Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Käsky – rauhallisuus on suomalainen hyve ja sinä olet suomalainen

käsky

Isovanhempani, eli äitini vanhemmat saivat käskyn. Tuolloin he asuivat Viipurin Rasalahdessa ja olivat työssä Viipurissa. Mummuni pyöreässä tornissa tarjoilijana. Papasta en tiedä muuten, mutta esiintyi sodassa kai jossain määrin viihdytysjoukoissa, olen kuvia nähnyt, joissa hänellä on viulu. Niistä ajoista ei ole haluttu puhua, ei äidilleni, eikä tietenkään lastenlapsille. Yleensäkään menneestä ei ole haluttu juuri puhua. Lasten kysymykset hiljennettiin.

Kun käsky evakkoon tuli, oli pappani rintamalla ja raskaanaoleva (odotti äitiäni) mummuni lähti evakkoon siskonsa Ainon ja kolmen lapsensa kanssa. Taakse jäivät omakotitalo koirineen kaikkineen

Evakkomatka on varmasti ollut raskas ja vaikea. Evakkolapsen, vaikkakin vielä syntymättömän lapsen, jälkeläisenä näin siitä aiheutuvan edelleen jälkiä elämään. Oma äitini näkee vieläkin painajaisia sotakoneiden pelosta ja pakenemisesta maastoon. Kuinka kaikki tämä on vaikuttanut myös elämään arkipäivän teoissa ja ajatuksissa? Tuolloin on varmasti tehty parhaansa, jotta on suojattu oma kansa ja perheet ovat ajatelleet lastensa parasta. Me evakkolasten lapset maksamme myös vieläkin hintaa. Jokainen omalla tavallamme, mutta mukana se on jollakin tavalla. Se on vaikuttanut oman elämämme kulkuun.

Oma haaveeni on käydä Rasalahdessa joskus katsomassa lähtökohdat, tutustumassa mummuni ja pappani kotikylään, nähdä mistä olemme lähtöisin. Nähdä juureni. Tosin tämä todennäköisesti ei tule tapahtumaan pitkään, pitkään aikaan. Toiveeni käydä oli ennen Venäjän aloittamaa julmaa hyökkäyssotaa veljeskansaansa vastaan. Jäljet näkyvät kauan.

Rasalahti 1.12.2017 (Novinka)
Rasalahti tänä päivänä (1.12.2017) Googlen silmin.

Suomelle kuuluessaan Rasalahden kylä oli osa Viipurin maalaiskuntaa. Kylä sijaitsi Viipurinlahdesta länteen työntyvän Rasalahden pohjukan ympärillä. Nykyisin Rasalahti on lähes umpeenkasvanut. Kylään kuului myös Lammassaari keskeltä Rasalahtea. Rasalahden naapurikyliä olivat Pien-Merijoki, Lahti, Kärki, Ahokas, Haankylä ja Naulasaari. Rasalahdella oli myös lyhyen matkaa rajaa Viipurin kaupungin kanssa.

Rasalahden halki kulki valtatie 7 Helsingistä Viipuriin. Kylän asutus oli keskittynyt valtatien molemmin puolin sekä tien ja merenlahden väliselle alueelle. Omaa kansakoulua Rasalahdessa ei ollut, vaan koulua käytiin läheisessä Kiiskilän kylän kansakoulussa.[1] Vuonna 1937 Rasalahdessa oli 92 asukasta. (lähde:wikipedia)

Sammakkoja ja arpia

Lapsen oikeuksien päivä on tärkeä päivä.

Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Päivä saatiin nimettyä lapsen oikeuksien päiväksi suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.

Unicef- Lapsen oikeuksien päivä

Pyry olisi sinä päivänä täyttänyt kaksi vuotta.

