Lapset ja nuoret – Sivu 61 – Lotta Paakkunainen

Somerauhaa ei vielä ole – kiusaamisesta lumipallo

Diginatiivit nuoret harrastavat somessa, kuvapalveluissa kuviensa lähettämistä, jossa pyytävät kommentoimaan kuvia. Ikävä kyllä kommentit eivät aina ole ylistäviä eikä edes vähän kohteliaita, vaan todella ilkeitä. Pahimpia ovat ne, jotka laitetaan anonyymina. On kehoitettu menemään suihkuun, on todettu kuvan lähettäjän olevan ”säälittävä”, onpa jopa kehoitteena ollut ”tapa ittes”.

Kaverit ovat vertailukohteita itselle ja kuvien kommentointi voi vahingollista nuoren itsetunnolle, mutta sitä on vaikea välttää, varsinkin, kun he itse sitä pyytävät. Kunpa he ymmärtäisivät lopettaa sen pyytämisen. Varsinkin tuossa iässä, jossa ollaan niin kriittisessä vaiheessa kasvamisen ja oman sukupuoli-identiteetin löytämisen kanssa. Tämän kuvien arvostelujen pyytämisen lisäksi nuorilla on myös järjetön tapa pyytää toisia esittämään mitä kysymyksiä tahansa ja lupaavat vastata rehellisesti niihin. Odottaa sopii, että kysymykset tosiaan ovat mitä tahansa, mutta niin ovat vastauksetkin. Usein ne ovat myös ihan hirveitä.

Tämä somekiusaaminen ja urpoilu jatkuu koulussa. Tytöt ovat alkaneet syrjiä toisiaan, jätetään ulkopuolelle ja haukutaan. Kommenteista saadaan ilmiriita aikaiseksi, muita otetaan mukaan ja se leviää ja muuttuu hallitsemattomaksi. Valehdellaan toisista, ei kerrota (luonnollisestikaan) koko totuutta, eikä voida myöntää virheitä, saati antaa niitä anteeksi. Lumipallo.

Facebook ja Instagram ovat määritelleet ikärajakseen 13 vuotta. Ikärajat perustuvat yhdysvaltalaiseen lainsäädäntöön, mutta Suomessa ne ovat lähinnä vitsi. Palveluun voi syöttää minkä tahansa iän, eikä siitä koidu kenellekään mitään seuraamuksia.

Olisiko mahdollista, että kännykät otettaisi oppilailta tunnin ajaksi pois? Minä ainakin olen kotona puhunut siitä, ettei tunneilla känny olisi käden ulottuvilla (kuuroille korville menee), mutta tuntuu minun puheeni olevan seinille puhumista. Tuleeko tässä oppilaiden oikeudet ja vanhempien oikeuskäsitys vastaan? Joissain kouluissa oppilaille on kännyköille hylly tms luokissa.

Meidän nuoremme ovat diginatiiveja. Diginatiivin käsitteen keksi yhdysvaltalainen kirjailija Mark Prensky vuonna 2001. Hän kuvasi uudissanalla sukupolvea, joka ei ole kokenut aikaa ennen internetiä ja mobiililaitteita. Alun perin termi ei siis määritellyt sitä, miten hyvin tai huonosti nämä digimaailman alkuperäisasukkaat hallitsevat uutta tieto- ja viestintätekniikkaa. Diginatiivit eivät luonnostaan osaa käyttäytymissääntöjä, eivätkä näin ollen ymmärrä oikeasti käyttäytymisensä seurauksia itselle eikä toiselle.

