Kategoria-arkisto:Saavutettavuus

Aluevaltuustoaloite: Palautuneet järjestöavustukset takaisin järjestöjen hyväksi

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella järjestöt tekevät valtavan arvokasta työtä. Ne tukevat asukkaiden hyvinvointia, ennaltaehkäisevät ongelmia ja tarjoavat yhteisöllisyyttä, tukea ja osallistumismahdollisuuksia ja usein siellä, minne julkinen palvelu ei yllä. Juuri siksi hyvinvointialueen yhteistyö järjestöjen kanssa ei ole vain hyvää hallintoa vaan myös lakisääteinen velvollisuus. Järjestämislain 7 § velvoittaa hyvinvointialueita tekemään yhteistyötä yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa ja tukemaan niiden toimintaedellytyksiä.

Tästä näkökulmasta on ongelmallista, että järjestöavustuksista palautuneet varat eivät nykyisin palaudu järjestöjen toimintaan, vaan siirtyvät hyvinvointialueen yleiseen talouteen. Näin käy esimerkiksi silloin, kun hanke ei toteudu kokonaan, kustannukset jäävät ennakoitua pienemmiksi tai järjestö palauttaa käyttämättä jääneen osuuden tilikauden päätyttyä.

Vaikka palautuvat summat ovat usein pieniä, niiden vaikutus voi olla järjestöille suuri. Ne voivat mahdollistaa esimerkiksi:

  • kohtaamispaikan aukioloaikojen jatkamisen,
  • vapaaehtoistoiminnan laajentamisen,
  • tai uuden matalan kynnyksen toiminnan käynnistämisen.

Samaan aikaan ruohonjuuritason toimijoiden tarve kasvaa, eikä hyvinvointialueen budjetti ole kasvamassa. Siksi on tärkeää varmistaa, että kaikki järjestötoimintaan budjetoidut eurot päätyvät siihen tarkoitukseen, johon ne on alun perin osoitettu.

Aloitteemme ydin: järkevä ja oikeudenmukainen toimintamalli

Jätin 9.12.2025 aluevaltuustossa aluevaltuustoryhmämme puolesta aloitteen, jossa esitetään, että hyvinvointialueelle luodaan selkeä toimintamalli palautuneiden järjestöavustusvarojen hyödyntämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi:

  • palautuneiden varojen kirjaamista ja seurantaa erillisenä kokonaisuutena
  • niiden ohjaamista seuraavan vuoden avustuskierrokseen
  • järjestöjen toimintaedellytysten vahvistamista ilman lisäkustannuksia hyvinvointialueelle.

Tämä olisi yksinkertainen, kustannustehokas ja läpinäkyvä tapa toteuttaa järjestämislain 7 §:n henkeä ja kirjainta: tukea järjestöjen toimintamahdollisuuksia ja vahvistaa yhteistyötä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi.

Miksi tämä on tärkeää?

Koska jokainen euro, joka saadaan järjestöjen käyttöön, tuottaa moninkertaisen hyödyn: yhteisöllisyyttä, tukea ja ennaltaehkäisyä. Ja koska järjestöt tekevät tätä työtä suurelta osin vapaaehtoisvoimin, pienikin lisärahoitus voi olla ratkaiseva.

Samalla tämä toimintamalli lisäisi avustusten ennakoitavuutta ja jatkuvuutta, mikä puolestaan tukee pitkäjänteistä kehittämistä.

Kohti vahvempaa kumppanuutta

Hyvinvointialueen ja järjestöjen välinen yhteistyö on keskeinen osa alueemme hyvinvoinnin rakentamista. Nyt on aika tehdä pieni mutta merkittävä parannus, joka vahvistaa tätä kumppanuutta ja varmistaa, ettei yhtäkään järjestöavustus-euroa hukata.

Aloitteen myötä toivon, että voimme entistä paremmin tukea kolmannen sektorin korvaamatonta työtä ja varmistaa, että alueemme asukkaat saavat jatkossakin apua, tukea ja yhteisöllisyyttä sieltä, missä sitä eniten tarvitaan.

Voit lukea aloitteen alta:

Aluevaltuustoaloite: Palautuneiden järjestöavustusten hyödyntäminen seuraavan vuoden avustuksiin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue jakaa vuosittain järjestöavustuksia, joilla tuetaan kolmannen sektorin toimintaa, asukkaiden hyvinvointia ja osallisuutta.