Olimme avomieheni kanssa toivoneet ja odottaneet raskautta. Raskausaikani ei ollut helppo. Kipuja ja sairaalakäyntejä. Mieheni isä toimi vaimonsa omaishoitajana ja jotta hän pääsi välillä vapaalle huilaamaan, kävin auttamassa anoppiani. Eräs hoitojakso piti viettää sairaalassa, sillä hänen vointinsa alkoi heikkenemään hetkellisesti. Muuten raskausaikani oli varmasti kuten monella muullakin ensisynnyttäjällä. Täynnä jännitystä ja odottamista.

Synnyttämisestä oli auvoiset odotukset ja suunnittelin synnyttäväni ilman kivunlievitystä (hullu). Oli niin paljon kaikkia upeita mahdollisuuksia tarjolla kylpyammeesta lähtien.

Synnytys meni kuten meni. Kivunlievitys oli pakko ottaa 20 tunnin jälkeen, en olisi jaksanut enää. Kivun vuoksi oksentelin ja väsyin. Ilokaasulla aloitettiin ja se sai oksentamaan enemmän. Kätilöopiskelija sai osansa siitä suihkusta.

Epiduraali oli ihana helpotus ja sen jälkeen alkoi synnytys sujumaan. 23 tunnin jälkeen saimme ihana pojan. Poika oli hiljaa. Ja minä huolestuin.

Kätilöopiskelija sai pojan virkoamaan viskomalla kylmää vettä hänen päälleen.

Kotiin veimme lääkärin mukaan ”täydellisen terveen pojan”.

Neuvolassa ihmettelin vauvan sinisiä kynnenalusia. ”ihan normaalia” totesi terveydenhoitaja (jota minun ei tarvinnut enää nähdä seuraavan lapsen neuvolakäynneillä)

Näihin sanoihin olen turvannut, kun naistenklinikalta lähdin synnytettyäni kuusi vuotta myöhemmin ”täydellisen terveen tytön”, kun olin pyytänyt sydänseurantaa. Alan ”guru” totesi minulle vauvan kotiinmenotarkastuksessa, että tyttäreni on täydellisen terve, ei tarvita seurantaa. Totesin, että näin minulle todettiin myös kuusi vuotta sitten. Kuusi viikkoa sen lausunnon jälkeen täydellisen terve poikani menehtyi syliini. Sain lapselleni seurannan. Ja leikattava sydänvika löytyi.

Pyryn sydänvika löydettiin vasta ruumiinavauksessa.

Kardiologi kertoi meille viasta, minkälainen se oli, näytti kuvia. Paikalla oli myös lastenlääkäri, joka totesi, että ”sairasta lastahan tässä surraan”

Jokin aika näiden jälkeen kävin lääkärissä, hän ihmetteli yhtäkkistä painonlaskuani. Kerroin olleeni raskaana, kerroin myös, mitä oli käynyt. Empatian maailmanmestari totesi, että ”ai kauheeta, siinä ajassahan ehtii jo kiintyäkin siihen lapseen”. Keräsin leukaani vastaanotolla. Koiranpennustako se puhui?

Minulla on iso, iso määrä valokuvia Pyryn odotus- ja vauva-ajasta. Ne odottavat vieläkin valokuvakansioon laittamista. Saimme hautastoimistolta kauniin muistolaatan, joka laitettiin väliaikaiseen ristiin. Olin ajatellut kiinnittää sen valokuvakansion päälle. En ole tehnyt sitäkään.

Aika kuluu, mutta se ei paranna haavoja. Se tekee niistä arpia. Ja niiden kanssa pitää elää, niiden kanssa oppii elämään. Ne myös kestää paremmin kuin haavat.

Päivääkään ei mene, ettetkö olisi ajatuksissani, päivääkään ei ole mennyt, ettenkö sinua kaipaisi. Suru on syvällä, kaipaus on ikuinen. Jokainen päivä olen kauempana sinusta, jokainen päivä olen lähempänä sinua. Jokainen päivä olen selviytynyt. Alussa suruni oli murskata minut. En ikinä uskonut, että aika kuluu, että jaksaisin olla. Jokainen päivä. Olen onnellinen siitä, että jälkeesi tuli neljä eläväistä, jotka ovat pitäneet minua elämänsyrjässä kiinni, joiden vuoksi muistan elää, joiden vuoksi muistan rakastaa, joiden vuoksi olen.