Sosiaalinen media ei katoa mihinkään, se kehittyy ja muuttuu ja meidän on kehityttävä sen mukana. Uskoisin, että ratkaisu voisi olla mediakasvatuksen lisääminen. Mediakasvatus kuuluu koteihin, mutta uuden OPS2016 mukana sen pitäisi kuulua myös kouluille. Toki kouluissa on ollut mediakasvatusta, nettipoliisien käyntejä, mutta riittääkö se? Mediakasvatuksen lisääminen, tai siihen sosiaalisen median käytön opastuksen sisällyttäminen saattaa olla ehkä vähän vaikea, mutta kestävä tie, ja näen sen välttämättömänä tienä. Jos opittaisi käyttäytymissääntöjä ja medialukutaitoa jo vaikka alakoulusta lähtien, eikä se olisi vain yhden tai kahden kerran tiivis paketti, vaan pidempiaikainen opintokokonaisuus, kehittyisi harkintakyky. Opittaisi ehkä oikeasti ymmärtämään myös se, mitä toiselle voi sanoa. Miltä toisesta tuntuu.

Luonnollisesti tämä vaatisi myös lisäkoulutusta opettajille. Sitten tullaankin rahakysymykseen eli siihen, onko kunnilla varaa kouluttaa.

Vaikka edellä olevasta ei välttämättä voisi kuvitella, ovat nuoret yleensä ottaen fiksuja.

Tutkimuksen mukaan nuoret itse toivoisivat median opetusta.

71 % nuorista haluaisi sosiaalisen median opetusta oppilaitoksiin, mutta samalla toivovat opetusta tapahtuvan kotona.
Tutkimuksen perusteella nuorten palveluiden käyttäminen tuskin muuttuu radikaalisti ainakaan vuoteen. WhatsApp, Facebook, Instagram, YouTube ja Snapchat ovat selkeästi kärjessä kun kysyttiin, missä palveluissa he ovat läsnä vuoden kuluttua.

(lähde: http://www.ebrand.fi/somejanuoret2016/tiivistelma/)

Some on tullut jäädäkseen. Monelle se on tärkeä työkalu ja tärkeä paikka sosiaaliselle kanssakäymiselle. Olisi hyvä, jos yhdessä voisimme miettiä yhteiset säännöt, vaikka

kuinka käyttäytyä (älä kiusaa/hauku/herjaa/valehtele toisesta)
kunnioita toista
mieti, kuka lukee viestisi ja kenelle se voi välittyä
älä järjestä harmia
milloin ollaan somessa (aika/paikka/kenen kanssa olet)

#somerauha

Lasten koulumatka tehdään pimeässä

Tästä lähtee vitosluokkalaisen koulumatka aamulla klo 7 Lohjan Karstulla.

Vitosluokkalaista saattamassa — Lapsia saattamassa kaupunginjohtaja, lautakunnan puheenjohtaja, kaksi lautakunnan jäsentä ja vanhempainyhdistyksen vanhempia.

Pitäisikö olla huolissaan, kun lapsen koulumatkaan kuluu 475 tuntia vuodessa?”

”Pitäisikö olla huolissaan, kun lapsen kuuden tunnin koulupäivä onkin yhdeksäntuntinen?”

Pitkät koulumatkat ovat arkea satavuotiaassa Suomessa. Lähikoulujen kiihtyvät lakkautustahti on vienyt yhä useamman koululaisen koulun kilometrien päähän kotoa. Viimeisen 25 vuoden aikana puolet Suomen peruskouluista on lakkautettu. Maaseudulla tämä luku on liki 70%. Koulumatkat kestävät monella lain enimmäismäärän eli 2,5 tuntia (alle 13-vuotiailla) tai 3 tuntia (yli 13-vuotiailla) päivässä. Aika on pois lapsen vapaa-ajasta, harrastuksista ja levosta.

Suomen lähikoulut ry järjestää valtakunnallisen koulumatkakampanjan, jolle on myönnetty valtioneuvoston Suomi 100 -status. Suurella ylpeydellä haluamme olla tuomassa kyläyhdistysten avulla kyläläisten asioita koko sata vuotiaan Suomen tietoisuuteen!

Kampanjan tavoite on saada julkisuutta pitkille tai muuten haasteellisesti järjestetyille koulumatkoille. Moni pieni koululainen joutuu käyttämään jopa yli 2,5 tuntia päivässä koulumatkoihin, kävellen, pyöräillen, istuen ja odottaen. Koulumatkat voivat sisältää pitkiä pimeitä taipaleita sekä pitkiä linja-auto- tai taksimatkoja.