Järjestämislain 7 §:ssä säädetään hyvinvointialueen velvollisuudesta tehdä yhteistyötä yleishyödyllisten yhteisöjen ja järjestöjen kanssa hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä sekä tukea niiden toimintaedellytyksiä. Tämä lainsäädännöllinen velvoite korostaa järjestöjen merkitystä hyvinvointialueen kumppaneina ja edellyttää toimivia rakenteita ja pitkäjänteistä yhteistyötä.

Järjestöavustuksista palautuu kuitenkin vuosittain jonkin verran varoja hyvinvointialueelle esimerkiksi seuraavista syistä:

  • hanke tai toiminta ei toteudu kokonaisuudessaan,
  • toiminnan kustannukset jäävät arvioitua pienemmiksi,
  • tai järjestö palauttaa avustuksen käyttämättömän osan tilikauden päätyttyä.

Nykykäytännössä palautuneet varat siirtyvät osaksi hyvinvointialueen yleistä talousylijäämää tai menokehyksiä, eivätkä ne palaudu järjestötoiminnan tueksi. Tämä vähentää järjestöavustusten kokonaisvaikutusta, vaikka tarve ruohonjuuritason toiminnalle kasvaa jatkuvasti. Samalla se on ristiriidassa järjestämislain 7 §:n hengen kanssa, jonka mukaan hyvinvointialueen tulee tukea järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

Järjestöjen toiminta on monessa tapauksessa ennaltaehkäisevää ja täydentää hyvinvointialueen omaa palvelutuotantoa. Pienikin lisärahoitus voi mahdollistaa esimerkiksi:

  • kohtaamispaikkojen toiminnan jatkumisen,
  • vapaaehtoistoiminnan laajentamisen,
  • tai uusien yhteistyöhankkeiden käynnistämisen.

Palautuneiden avustusvarojen ohjaaminen uudelleen seuraavan vuoden avustuskierrokselle olisi hallinnollisesti yksinkertainen ja kustannustehokas tapa vahvistaa järjestöyhteistyötä ilman, että se kasvattaisi hyvinvointialueen kokonaisbudjettia. Samalla se toteuttaisi järjestämislain 7 §:n velvoitetta edistää järjestöjen toimintaedellytyksiä.

Me allekirjoittaneet aluevaltuutetut esitämme, että

Hyvinvointialueella valmistellaan toimintamalli, jonka mukaisesti palautuneet järjestöavustusvarat voidaan kohdentaa seuraavan vuoden järjestöavustuksiin.

Mallissa määritellään, miten palautuneet varat kirjataan, seurataan ja otetaan huomioon seuraavan vuoden avustuspäätösten valmistelussa.

Tarkoituksena on, että järjestötoimintaan osoitettu määräraha säilyy todellisuudessa järjestötoiminnan käytössä myös silloin, kun osa varoista palautuu käyttämättöminä. Tämä tukee hyvinvointialueen lakisääteistä tehtävää vahvistaa yleishyödyllisten järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

Tavoite: vahvistaa kolmannen sektorin ja hyvinvointialueen kumppanuutta sekä varmistaa, että kaikki järjestöavustuksiin osoitetut varat käytetään siihen tarkoitukseen, johon ne on budjetoitu.

Vaikutukset: lisää läpinäkyvyyttä ja jatkuvuutta järjestöavustuksiin sekä vahvistaa hyvinvointialueen yhteisöllistä hyvinvointityötä ilman lisäkustannuksia.

Upealla vierailulla Lohjalla päivätoimintakeskuksessa, jossa osaamista, lämpöä ja arjen voimaa

Aluevaltuustoryhmämme vieraili joulukuun aluksi Lohjalla vammaispalvelun päivätoimintakeskuksessa ja käynti jätti meihin todella vahvan ja myönteisen vaikutuksen. Keskuksessa tehdään työtä, jossa näkyy ammattitaito, sydän ja arjen viisaus, juuri sellainen kokonaisuus, jonka varassa vammaispalvelut voi rakentua kestävällä tavalla.

Päivä- ja työtoiminnan piirissä Lohjalla on arviolta yli 80 asiakasta. Jokaiselle heistä luodaan yksilöllinen ja merkityksellinen arki, jossa toiminta tukee hyvinvointia, osallisuutta ja omannäköistä elämää. Tämä työ on tärkeää paitsi asiakkaille ja heidän läheisilleen, myös koko yhteiskunnalle.

Jo vierailun ensihetkistä lähtien oli selvää, että henkilöstö on paitsi erittäin osaavaa, myös motivoitunutta ja sitoutunutta. He tekevät työtään ammattiylpeydellä, mutta myös ilolla ja se näkyy ilmapiirissä, asiakkaiden kohtaamisissa ja toiminnan sujuvuudessa.

