Avainsana-arkisto: Vahva ja välittävä Suomi

Lasten hyvinvointi ei ole sopeutustoimi

Kun säästöpolitiikka uhkaa toistaa historian virheet

Luottamushenkilönä kannan vastuuta päätöksistä, jotka eivät näy heti, mutta joiden seuraukset näkyvät lasten elämässä pitkään. Siksi lastensuojelulain uudistus, hyvinvointialueisiin kohdistuvat leikkaukset ja keskustelu lastensuojelun asemasta sosiaalihuoltolain alla eivät ole vain hallinnollisia kysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä arvoista.

Mietin hyvin usein, lähes jatkuvasti, että opimmeko historiasta vai toistammeko sen virheet uudessa muodossa?

Ennaltaehkäisy nähdään kuluna, vaikka sen puute on kalleinta

Hallitus edellyttää hyvinvointialueilta vakavia säästöjä. Käytännössä tämä on jo nyt tarkoittanut sitä, että leikkaukset kohdistuvat juuri ennaltaehkäisevään työhön: perhetyöhön, kotipalveluun, matalan kynnyksen tukeen. Näihin palveluihin, joiden tiedämme tutkimuksesta ja käytännöstä käsin ehkäisevän raskaampia ongelmia.

Samalla todetaan, että lastensuojelun tulisi olla viimesijainen palvelu ja että varhaista puuttumista pitää vahvistaa.

Tämä ristiriita on ilmeinen.
Varhaista puuttumista ei voi olla ilman resursoitua arkea.

Lastensuojelu sosiaalihuoltolain alle ja vastuu kevenee vai katoaa?

Ajatus lastensuojelun kytkemisestä vahvemmin sosiaalihuoltolakiin voi parhaimmillaan madaltaa avun hakemisen kynnystä. Mutta vain, jos:

  • palvelut ovat aidosti saatavilla
  • vastuut ovat selkeästi määriteltyjä
  • työn mitoitus ja resurssit seuraavat lapsen tarvetta

Tällä hetkellä näemme jo kehityksen, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden lakisääteistä mitoitusta kierretään siirtämällä asiakkuuksia perhesosiaalityöhön. Eli toimintaan, jossa ei ole vastaavaa mitoitussääntelyä.

Paperilla asiakasmäärä pienenee.
Todellisuudessa lapsen tilanne ei kevene.

Kun lapsi siirtyy järjestelmän sisällä, mutta kukaan ei kanna kokonaisvastuuta, avun saanti viivästyy. Ja varhainen puuttuminen muuttuu jälkikäteiseksi reagoinniksi.

Lisää toimivaltaa, vähemmän tukea on väärä kehityssuunta

Lastensuojelulain uudistus tuo työntekijöille lisää keinoja puuttua, rajoittaa ja kontrolloida. Tämä on perusteltua vain, jos samaan aikaan vahvistetaan tukea, ennaltaehkäisyä ja aikaa kohdata lapsi.

Muuten rakennamme järjestelmää, jossa:

  • tuki annetaan myöhässä
  • ongelmat ehtivät kasautua
  • lapsista tulee “vaikeita asiakkaita”, ei siksi että he olisivat vaikeita, vaan siksi että heidät jätettiin liian pitkäksi aikaa yksin

Tämä ei ole lapsen etu eikä kestävää yhteiskuntapolitiikkaa.

Historian varjo: huutolaisuus, lama ja nykyhetki

Mä näen tässä meillä historian taakan ja historian toiston. Näen yhtäläisyyksiä huutolaisuuteen ja 1990-luvun lamaan.

Suomessa on ollut aika, jolloin yhteiskunta ulkoisti vastuunsa lapsista. Huutolaisuudessa lapset sijoitettiin halvimmalle hoitajalle säästöt edellä. Se perusteltiin taloudellisella pakolla.

1990‑luvun lamassa opittiin (vai opittiinko), että lapsiperheisiin ja ennaltaehkäisyyn kohdistuvat leikkaukset kostautuvat vuosien viiveellä: mielenterveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavana lastensuojelun tarpeena.

Tänään emme puhu huutolaisuudesta.
Mutta puhumme uudelleen säästöistä, sopeutuksista ja järjestelmän “kestävyydestä” samalla, kun lasten palveluja kavennetaan.