Sairastua voi kuka tahansa

Touko Aallon masennus on herättänyt laajaa keskustelua ja surullista on ollut nähdä kuinka siihen on reagoitu. Paljon on kannustaviakin kommentteja, mutta hyvin paljon on myös niitä, jotka ovat hyviä esimerkkejä syistä, miksi ei haluta puhua omasta masennuksesta. Vähättelyä, ”oma syy”-huutelua, heikkoutta, herkkyyttä, naureskelua sairaudelle ja suoranaista pilkkaakin.

Sairaus voi osua kenen kohdalle tahansa. Sairastua voi kuka tahansa.

Oma sairastumiseni tuli salakavalasti, kuten se usein tulee. Sitä ei edes ehkä osaa sanoa, milloin se alkoi, mistä se lähti.

Mulla on ollut aikaa miettiä, miten oma sairastumiseni alkoi. Ehkä se alkoi jo vuosia sitten, kun menetin kauan toivomani lapsen. Kävin lapseni menehtymisen jälkeen vuoden ajan psykologin vastaanotolla. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt jatkaa käyntejä, mutta käynnit päättyivät muutettuamme toiselle paikkakunnalle, eikä hoitoa jatkettu enää uudella paikkakunnalla.

Opiskelin, olin töissä, elämä jatkui surusta huolimatta. Toisinaan suru painoi päälle raskaana ja tukahduttavana. Toisinaan se kesti kauemmin, toisinaan vähemmän aikaa. Suru oli läsnä joka päivä.

Tulin raskaaksi, mutta odotettu raskaus päättyi kesken.

Seuraavaa raskautta ei kuulu. Pääsimme lapsettomuustutkimuksiin. Sain hormonihoitoja. Jatkoin töissä. Opiskelin.

Piikitin hormoneja, laskimme päiviä, teimme ovulaatiotestejä. Lasta ei kuulu.

Häämme toivat ihanan lepotauon kaikkeen ja toivottua onnea ja iloa. Ne toivat myös onnen raskauden merkeissä. Monta vuotta toivomamme ja yrittämämme lapsi tulossa, mutta emme uskaltaneet puhua siitä vielä kenellekään.

Isälläni todettiin syöpä.

Pelkäsin jokaista tuntemusta raskauden aikana. Onko vauvalla kaikki hyvin? En luottanut neuvolaan, en lääkäreihin. Aloin pelkäämään synnytystä.

Huoli isästäni. Onko isälläni kaikki hyvin? Isällä aloitettiin hoidot.

Synnytys meni hyvin ja isän hoidot purivat. Ihania uutisia.

Vauva kasvoi ja söi hyvin. Ensimmäiset kuukaudet pelkoa vauvan voinnista. Toinen vauva tulossa. Sairastuin itse ja vietin joulun sairaalassa. Ei tiedetty vaivan syytä ja suositeltiin soittamaan läheisille. Jätin jäähyväisiä. Seuraavana yönä syy kuitenkin löydettiin ja hoito voitiin aloittaa.

Synnytys meni hyvin, mutta vauvalla todettiin sydänvika. Tosin minun piti taistella sen vuoksi, että saisin vauvalle kunnon tutkimukset. Puolen vuoden iässä vauvalla oli sydänkontrolli, jossa todettiin vauvalla olevan leikkaushoitoa vaativa sydänvika. Kävimme kontrolleissa ja pian todettiin vian vaativan avosydänleikkausta.