Erityisen vaikutuksen teki myös esihenkilötyö. Keskuksessa on selvästi esihenkilö, joka haluaa kehittää toimintaa pitkäjänteisesti, vahvistaa henkilöstön osaamista ja pitää huolta siitä, että työn arki on mahdollisimman toimiva ja turvallinen. Kun johto on motivoitunutta ja läsnäolevaa, se heijastuu koko työyhteisöön.

Samalla on tärkeää tunnistaa arjen huolia

Vaikka vierailu oli monella tavalla upea, se toi esiin myös henkilöstön kokemia huolia. Arjen ammattilaiset kokevat, että päätöksiä tehdään usein liian kaukana käytännön todellisuudesta ja se herättää epävarmuutta tulevasta.

Henkilöstön toiveena on, että ennen mahdollisia muutoksia kuultaisiin arjen kokemuksia ja arvioitaisiin vaikutukset sekä asiakkaiden että työntekijöiden näkökulmasta.

Muutokset palvelurakenteessa näkyvät arjessa

Viime vuosien muutokset, kuten siirtyminen Etevalta hyvinvointialueelle ja asumispalvelujen yhdistäminen ikääntyneiden palveluihin, ovat ymmärrettäviä organisaatioita tarkasteltaessa, mutta ne ovat tuoneet arkeen epäselvyyttä ja heikentäneet asiantuntijapalvelujen saatavuutta.

Erityisesti kehitysvammapsykiatrian palveluihin pääsyssä on haasteita. Kun osastohoidon tarve on akuutti, monivaiheinen lähete- ja arviointiprosessi voi venyä kuukausien mittaiseksi. Tänä aikana yksikön arki kuormittuu merkittävästi ja lopulta myös itse hoitojakso pitenee, koska tilanne ehditään ajaa pahempaan suuntaan.

Vierailu vahvisti: osaamista on ja päätöksenteon tulee mahdollistaa sen hyödyntäminen

Vierailumme oli ennen kaikkea rohkaiseva ja toiveikas. Näimme työyhteisön, jossa on valtava määrä osaamista, ymmärrystä ja käytännön kykyä kehittää toimintaa vaikuttavammaksi ja sujuvammaksi. Kun henkilöstö ja johto ovat näin motivoituneita, heille tulee antaa työrauhaa, tukea ja päätöksiä, jotka nojaavat arjen todellisuuteen.

Tarvitsemme:

  • päätöksentekoa, joka kuulee kentän äänen
  • rakenteita, jotka tukevat sujuvaa työtä
  • asiantuntijuutta, joka on asiakkaiden ja henkilöstön käytettävissä silloin kun sitä tarvitaan
  • ja ennen kaikkea arvostusta työlle, joka on välttämätöntä mutta liian usein näkymätöntä

Vierailu Lohjan toimintakeskuksessa oli muistutus siitä, että vammaispalveluissa tehdään valtavan arvokasta työtä. Kiitos, että saimme tulla käymään.

Kun rata kulkee yli luonnon, ihmisten ja kotien

Länsiratalinjaus näyttää paperilla suhteellisen yksinkertaiselta viivalta, joka tuo nopeutta ja tehokkuutta liikkumiseen. Mutta maastossa se ei ole viiva, vaan metsäkaistaleita halkova betonileikkaus, jokien ylittämistä, pihapiirien häviämistä ja herkkien luontokokonaisuuksien katoamista. Kun katsoo YVA-selostusta (2020) ja sen yksityiskohtia Lohjan ja Nummi-Pusulan osalta, ymmärtää nopeasti, että kyse ei ole pelkästään infrasta. Kyse on luonnosta, ihmisistä ja koko alueen identiteetistä.

Etätyön aikakaudella liikennemäärät ovat pienentyneet, tarvitaanko rata edes tällaisena?

Viime vuosien etätyöbuumi on muuttanut liikkumista pysyvästi. Työmatkoja tehdään harvemmin ja pendelöinti erityisesti pääkaupunkiseudulle on vähentynyt. Liikennemäärät ovat pienentyneet valtakunnallisesti, eikä ole selvää, että kysyntä koskaan palaa entiselle tasolleen.

Onkin aiheellinen kysymys:
Miksi rakentaa jättihanke, jonka liikennetarpeet ovat pienentyneet ja jonka hyödyt kohdistuvat suppealle joukolle, mutta haitat kohdistuvat laajasti?