Koulumatkakampanjaa vietetään talven pimeimpinä kuukausina marras-joulukuussa 2017.

(lähde Suomen lähikoulut ry)

Lohjalla koulumatkakampanjaan osallistui ainakin Karstun koulun vanhempainyhdistys Pähkinä ry. He kutsuivat lasten, nuorten ja perheiden lautakunnan jäsenet, vaarallisten teiden työryhmän, viranhaltijoita, paikallislehden ja kaupunginjohtajan. Yhteensä kutsuttuja oli 26 henkilöä. Osallistujia kutsutuista oli neljä.

Vaikka tiesin, että tie on aivan kamala lapsen kävellä, mutkainen, kapea, paikkapaikoin näkyvyys todella huono ja ylinopeus on enemmänkin sääntö kuin poikkeus sekä työmatkaliikenne on aika kova, oli silti todella hyvä ja koskettava kokemus kävellä itse lapsen kanssa. Kävelyyn osallistuvat lautakunnan jäsenet olivat jo aiemminkin sitä mieltä, että tie on vaarallinen, oma mielipiteeni asiasta vain vahvistui. Suosittelisin tätä kävelyä myös heille, jotka ovat sitä mieltä, että lapset voivat siinä kävellä.

Meillä kävi tuuri koulumatkaa taittaessamme, sillä sää oli oikein mukava ja seura hyvää. Lapset taittavat matkansa joka arkipäivä huolimatta siitä, mikä ilma on. Räntä, sade, vihma. Lumen tullessa kapenee tie entisestään, loska tuo oman haasteen liikenteelle ja lasten kengät harvemmin säilyvät kuivina.

Tien ylitys — Karstuntie tulee ylittää ohdassa, joka on liiian vaarallinen suojatielle.

Tästä suunnasta kouluun pääsee vain ylittämällä Karstuntie. Vanhemmat ovat olleet useampaan otteeseen yhteydessä ELYyn ja pyytäneet suojatietä koulun kohdalle, mutta vastaus on ollut, että suojatietä ei voi laittaa, sillä se on liian vaarallinen pysähtyä.

Lapset voivat toki sen ylittää.

koulumatkakampanja_2017_ — Lopussa voi hengähtää. Kuvassa kaupunginjohtaja Mika Sivula, lautakunnan puheenjohtaja Jani Meling, lautakunnan jäsenet Riitta Luhtala ja Lotta Paakkunainen. Kuva Eija Kunttu

Kiitos Minnalle ihanasta aamupalasta

Ennen koulumatkaa pitää saada kunnon aamiainen

Helsingin olympialaiset vuonna 1952 – ja mitä se merkitsi suomalaisten itsetunnolle kiinnostaa Nummen nuoria

Koulullamme on menossa ns MOK-viikot. MOK on lyhenne monialaisesta oppimiskokonaisuudesta, jossa työskentelylle asetetaan tavoitteita ja oppilaiden tulisi olla aktiivisesti mukana valitsemassa ja pohtimassa niitä. Opettaja ei siis yksin päätä, mitä oppimiskokonaisuudessa on tarkoitus oppia.

Sain kunnian olla mukana kuulemassa, kun Nummen yhtenäiskoulun kahdeksasluokkalaiset haastattelivat Helsingin Olympialaisissa 1952 paikan päällä käyneitä nummilaisia. AIheena heillä oli ”Suomen merkittävimmät urheilusaavutukset ja tapahtumat, olympialaiset 1952”.

Se, miksi minut kutsuttiin myös paikalle oli, että hieman autoin haastateltavia ja haastattelijoita kohtaamaan. Olen kiitollinen, että pääsin myös näin osalliseksi.

Juhani Mannerkoski esittelee Helsingin olympialaisten alkuperäistä esitettä — Haastateltavilla oli jopa omaa rekvisiittaa mukana

Oli upea kuulla paikalla olleilta omia kokemuksia ja nuorten kysymyksiä aiheesta.