Tämän synnytyksen jälkeen kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota ei kuitenkaan osattu hoitaa. Miksi olisin masentunut? En osannut pyytää apua. Lapseni olivat todella toivottuja, elämäni näytti hyvältä, vauva syö ja kasvaa hyvin. Vauvan sydänvikaan on olemassa hoito.

Seuraavan raskauden kulusta en muista juuri mitään. Vauvaa seurattiin todella tarkkaan, vanhimmalla lapsella allergioita, toisella lapsella sydänviasta johtuvia rajoituksia. Sikainfluenssa, sairastettiin sydänvikaisen kanssa. Sairaalassa.

Synnytys meni hyvin. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin. Aloitettiin lääkitys.

Lääkkeistä johtuvaa pahoinvointia. Vauva ei nuku yöllä, itkee yöt läpeensä, nukahtaa vasta aamuyön tunteina ja vanhemmat lapset heräävät. Syytä siihen, miksi vauva itkee ei löydetä. Vaihdetaan D-vitamiinit, äiti muuttaa ruokavaliota, nukutaan eri huoneissa, vaikka mitä kokeillaan. Ei auta. Vauva vain valvoo ja itkee. Ei auta. Valvotaan.

Raskaus. Epätietoisuus lääkityksen vaikutuksista. Lääkärin kanssa neuvotteluja lääkityksestä ja lääkitystä jatketaan. Raskaus edistyy hyvin ja synnytyskin menee hyvin.

Vauva nukkuu ja syö hyvin. Isompikin jo nukkuu.

Töihin paluu tuntuu kamalalta, jättää lapset hoitoon, mutta sekin menee hyvin.

Lääkitystä on jatkettu kolme vuotta ja itse toivon sen lopettamista. Työpaikkalääkäri kehoittaa lopettamaan yhtäkkiä. Itse olisin sitä mieltä, että pikkuhiljaa, mutta lääkäri sanoo, että turhaa sitä pikkuhiljaa, pois vaan kokonaan.

Lopetin lääkkeet ja käytös muuttui. Omaksi itsekseni. Mutta ei aluksi.

Luulin tosin, että olin oma itseni, mutta jälkikäteen ymmärsin, että en ihan sellainen ole. Epäkohtelias, riehakas ja riidanhaluinen. Mutta vahva.

Paljon pohdin syyllisyyttä ja mietin, johtuuko jokin lapsen sairaus tai mikä tahansa lapsen ”poikkeama” lääkityksestäni ja se syyllisyyden tunto on painava. Joka päivä yritän korvata sitä lapsilleni. Joka päivä yritän saada sen tunnon harteiltani. Kasvan ja opin joka päivä.

Neljä vuotta lääkkeiden lopettamisen jälkeen ehkä voin sanoa olevani oma itseni, mutta elämän muokkaamana. Tunteikas, joskus kuitenkin kovanoloinen, nauravainen, joskus kuitenkin tosikko, empaattinen, joskus se menee yli, toisinaan taas ei, toivottavasti järkevä, tosiasioita punnitseva ja harkitseva, herkkä, liikuttuu herkästi. Vieläkin joskus kaipaa iloa.

Arka. Eristäytynyt. Silti minä. Toipuva. Vahva.

 

 

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa. Julkaiseminen vielä vaikeampaa. Mietin ja harkitsin tätä todella kauan, sillä osa asioista on sellaisia, joita ei edes lähimmät ystäväni tiedä. Tämän henkilökohtaisemmaksi ei voi mennä ja olen aina kaihtanut tällaista.

Mä haluan kiittää Aallon rohkeutta kertoa aidosti satuttavasta ja ahdistavasta asiasta.

Sairastua voi kuka tahansa. Haukkua ja eristää voi kuka tahansa. Vaatii erityisen ihmisen, joka tukee.  Vaatii rohkeutta antaa tukea. Helpompaa on kääntää selkä. Vaatii rohkeutta pyytää apua. Mulla ei sitä ollut. Siksi hoito viivästyi. Maailma ei kaadu, jos pyydät apua. Huutajia on aina. Eristäjiä on aina. Mutta aina on myös tukijoita. Aina ei ole pakko olla vahva.