Lohjan väestörakenne: suurin osa ei asu keskustassa, asema ei ole saavutettavissa ilman autoa

On myös syytä muistaa, että Lohja ei ole pelkkä keskusta.

  • Lohjan keskustassa ja taajaman lähialueilla asuu noin 16 000 asukasta.
  • Mutta jopa noin 30 000 asukasta asuu muissa taajamissa, kylissä ja laajoilla maaseutualueilla.

Juuri näiltä alueilta on kaikkein haastavinta päästä mahdolliselle juna-asemalle, jos asemaa Lohjalle edes tulee. Moni joutuisi käyttämään autoa joka tapauksessa, mikä tekee arjen sujuvuuden kannalta koko ratayhteyden hyödyistä epävarmoja. Junarata ei tällöin ole todellinen vaihtoehto, jos liityntäyhteydet eivät toimi, matka-aika pitenee tai arjen sujuvuus kärsii.

Jos suurin osa hyötyjistä asuu jo valmiiksi liikenneyhteyksien äärellä, mutta suurin osa haitankärsijöistä asuu muualla, rakentaminen alkaa näyttää entistä vähemmän perustellulta.

Luonto, jota ei voi siirtää sivuun eikä palauttaa, jos se menetetään

Ratalinjaus kulkee alueella, joka on poikkeuksellisen arvokas ja herkkä. Se osuu suoraan useiden tiukasti suojeltujen lajien elinpiireihin:

  • Saukko liikkuu Hämjoella ja Raatinjoella, näitä reittejä rata pirstoo.
  • Viitasammakko, EU:n erityisesti suojelema laji, lisääntyy Halarin lammilla, rata kulkisi suoraan niiden yli.
  • Vuollejokisimpukka, yksi Suomen arvokkaimmista virtavesilajeista, on havaittu Hämjoessa.
  • Lohjan alueella on neljä lepakoiden luokan I kohdetta, joiden hävittäminen on yksiselitteisesti kielletty.
  • Ratalinjaus halkaisee FINIBA-lintuvedet ja uhkaa paahdeympäristöjä, jotka ovat valtakunnallisesti tärkeitä uhanalaisten hyönteisten elinalueita.
  • Liito-oravan elinpiirit pirstoutuvat laajalla alueella.

Nämä eivät ole yksittäisiä havaintoja. Ne muodostavat kokonaisuuden, jota ei voi kompensoida maastoon istutettavilla taimilla tai rakentamalla muutaman kilometrin mittaisia siirtymäsiltoja. Kun tällaiset elinympäristöt menetetään, ne menetetään pysyvästi.

Ei pelkkä luontokysymys, vaan myös monen koti, eläke ja elinkeino jää raiteiden alle

Luonto ei ole ainoa, joka joutuu väistymään. Ratalinjaus vaikuttaa suoraan myös ihmisten elämään.

Monelle tämä rata ei ole lupaus nopeammasta yhteydestä, vaan uhka elämäntyölle.
Sen alle jää:

  • Koteja, jotka ovat olleet suvun hallussa sukupolvien ajan.
  • Maatiloja ja metsätalousalueita, joiden tulevaisuus muuttuu arvottomaksi yhdessä yössä.

Kun maa lunastetaan valtiolle, se tapahtuu usein niin pienellä korvauksella, ettei sillä voi tosiasiassa korvata menetettyä elantoa tai kotiseutua. Rata ei siis ole vain tekninen hanke, vaan se on taloudellinen ja sosiaalinen isku monen ihmisen arkeen.

Miksi tästä ei puhuta tarpeeksi?

Ratahanke esitellään usein “mahdollisuutena” ja “kasvun moottorina”. Kun lukee YVA-selostuksen, huomaa, että vaikutukset Lohjan ja Nummi-Pusulan kohdalla ovat kaikkea muuta kuin positiivisia:

  • merkittäviä
  • pitkäkestoisia
  • vaikeasti tai mahdottomasti lievennettäviä

Tästä huolimatta poliittinen ilmapiiri ohjaa helposti siihen, että hankkeelle ei “uskalleta” sanoa ei. Se nähdään valtakunnallisesti tärkeänä. Mutta paikallisella tasolla nämä vaikutukset ovat todellisia, konkreettisia ja koskettavat sekä luontoa että ihmisiä.