Historia ei toista itseään täsmälleen.
Mutta se kyllä muistuttaa, mihin suuntaan ollaan menossa, jos lapsen oikeudet alistetaan talouskurille.

Fakta: lapset, lama ja vastuu

  • Huutolaisuus Suomessa: Köyhäinhoidon muoto, jossa lapsi sijoitettiin halvimmalle “hoitajalle”. Lopetettiin, koska se rikkoi lasten oikeuksia ja altisti hyväksikäytölle.
  • 1990‑luvun lama: Lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen näkyi viiveellä. Lastensuojelun tarve kasvoi vasta myöhemmin, ei säästövuosina.
  • Nykytilanne:
    • Ennaltaehkäisevä työ on yleinen leikkauskohde
    • Lastensuojelun mitoitusta kierretään siirtämällä asiakkuuksia palveluihin ilman mitoitusta
    • Samalla raskaiden ja kalliiden palvelujen tarve kasvaa

Yhteinen nimittäjä:
Kun lapsen hyvinvointi nähdään säästökohteena, lasku maksetaan myöhemmin ja se maksetaan moninkertaisena.

Lastensuojelun, varhaisen tuen ja ennaltaehkäisevän työn tehtävä ei ole paikata talouspolitiikan seurauksia. Ne ovat lapsen oikeuksia turvaavia peruspalveluja.

Jos lastensuojelun roolia uudistetaan:

  • ennaltaehkäisevän työn on vahvistuttava, ei heikennyttävä
  • mitoitusten on seurattava lapsen tarvetta myös sosiaalihuollossa
  • vastuu lapsen tilanteesta ei saa hajota rakenteisiin

Lasten hyvinvointi ei ole kuluerä.
Se on mittari sille, minkä arvoinen yhteiskunta olemme ja erityisesti silloin, kun talous on tiukilla.

Rasismi ei ole mielipide ja hallituksen velvollisuus on puuttua siihen

Tämä ei ole väärinymmärrys. Tämä ei ole huono vitsi. Tämä ei ole ”kohua”, joka menee ohi, kun ollaan hetki hiljaa.

Suomessa on nähty viime päivinä, miten hallituspuolue perussuomalaiset ovat osallistuneet rasistiseen pilkkaan silmienvenytyseleillä. Eleellä, jolla on pitkä ja kiistaton historia erityisesti aasialaistaustaisia ihmisiä halventavana rasistisena symbolina. Vielä vakavampaa kuin itse ele on ollut se, miten sitä on puolusteltu, vähätelty ja jopa naureskeltu.

Tämä on rasismia. Ja rasismi vaatii aina vastareaktion.

Rasismi normalisoituu vain, jos se sallitaan

Rasismi ei synny tyhjiössä. Se syntyy silloin, kun vallankäyttäjät antavat sille tilaa. Kun rasistinen ele kuitataan huumorina, ”ylitulkintana” tai loukkaantujien ongelmana, viesti on selvä: kaikkien ihmisarvo ei ole yhtä tärkeä.

Vähättely on poliittinen teko. Se tekee rasismista hyväksyttävämpää ja arkipäiväisempää. Se kertoo, että syrjintä voidaan ohittaa, jos tekijä on oikeassa asemassa tai oikeassa puolueessa.

Hallituksen vastuuta ei voi ulkoistaa

Hallituksessa ei ole vain yhtä vastuullista puoluetta. Vastuu kuuluu kaikille.

Kokoomus, RKP ja Kristillisdemokraatit ovat tehneet tietoisen valinnan pysyä hallituksessa ja sallia sen, että perussuomalaisten rasistinen käytös ohitetaan ilman todellisia seurauksia. Hiljaisuus ei ole neutraalia. Se on hyväksyntää.

Jos hallitus ei kykene yksiselitteisesti ja julkisesti tuomitsemaan rasismia ilman selittelyä, ilman vastuun siirtämistä, ilman uhrien kyseenalaistamista se ei toimi yhdenvertaisuuden puolustajana vaan sen rapauttajana.

Arvokysymykset eivät ole neuvottelukysymyksiä

Ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja ihmisarvo eivät ole mielipideasioita eivätkä poliittisia vaihtokaupan välineitä. Ne ovat perusta, jolle demokratia rakentuu.