 

Tuetaanpa omaishoitajia ja nipistetään

Lohjalla esitetään omaishoidon tuen myöntämisen kriteerejä muutettavaksi. Taas. Johan siitä vajaa vuosi menikin edellisestä kerrasta.

Omaishoidon porrastus
Omaishoito on porrastettu neljään luokkaan hoidon ja huolenpidon
tarpeen perusteella ja hoitopalkkiot eri luokissa ovat:
Ryhmä                           Hoitopalkkio €/kk
I                                        392,57
II                                       541,90
III                                     786,34
IV                                    >786,34
* indeksitarkistus vuosittain joulukuussa

Toteutuessaan esitys veisi omaishoidon kehittämistä väärään suuntaan. Jos omaishoidosta ei tehdä inhimillistä ja houkuttelevaa, kaupungille on tiedossa huomattavia lisäkustannuksia ympärivuorokautisen hoidon järjestämisessä omaishoidon sijaan. Pahimmillaan osalle omaishoitoperheistä käy niin, että omaishoidon tuen sopimus loppuu, mutta omaishoitotyö jatkuu.

Valtio on tänä vuonna myöntänyt kunnille 75 miljoonaa euroa lisämäärärahaa omaishoidon kehittämiseen. Lohjan kaupungille tämä tarkoittaa arviolta 640 000 euroa lisämäärärahaa omaishoidon tukemiseen. Tuki jatkuu vuosina 2019 ja 2020. Kaupunki saa lisäksi perhehoidon kehittämiseen lisämäärärahaa arviolta 170 000 euroa, mikä mm. mahdollistaa omaishoitajien lakisääteisiä vapaita. Lohjalla tulee laatia toimenpiteet, joilla omaishoitoa vahvistetaan tähän tarkoitukseen saaduilla lisämäärärahoilla esitettyjen kriteeritiukennusten sijaan.

On esitetty, että luokituksia vähennettäisi neljästä kolmeen ja selitetty, että neljännessä luokassa on vain muutamia kymmeniä, ei siis koske montaakaan kuntalaista. Juuri tällä perusteella voisi myös todeta toisin päin. Jos heitä on niin vähän, miksi pitää heistä säästää? Ja toistaalta, luokkien kriteerejä muutettaessa se vaikuttaa kaikkiin luokkiin. Ja totean jälleen, että pahimmassa tapauksessa omaishoitaja jatkaa hoitamista, ilman korvausta.

Lohja on saanut Unicefin lapsiystävällinen kunta maininnan. Omaishoitajissa on myös vanhempia, jotka hoitavat lapsiaan omaishoitajina. Kuinka tämä on huomioitu? Kuinka on huomioitu tämän asian kokonaisvaltaista vaikuttavuutta lapsiperheeseen, jossa on tuettava lapsi?

Lohjan kaupungin omaishoidon tuen myöntämisperusteiden ja soveltamisohjeiden mahdollinen uusiminen ajoittuu aikaan, jolloin koko Uudellamaalla valmistellaan siirtymistä yhteisen maakunnallisen omaishoidon tuen myöntämisperusteiden ja soveltamisohjeiden käyttöön. Hallinnollisesti ei ole järkevää muuttaa Lohjan kriteerejä. Missään muussakaan Uudenmaan kunnassa ei vielä linjata omaishoidon tuen asioita suhteessa maakuntaan, koska maakunnan yhteiset linjaukset päätetään aikanaan maakuntavaltuustossa, eikä palkkioluokista ja linjauksista ole nyt mitään selvyyttä. (ote Omaishoitajaliitto ry:n ja Hiiden seudun omaishoitajat ja läheiset ry:n kannanotosta)

Lohjalla lähes joka käänteessä kehuttu kuinka tulevaan sote- ja maakuntaratkaisuun varaudutaan. Tätä tehdään jatkuvasti valikoivasti, silloin kun se sopii, esimerkiksi terveyskeskusten kehittämisessä (lähinnä keskittämisessä), hammashoitoloita lakkauttaessa, jnejne, mutta ei tässä vaiheessa.