Nuoret olivat keksineet hyviä kysymyksiä ja oli kiva kuulla, mikä kiinnosti 50-luvun ajasta. ”Maistoitteko silloin ensi kertaa coca colaa” oli yksi kysymys.

Toki oli muitakin, hienoja kysymyksiä. Miten olympialaiset vaikuttivat sinuun, oliko levottomuuksia, mikä jäi mieleen parhaiten, jne.

Herrat olivat tosi mielissään kysymyksistä ja tapahtumasta. Ja voi että, mitä kaikkea voi ihmisen mieleen jäädä. Tapahtuma on ollut varmasti mieleenpainuva ja ihmetelin heidän muistiaan, muistivat urheilijoiden nimiä, kuka voitti minkäkin lajin ja millä ajalla. En muistaisi itse, en todellakaan.

ensin aiotulle vuoden 1940 olympialaisiin tehty peitto. — Olavi Leikola ja Juhani Mannerkoski esittelevät vuoden 1940 aiottuun olympialaisiin tehtyä peittoa

Puheeksi tuli myös se, että vuosi 1952 on muutenkin erityinen vuosi suomalaisten itsetunnolle ja itsenäisyydelle:

sotakorvausten viimeinen erä maksettiin
Armi Kuuselan miss universum voitto
olympialaiset

Minä kiitän tästä upeasta ja mukavasta mahdollisuudesta.

Isäinpäivälläkin on väliä

Isä.

Isä on valvonut vuoteeni vierellä, laskenut jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahtinut untani. Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan, kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonu isällesi iloa joka päivä.”

Tänään en päässyt käymään isäni luona, soitin. Isä olikin odottanut ja alkoi olla huolissaan, kun en soittanut heti aamusta. Isän sairastuttua äidin ja isän vuorokausirytmi on muuttunut, he saattavat jo neljän aikaan aamulla olla aamukahvilla ja mennä ”päiväunille” aamusella. On ihanaa, että he pystyvät siihen yhdessä.

Tiedän, että isä on ylpeä musta aina ja jännää on, että välillä, kun en sitä itse muista, tai osaa edes ajatella, mieheni muistuttaa minua siitä.

Isälle yksi tärkeistä päivistä oli se, kun Tasavallan Presidentti myönsi minulle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitain kultaristein. Isä soitti minulle ja sanoi ”isin ritari”

Isä on aivan varmasti vaikuttanut siihen, mitä nyt olen.

Omalle isälle, parhainta isäinpäivää!

kaikille isille, isänvirkaa toimittaville, läheisille, isäpuolille, vaareille, ukeille, paapoille, äijille, fatseille ja faijoille ihanaa isänpäivää.

Olette rakkaita

Lasten käytös on aikuisten vastuulla

”Voitaisko olla kavereita?

Miks?

Kun mä oon yksinäinen ja te ootte kivoja.

Onks se meidän ongelma, että sä oot yksin?”

Ryhmässä on helppoa nauraa toisen pahalle ololle. On helppoa olla ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Kun on itsellä ne kaverit, jotka ruokkivat sitä pilkkaa, jotka palkitsevat hyväksymisellään toisen syrjimisen ja pilkan.

Milloin meistä on tullut näin epäempaattisia? Milloin me lakkasimme opettamasta lapsillemme toisen huomioimisen ja toisen ajattelemisen tärkeyden? Ennen kaikkea, miksi? Miksi tämä on tapahtunut?

Miksi siitä tulee hyvä olo, että toisella ei ole? Johtuuko se siitä, että tietää, miltä toisesta tuntuu ja on iloinen, ettei itse ole siinä? Vai onko se vain ilkeyttä? Vai kykenemättömyyttä asettua toisen kenkiin?

Näkyykö meidän aikuisten pahoinvointi siinä, että emme huomaa, mitä lasten maailmassa tapahtuu? Tai pahempaa, ettei välitetä?

Joka kymmenes on yksinäinen

Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen.