Kun hallitus sallii rasistisen käytöksen osana poliittista arkea, se lähettää vaarallisen viestin:

  • että loukkaaminen on hyväksyttävää
  • että vähemmistöjen kokemus ei ole tärkeä
  • että valta suojaa tekijää, ei kohdetta

Tämä heijastuu suoraan yhteiskuntaan. Kouluihin, työpaikoille, palveluihin ja arjen kohtaamisiin.

Toimia, ei selityksiä

Rasismin vastustaminen ei toteudu juhlapuheilla. Se vaatii tekoja:

  • selkeän ja yksiselitteisen tuomion rasistisille teoille
  • vastuun kantamista myös hallituskumppaneilta
  • poliittisia seuraamuksia, ei vain pahoitteluja
  • aktiivista työtä yhdenvertaisuuden ja turvallisen yhteiskunnan puolesta

Jos hallitus ei tähän pysty, sen on syytä kysyä itseltään, kenen arvoja se todellisuudessa edustaa.

Rasismiin on puututtava nyt

Rasismi ei katoa vaikenemalla. Se ei katoa vähättelemällä. Se katoaa vain silloin, kun sille vedetään selkeä ja tinkimätön raja.

Meillä on velvollisuus vaatia parempaa päättäjiltä, puolueilta ja koko hallitukselta.

Ihmisarvo ei ole neuvoteltavissa. Ei Suomessa. Ei koskaan.

Leikkaukset tuettuihin perhelomiin ja nuorten asumiseen kertovat karua kieltään päätöksenteon arvopohjasta

Kun perheiden ja nuorten tukiverkkoja puretaan, puramme samalla oman tulevaisuutemme

Hallituksen suunnittelemat leikkaukset tuettuihin perhelomiin ja nuorten tuettuun asumiseen eivät ole irrallisia yksittäisiä päätöksiä. Ne heijastavat laajempaa arvopohjaa ja ymmärrystä, tai ymmärtämättömyyttä siitä, miten suomalaiset perheet elävät, miten nuoret kiinnittyvät yhteiskuntaan ja miten hyvinvointia oikeasti rakennetaan.

1. Tuetut perhelomat eivät ole etuoikeus, vaan ne ovat korjaava ja ennaltaehkäisevä tukitoimi

Tuetut perhelomat on suunnattu perheille, jotka elävät kuormittavissa elämäntilanteissa: taloudellisesti tiukilla, sairauksien keskellä, arjen kriisien runtelemana tai monin tavoin jaksamisen äärirajoilla.
Monelle lapselle nämä lomat ovat:

  • vuoden ainoa yhteinen lepohetki
  • mahdollisuus nähdä vanhemmat ilman jatkuvaa stressiä
  • hetki, jolloin arjen huolten paino väliaikaisesti hellittää
  • kokemus, joka vahvistaa perheen yhteenkuuluvuutta

Ne ovat siis ennen kaikkea lapsiin kohdistuva tuki.

Kun tästä leikataan, viesti on pysäyttävä:
jos olet köyhä, et ansaitse lomaa perheesi kanssa.

Tämä ajattelutapa sivuuttaa täysin sen, mitä hyvinvointi on. Se ei ole pelkkää kustannusten karsimista; se on investointia turvallisiin lapsuuksiin, toimiviin perheisiin ja tulevaisuuden hyvinvointiin.

Ennaltaehkäisy maksaa vähemmän kuin korjaavat toimet

Kaikki hyvinvointialueet ja yleensä poliittiset päättäjät tietävät, ainakin pitäisi tietää, että ennaltaehkäisy on moninkertaisesti halvempaa kuin kriisiytyneiden perhetilanteiden korjaaminen:

  • vanhempien uupuminen
  • lasten oireilu
  • lastensuojelun kasvu
  • mielenterveyspalvelujen tarve

Kun perhe saa hengähdystauon ajoissa, moni ongelma ei ehdi kasvaa kriisiksi.