On aika vaikea ymmärtää tämän ns säästön kokonaisuutta, koska jo yksi uusi omaishoitosopimus säästää vähintään 30 000 euroa kunnalle. Miksi omaishoitajien työtä ei tueta mahdollisimman paljon?

Suomessa, ei vain Lohjalla on keksitty vuosien saatossa uusia kohtia soveltamisohjeisiin, jolla omaishoitajille annettu pieni euromäärä verojen lisäksi otetaan takaisin kunnalle – koska esim. lapsi käy koulua, suorittaa oppivelvollisuuttaan esim.erityiskoulussa tai käy suositellussa lapsen edun mukaisessa kuntouttavssa päivähoidossa. Omaishoitaja sinnittelee esim. ansiotyön ja omaishoidon välissä- tämä yksi esimerkki. Tai kotona käy kunnallinen kotihoito auttamassa, joka mahdollistaa kotona asumisen omaishoitajan turvin -ja tietysti tämä kotihoito maksaa tulojen mukaan tietty määrä euroja ja sen lisäksi vielä riippuen paljonko kotihoito käy, vähennetään se omaishoidon tuesta.
Voisin sanoa, että omaishoitajia käytetään hyväksi. Jos laskee tuntihinnan tuolle omaishoitajan antamalle hoivalle – ei kukaan ilman läheissuhdetta hoitaisi tuolla summalla. Keskimääräisestä omaishoidon tuesta (n. 500€) vöhenntään 110€ kun x määrä palveluja käytössä –  verot. Siitä voi jokainen miettiä,  mitä jää tuntihinnaksi.

Päätöksiä ja säästöjä laskiessa pitäisi laskea rinnalle esim. tehostettu palveluasuminen, mitä se maksaa kunnalle? Vihjeenä ja suunnanosoittajaksi voin kertoa, ettei netoksi tässä laskelmassa jää säästöt.

Haudalla lasten kanssa

Kävin poikani ja isäni haudalla lasten kanssa viime viikolla.

Isäni haudattiin poikani viereen ja olimme siskojeni ja äidin kanssa tilanneet hautakiven huollon ja isän nimen kaiverruksen kiveen. Olimme miettineet eri vaihtoehtoja; kokonaan uusi kivi isälle Pyryn kiven viereen, kaiverrus Pyryn kiveen vai nimilaatta kiveen. Tästäkin tuli yksi asia lisää listalle: Liian monia asioita joutuu ajattelemaan ja tekemään läheisen menehdyttyä.

Olin pelännyt käyntiä. Pelkäsin omia tuntoja ja pelkäsin romahtavani lasten edessä. Itken kyllä usein ja paljon lasten nähden, en peittele tunteitani ja puhumme paljon lasten kanssa tunteista, mutta pelkäsin myös siksi, että hautausmaalta on kotiin vielä pitkä matka ja kovan itkun ja romahduksen jälkeen ei ole helppoa ajaa kotiin.

Käyntimme oli kaunis ja juuri lasteni oloinen. Puhuimme kävellessämme haudalle vaarista ja Pyrystä, puhuimme suremisesta ja kaikki tämä lasten aloitteesta. Kysymyksiä tuli, varsinkin kahdeksanvuotiaalta. Häntä kiinnosti erityisesti mitä meille tapahtuu hautauksessa, kuinka tuhkaus tapahtuu ja missä kohtaa Pyry ja vaari nyt ovat.

 

Tämän käynnin yhteydessä ymmärsin, että kaikessa tässä surussa ja ikävöinnissä on lapseni pitäneet minut tässä päivässä ja järjissäni. Poikani on edelleen päivittäin ajatuksissani, suru ja ikävöinti on muuttunut erilaiseksi, kaipaukseksi, mutta ei enää niin kivuliaaksi.