Yksinäiset pitävät koulunkäynnistä vähemmän ja joutuvat koulukiusatuiksi muita useammin.

Pojat ovat tyttöjä yleisemmin vailla yhtään läheistä ystävää.

Nuorilla vertaisryhmään kuuluminen on ehkä tärkeämpää kuin missään muussa elämänvaiheessa.

Pitkäaikainen yksinäisyys on riskitekijä nuoren psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle.

Yksinäinen lapsi voi ottaa itselleen negatiivisen roolin, eikä enää usko, että saa kavereita myöhemminkään.

Lähde: THL:n kouluterveyskysely

Aina syrjimistä ei koeta kiusaamiseksi, mutta mielestäni se on sitä. Tällöinkin kiusaaja usein saa sosiaalisen yhteisön tuekseen.

Toisinaan mietitään, mitä kiusaaminen on, onko kiusaaminen-sanana menettänyt jo tehoaan? Käytetäänkö sitä sanaa liikaa? Luetaanko liian moni asia kiusaamiseksi?

Ei. Kiusaaminen sanana ei ole menettänyt asemaansa. Kiusaamista on ja sitä esiintyy liian monella tasolla. Sitä on aivan liikaa. Myös kiusaamisen vähättelyä on liikaa. Selvennykseksi heille, jotka miettivät, mitä se kiusaaminen on: kiusaamista ovat esimerkiksi mm sarkastiset huomautukset, haasteet, uhkailu tai loukkaukset, jotka on tarkoitettu ihmisen saattamiseksi onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan.

Eleellistä kiusaamista ovat esimerkiksi syrjintä, keskisormen näyttäminen, sylkeminen huomion herättämiseksi ja tahallinen tuijotus. Väkivallasta nyt puhumattakaan.

Selän takana kikattelu, osoittelu, nimen kuiskiminen, poistuminen paikalta, kun syrjitty tulee paikalle…. esimerkkejä on, paljon. Aikuinen, sun vastuulla on lapsen käytös. Meidän vastuullamme on lastemme käytös.

Itse toivoisin, että lapsillani olisi kavereita, että kaikilla lapsilla olisi kavereita. Jokainen lapsi ansaitsee kaverin, jokaisen tulisi saada tuntea olevansa arvokas. Vanhemmat varmasti pyrkivät siihen, että itse osoittavat lapsilleen hänen olevan arvokas ja ainutlaatuinen, mutta kaverit ovat tässäkin kohtaa tärkeitä. Kaveruudesta lapsi saa itseluottamusta ja tuleehan sitä hyvä olo, kun tuntee olevansa hyväksytty ja tuntee kaveruuden kautta olevansa arvokas.

Aloite teiden turvallisuusluokitusten tarkastamisesta jäi vireille

Kaupunginhallitus päätti viime kokouksessaan, että keskustan ja perussuomalaisten valtuustoryhmien puolesta tekemäni aloite kouluteiden vaarallisuusluokitusten arvioinnista pysyy vireillä.

Länsi-Uusimaa uutisoi lyhyesti:

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/577738-kouluteiden-vaarallisuus-pysyy-yha-aloitteena

Toivotaan, että tästä hallituksen päätöksestä tulee se positiivinen liike, jonka myötä voimme todeta Lohjan olevan lähempänä Lapsiystävällinen kunta-statusta ja jonka myötä Koululiitu-luokitusten lisäksi tutustuttaisi oikeasti teiden olosuhteisiin ja huomioitaisi esim säännölliset ylinopeudet.

Olen ollut Koululiidun vs todellisten olosuhteiden huomioimisesta yhteydessä muihinkin tahoihin ja toivon sen tuovan valtakunnalliseenkin ymmärrykseen sen, että tiet eivät matematiikasta huolimatta ole kaikki niin turvallista lasten kulkea, mitä väitetään.

Tässä vielä aloite:

Teiden vaarallisuusluokitukset tulisi arvoida uudelleen ja palata vuoden 2016 tason vaarallisuusluokituksiin teiden osilta, joiden vaarallisuusluokituksia on laskettu kunnes uudelleenarviointi on tehty.