2. Leikkaus nuorten tuettuun asumiseen: lyhytnäköistä, kallista ja vastoin kaikkea tutkimustietoa

Nuorten tuettu asuminen ei ole “ylimääräistä tukea”, vaan monelle nuorelle silta itsenäiseen elämään.
Tuen kautta nuori:

  • saa ensimmäisen turvallisen kodin
  • oppii arjen taitoja
  • selviää opinnoista tai työelämään kiinnittymisestä
  • pystyy rakentamaan omannäköistä tulevaisuutta

Kun tätä tukea heikennetään, seuraukset ovat usein vakavat:

  • lisää syrjäytymistä
  • enemmän asunnottomuutta
  • mielenterveysongelmien kärjistymistä
  • vaikeuksia opiskella tai työllistyä
  • pahimmillaan pitkäaikainen tuen tarve aikuisuudessa

Kaikki tämä on taloudellisesti moninkertaisesti kalliimpaa kuin se tuki, jota nyt ollaan purkamassa.

Politiikka, joka katsoo vain tätä päivää

Kun päätöksiä tehdään vain sen perusteella, mitä ne maksavat ensi vuonna, ei huomata, mitä ne maksavat viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
Hyvinvointitalous toimii juuri päinvastoin: sijoitetaan nuorten ja perheiden tukeen nyt, jotta tulevaisuudessa ongelmat ja kustannukset eivät kasva.

3. “Kuka meidät hoitaa?” on irvokas kysymys, jos emme huolehdi nuorista nyt

Suomessa kannetaan suurta huolta ikääntyvien määrästä ja työvoiman puutteesta.
Silti samaan aikaan tehdään päätöksiä, jotka:

  • heikentävät nuorten mahdollisuuksia pärjätä
  • kaventavat heidän hyvinvointiaan
  • vaikeuttavat kiinnittymistä opintoihin ja työelämään
  • vähentävät luottamusta yhteiskuntaan

On ristiriitaista pohtia tulevia hoivahaasteita, jos samaan aikaan rakennetaan politiikkaa, joka käytännössä sanoo nuorille: selviydy itse, me emme tue sinua.

4. Leikkaukset kohdistuvat samoihin ryhmiin, joita retoriikassa luvattiin auttaa

On huomionarvoista, että sekä perhelomia että tuettua asumista tarvitsevat usein juuri ne ihmiset, jotka tämän hallituksen vaalipuheissa mainittiin:

  • pienituloiset perheet
  • yksinhuoltajat
  • erityistä tukea tarvitsevat lapset
  • nuoret, joilla ei ole vahvaa tukiverkkoa
  • perheet, joilla arki on jatkuvaa selviytymistä

Leikkauslistat ovat kertomus siitä, että poliittiset lupaukset ja käytännön päätökset eivät kulje käsi kädessä.

5. Tällaisten palveluiden purkaminen ei rakenna säästöjä vaan ongelmia

On olemassa päätöksiä, jotka voivat olla kipeitä mutta välttämättömiä.
Sitten on päätöksiä, jotka ovat:

  • lyhytnäköisiä
  • heikosti valmisteltuja
  • yhteiskunnallisesti vahingollisia
  • kustannuksia lisääviä

Perhelomiin ja nuorten asumiseen kohdistuvat leikkaukset kuuluvat valitettavasti näihin kaikkiin kategorioihin.

Nämä ovat pieniä menoja isossa budjetissa, mutta niiden vaikutukset ovat yhteiskunnallisesti suhteettoman suuria.
Ne koskettavat heikoimmassa asemassa olevia ja juuri heissä pienetkin leikkaukset tuntuvat kaikkein eniten.

6. Lopuksi: yhteiskunta määritellään sen mukaan, miten kohtelemme heikoimmassa asemassa olevia

Perhelomien ja nuorten tuetun asumisen leikkaaminen ei ole vain talouskysymys.


Se on arvovalinta.

Se kertoo, minkälaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa:
sellaisen, jossa vain vahvimmat pärjäävät, vai sellaisen, jossa jokaisella on mahdollisuus hyvään elämään taustastaan riippumatta.

Meidän pitäisi vahvistaa perheiden ja nuorten tukirakenteita, ei purkaa niitä. Koska kun autamme kaikkein haavoittuvimpia, rakennamme samalla vakaampaa, turvallisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa kaikille.

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011683355.html?fbclid=IwY2xjawOnallleHRuA2FlbQIxMQBzcnRjBmFwcF9pZBAyMjIwMzkxNzg4MjAwODkyAAEeQkiiRAS-l94zyonDCGwwoZMAsJvqCIYMe9F527TktnHuB2zf95vtX8W1hOc_aem_CMyvALA4DvxKy4D-wG0K8g