Lämmin kiitos vielä hautakiven kunnostajalle. Kivestä tuli jälleen kaunis.

Vaarin ja Pyryn hautakivi
Vaarin ja Pyryn hautakivi (kuva Tytti Franzen)

Varhaiskasvatus tutuksi – teemaviikko

 

VoudinpuistoSain kutsun Lastentarhanopettajaliiton ja Kuntaliiton järjestämällä teemaviikolla tutustua varhaiskasvatuksen arkeen. Kutsu tuli Kartononpuiston ja Voudinpuiston päiväkotien johtajalta ja mielelläni otin kutsun vastaan.

Lisää teemaviikosta https://www.kuntaliitto.fi/ajankohtaista/2018/varhaiskasvatus-tutuksi-kuntapaattajille-teemaviikko-12-1632018

Kävin aluksi tutustumassa Kartanonpuiston päiväkotiin ja sain todella hienon ja hyvän tietopaketin heidän toimistaan, alueestaan ja päiväkodistaan.

Sen jälkeen sain opastuksen Voudinpuiston päiväkotiin ja lapset esittelivät jääkristallejaan, liukumäkeään ja juteltiin kivoista jutuista ja nimistämme. Molemmissa päiväkodeissa oltiin erittäin iloisia siitä, että otin kutsun vastaan ja he vastasivat mielellään kysymyksiini.

Se on selvää, että edelleen mielestäni varhaiskasvatuksessa tehdään maailman tärkeintä työtä, kuten olen todennut omien lasteni ollessa päivähoidossa. He ovat korvaamaton osa perheiden elämää, joskus jopa selkä- ja tukiranka.

Varhaiskasvatuksen yksi tärkeimmistä tehtävistä, ellei tärkein, on olla lapselle läsnä. Näissä päiväkodeissa oli ihanaa nähdä, miten paljon lapset saivat syliä, kuinka aikuinen pysähtyi kuuntelemaan ja kuinka heidän vahvuuksiaan tuettiin. Toinen tärkeä varhaiskasvatuksen tehtävä on olla perheelle läsnä ja puuttua varhain ja lempeästi, jos huomaavat jotain erityistä, jotain jossa perhe tarvitsee tukea.

Tässä vaiheessa lapsen elämää lempeä puuttuminen on tärkeintä ennaltaehkäisyä ja voi vaikuttaa lapsen koko elämään ja minäkuvaan.

Tällä hetkellä osa nuoristamme on pahasti syrjäytymisvaarassa tai jo syrjäytyneet.

Ennaltaehkäisevä perhetyö jo lapsen ollessa hyvinkin pieni säästäisi pidemmällä ajanjaksolla myös yhteiskunnan varoja, saati sitten mitä se tarkoittaa nuoren elämässä.

Sanotaan, että yksi varhaiskasvatukseen laitettu euro tulee seitsemänkertaisena takaisin. https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/maksut-pois-ja-ilmaiseksi-varhaiskasvatus-vaikuttaa-ihmisen-elamaan-vuosikymmenia/

Kansainvälinen tutkimus on viime vuosikymmeninä korostanut voimakkaasti varhaiskasvatuksen tärkeyttä, jotta lapsi menestyisi myöhemmin koulussa ja ansiotyössä sekä saavuttaisi hyvän elämän. Esimerkiksi taloustieteen Nobelilla palkittu James Heckman on valtavan, monitieteisen tutkimusprojektinsa lopputuloksena päätynyt toteamaan, että mitä aiemmin lapsi ja varsinkin huono-osainen lapsi pääsee ammattitaitoisen kasvatuksen piiriin, sitä parempi. Mikään myöhempi koulutus ei kompensoi niitä menetyksiä, joita ensimmäisinä elinvuosina tapahtuu.

