä ja mobiililaitteita. Alun perin termi ei siis määritellyt sitä, miten hyvin tai huonosti nämä digimaailman alkuperäisasukkaat hallitsevat uutta tieto- ja viestintätekniikkaa. Diginatiivit eivät luonnostaan osaa käyttäytymissääntöjä, eivätkä näin ollen ymmärrä oikeasti käyttäytymisensä seurauksia itselle eikä toiselle.

Sosiaalinen media ei katoa mihinkään, se kehittyy ja muuttuu ja meidän on kehityttävä sen mukana. Uskoisin, että ratkaisu voisi olla mediakasvatuksen lisääminen. Mediakasvatus kuuluu koteihin, mutta uuden OPS2016 mukana sen pitäisi kuulua myös kouluille. Toki kouluissa on ollut mediakasvatusta, nettipoliisien käyntejä, mutta riittääkö se? Mediakasvatuksen lisääminen, tai siihen sosiaalisen median käytön opastuksen sisällyttäminen saattaa olla ehkä vähän vaikea, mutta kestävä tie, ja näen sen välttämättömänä tienä. Jos opittaisi käyttäytymissääntöjä ja medialukutaitoa jo vaikka alakoulusta lähtien, eikä se olisi vain yhden tai kahden kerran tiivis paketti, vaan pidempiaikainen opintokokonaisuus, kehittyisi harkintakyky. Opittaisi ehkä oikeasti ymmärtämään myös se, mitä toiselle voi sanoa. Miltä toisesta tuntuu.

Luonnollisesti tämä vaatisi myös lisäkoulutusta opettajille. Sitten tullaankin rahakysymykseen eli siihen, onko kunnilla varaa kouluttaa.

Vaikka edellä olevasta ei välttämättä voisi kuvitella, ovat nuoret yleensä ottaen fiksuja.

Tutkimuksen mukaan nuoret itse toivoisivat median opetusta.

  • 71 % nuorista haluaisi sosiaalisen median opetusta oppilaitoksiin, mutta samalla toivovat opetusta tapahtuvan kotona.
  • Tutkimuksen perusteella nuorten palveluiden käyttäminen tuskin muuttuu radikaalisti ainakaan vuoteen. WhatsApp, Facebook, Instagram, YouTube ja Snapchat ovat selkeästi kärjessä kun kysyttiin, missä palveluissa he ovat läsnä vuoden kuluttua.

(lähde: http://www.ebrand.fi/somejanuoret2016/tiivistelma/)

Some on tullut jäädäkseen. Monelle se on tärkeä työkalu ja tärkeä paikka sosiaaliselle kanssakäymiselle. Olisi hyvä, jos yhdessä voisimme miettiä yhteiset säännöt, vaikka

  • kuinka käyttäytyä (älä kiusaa/hauku/herjaa/valehtele toisesta)
  • kunnioita toista
  • mieti, kuka lukee viestisi ja kenelle se voi välittyä
  • älä järjestä harmia
  • milloin ollaan somessa (aika/paikka/kenen kanssa olet)

#somerauha

 

Isäinpäivälläkin on väliä

Isä.

Isä on valvonut vuoteeni vierellä, laskenut jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahtinut untani. Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan, kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonu isällesi iloa joka päivä.”

Tänään en päässyt käymään isäni luona, soitin. Isä olikin odottanut ja alkoi olla huolissaan, kun en soittanut heti aamusta. Isän sairastuttua äidin ja isän vuorokausirytmi on muuttunut, he saattavat jo neljän aikaan aamulla olla aamukahvilla ja mennä ”päiväunille” aamusella. On ihanaa, että he pystyvät siihen yhdessä.

Tiedän, että isä on ylpeä musta aina ja jännää on, että välillä, kun en sitä itse muista, tai osaa edes ajatella, mieheni muistuttaa minua siitä.

Isälle yksi tärkeistä päivistä oli se, kun Tasavallan Presidentti myönsi minulle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitain kultaristein. Isä soitti minulle ja sanoi ”isin ritari”

Isä
Isä vuodeosaston parvekkeella

Isä on aivan varmasti vaikuttanut siihen, mitä nyt olen.

Omalle isälle, parhainta isäinpäivää!

kaikille isille, isänvirkaa toimittaville, läheisille, isäpuolille, vaareille, ukeille, paapoille, äijille, fatseille ja faijoille ihanaa isänpäivää.

Olette rakkaita