Päättäjien tulee tutustua huolellisesti tiellä valitseviin oloihin ja liikenteeseen sekä infrastruktuurin rakentamisen tuomaan erityiseen riskiin paikan päällä. Pelkkä matemaattinen tietokoneohjelma ei kerro kaikkea esimerkiksi rakennusten aiheuttamista katve- ja reagointiaikaa pienentävistä alueista. Koululiitujärjestelmä on vain apuväline ja yksi menetelmä, millä arvioidaan koulukyydin tarpeellisuutta ja yksinomaan sen perusteella ei voi tehdä päätöksiä tien vaarallisuudesta tai turvallisuudesta, vaan paikallistietämystä tulee myös kuunnella.

Koululiitu-menetelmän kehittäjien mukaan ”Laskentamenetelmään ei voida sisällyttää kaikkea sitä tietoa, joka vaikuttaa lapsen turvallisuuteen ja sen kokemiseen koulumatkoilla. Paikallistuntemusta arvioitavasta tiestöstä ja nopeasti muuttuvista olosuhteista tarvitaan edelleen kuljetusten myöntäjiltä.” (https://koululiitu.fi/#)

Yhdenvertainen koululaisten kohtelun tulisi tarkoittaa sitä, että samanlaisia teitä ja tilanteita sekä olosuhteita kohdellaan samalla tavalla. Ajotiellä kävely ei vastaa yhdenvertaisesti kävelyä kevyelle liikenteelle tarkoitetulla alueella.

Liikenneturvan mukaan ”Pienillä lapsilla liikenteessä liikkumista vaikeuttavat pieni koko, näkökentän kapeus, äänen tulosuunnan ja autojen nopeuden ja etäisyyksien arviointivaikeudet sekä tarkkaavaisuuden suuntaamisvaikeudet, impulsiivisuus ja kokemattomuus.”

Miten esikoululaisilta tai alakouluikäisiltä lapsilta voidaan vaatia aikuisen tason liikennekypsyyttä koulumatkoilla? Lapset eivät vielä kykene havainnoimaan liikennettä riittävästi tuossa iässä. Lisäksi tulee huomioida moottoriajoneuvojen kuljettajien käytös tilanteessa, jossa infrastruktuurirakentaminen muuttaa tavanomaista tieliikennekäyttäytymistä, heikentää näkyvyyttä ja lisää olennaisesti kohteita, jotka vievät kuljettajien tarkkaavaisuutta liikenteeltä.

Brittitutkijoiden mukaan Alle 10-vuotiaat lapset ovat lähes sokeita liikenteelle. Tutkimuksen mukaan lapset eivät useinkaan kykene arvioimaan auton lähestymisnopeutta, jos auton vauhti on yli 30 kilometriä tunnissa. Lapsen tarkkavaisuus liikenteessä heikkeni entisestään, jos hän

oli itse liikkeessä. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että ilman koulukuljetuksia lapsia liikkuu purskeina tai ryhminä, jolloin lasten tarkkaavaisuus heikkenee ja luonnollinen tienkäyttötila on enemmän kuin yksi henkilö.

Koko väestöön verrattuna 7–14-vuotiailla on puolitoistakertainen riski loukkaantua jalankulkijana. Lasten jalankulkuonnettomuuksista suurin osa tapahtuu tietä ylittäessä.

20.9.2017 Keskustan ja Perussuomalaisten valtuustoryhmien puolesta Lotta Paakkunainen

Lähteet: http://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000002746268.html

Brittitutkijoiden mukaan Alle 10-vuotiaat lapset ovat lähes sokeita liikenteelle.

http://journal.frontiersin.org/article/10.3389/fnhum.2014.00229/full

I can see clearly now: the effects of age and perceptual load on inattentional blindness

Remington Anna, Cartwright-Finch Ula, Lavie Nilli

https://koululiitu.fi/#

https://www.liikenneturva.fi/fi/eri-ikaisena/lapset-0-14-liikenteessa