Samoja teemoja on tutkittu viime vuosina paljon eri maissa ja eri tieteenaloilla. Kunnollisen varhaiskasvatuksen on havaittu vaikuttavan ihmisen elämään vuosikymmenien ajan. Tulokset ilmenevät muun muassa parempana terveytenä, laajempana opiskeluna, korkeampina ansiotuloina ja vähäisempinä sosiaalisina ongelmina. Kasvatusinvestoinnin elinikäinen tuottavuus lasketaan huikeaksi.

Näiden tutkimustulosten vastaanottaminen on ollut Suomessa vaikeaa. Intohimoisesti talouteen suhtautuvat hallituksemmekin ovat enemmän kiinnostuneita varhaiskasvatuksen säästöistä kuin investoinnista kansakunnan tulevaisuuteen.

Monet ajattelevat vielä 2000-luvulla, että kuka tahansa neljätoistavuotias tyttö riittää lapsen hoitajaksi. 3–5-vuotiaiden osallistuminen varhaiskasvatukseen ei ole Suomessa sentään EU:n vähäisintä; vuonna 2012 takana olivat Kreikka, Kypros, Puola ja Slovakia.

Suomen erikoisuus on, että se maksaa vielä esikouluikäistenkin vanhemmille siitä, että palvelu jätetään käyttämättä. Tuskin ketään yllättää, että ulkopuolelle jää nimenomaan pienituloisten perheiden lapsia. Raha tänään käteen on vahva vaikuttaja. Mitä mittava sosiaalisen investoinnin laiminlyönti merkitsee Suomen tulevaisuudelle, sitä on kummastellut myös OECD.

Varhaiskasvatuksen seurauksia koskevien tutkimustulosten pitäisi mullistaa perinteinen ymmärryksemme koulutuksen maksuperusteista. Nimenomaan varhaiskasvatuksen tulisi olla ilmainen ja kaikkien saavutettavissa.

En tarkoita, etteikö muunkin koulutuksen maksuttomuus ole arvokasta. Maksuttomuus tasoittaa reilulla tavalla lähtökohtia, avaa yksilöille mahdollisuuksia, vahvistaa yhteiskunnan toimintakykyä ja tuottaa sosiaalista liikkuvuutta.

Järkevä valtio tarjoaisi noin kahden vuoden iästä lähtien, kouluikään asti, kaikille maksutonta puolipäiväistä varhaiskasvatusta. Sen sisältö muuntuisi vähitellen leikkimisestä kohti oppimista. Aivan erityisesti valtio pitäisi huolta siitä, että maahanmuuttajien sekä muiden haavoittuvassa sosiaalisessa asemassa olevien vanhempien lapset osallistuvat varhaiskasvatukseen. Ei liikaa takamatkaa ennen kouluikää.

Puolipäiväinen esikoulu ei ole ratkaisu päivähoitokysymykseen. Päivähoitoa tarvitaan joka tapauksessa vanhempien työn tai opiskelun mahdollistamiseksi ja toisinaan kotikasvatuksen täydentämiseksi. Palvelusta laskutetaan nykyäänkin niiltä, jotka sitä tarvitsevat ja pystyvät siitä maksamaan.

Onko varhaiskasvatuksen tarjoaminen kaikille utopiaa, liian kallista? Tuskin, sillä Suomessa lastenhoidon kustannusten BKT-osuus on suunnilleen sama kuin Ranskassa, joka laittaa kaikki 3–5-vuotiaat esikouluun ja jossa pikkulasten päivähoito on paljon yleisempää kuin Suomessa.

Kirjoittaja Jorma Sipilä on Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin emeritusprofessori.

Kartanonpuisto

Sain hyvin paljon evästyksiä ja terveisiä eteenpäin vietäväksi. Kiitos vielä ihanasta kutsusta ja mielettämän kivasta ja mielenkiintoisesta päivästä!