En vaadi hankkeen hautaamista valtakunnallisella tasolla. Vaadin realismia ja vastuullisuutta.
Nummi-Pusulan ja Lohjan kohdalla tarvitaan:

  1. Uusi linjaustarkastelu, joka kiertää herkimmät luontoarvot ja asutut alueet. (tuskin tulee tapahtumaan)
  2. Lisäselvityksiä, jotka tehdään maastossa eikä kartalla. (tuskin tulee tapahtumaan)
  3. Ihmisten elinkeinon, asumisen ja turvallisuuden todellista huomioimista. (tuskin tulee tapahtumaan)
  4. Avoin kysymys: onko koko hankkeen kulku tällä alueella perusteltavissa, edes periaatteessa?

Tämä rata ei voi olla hanke, jossa luonto ja ihmiset nähdään esteinä eikä arvoina. Meidän on voitava tunnustaa se, minkä YVA osoittaa selkeästi: nykyinen linjaus ei ole ekologisesti, sosiaalisesti eikä taloudellisesti oikeudenmukainen.

Jos rakennamme tulevaisuutta, sitä ei voi tehdä niin, että kadotamme sen luonnon ja ne kodit, joiden varaan alueen identiteetti, hyvinvointi ja elinvoima ovat rakentuneet.

Miksi lapsiperheköyhyys kasvaa, vaikka tiedämme sen seuraukset?

Lapsiperheköyhyys on noussut julkiseen keskusteluun ja se on tärkeää pitää näkyvillä. Viime kuukausien uutiset ja tutkimukset piirtävät yhteisen, pysäyttävän kuvan: Suomessa yhä useampi lapsi elää perheessä, jonka tulot eivät riitä arjen tarpeisiin.

Köyhyyden kasvu ei ole pelkkä tilastoluku

THL:n arviot kertovat karua kieltä: pienituloisten määrä kasvaa Suomessa enemmän kuin ennakoitiin. Arvioiden mukaan jopa 110 000 ihmistä putoaa pienituloisuuden rajan alle ja 27 000 heistä on lapsia.
Sosiaaliturvaleikkauksilla ja heikennyksillä on tässä kehityksessä selkeä rooli. Kun lapsiperheiden tuloja pienennetään ja tukiverkkoa heikennetään, vaikutus näkyy suoraan lasten arjessa: ruokalautasella, harrastusmahdollisuuksissa ja vanhempien jaksamisessa.

Itlan datakatsaus: monikerroksinen ongelma

Itlan artikkeli “Lapsiperheköyhyys datana” syventää keskustelua tuomalla esiin ilmiön moniulotteisuuden.
Vuonna 2023 noin 120 000 lasta eli pienituloisessa perheessä, se on 12,2 % kaikista lapsista. Köyhyys ei jakaudu tasaisesti: se on yleisempää yksinhuoltajaperheissä, työttömien ja sairastuneiden vanhempien kodeissa sekä tietyillä alueilla Suomessa.

Itla muistuttaa, että köyhyys ei ole vain rahasta kiinni. Se liittyy myös sosiaaliseen osallisuuteen, koulutukseen ja mielenterveyteen. Kun perheen arki on jatkuvaa selviytymistä, lapsen mahdollisuudet keskittyä oppimiseen, kaverisuhteisiin ja tulevaisuuden haaveisiin kaventuvat.

Turun yliopisto: lapsuuden köyhyys seuraa aikuisuuteen

Turun yliopiston Aurora-artikkeli nostaa esiin vielä pysäyttävämmän näkökulman: köyhyys lapsuudessa jättää pitkän varjon aikuisuuteen.
Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden perheen pitkäaikainen toimeentulotuen saanti moninkertaistaa riskin jäädä ilman toisen asteen tutkintoa, joutua taloudellisiin vaikeuksiin ja kärsiä mielenterveysongelmista aikuisena.

Toisin sanoen lapsiperheköyhyys ei ole vain tämän hetken kriisi, vaan se rakentaa jo nyt eriarvoista tulevaisuutta seuraaville sukupolville.

Sama viesti kolmesta suunnasta: emme voi katsoa sivusta

Vaikka MTV:n uutinen, Itlan analyysi ja Turun yliopiston tutkimus lähestyvät aihetta eri suunnista, niiden sanoma on yhteinen: lapsiperheköyhyys on kasvussa, ja sen seuraukset ovat vakavia ja pitkäkestoisia.

  • MTV korostaa talouspolitiikan ja sosiaaliturvan vaikutuksia.
  • Itla kuvaa ilmiön laajuutta ja arjen todellisuutta datan kautta.
  • Turun yliopisto muistuttaa köyhyyden ylisukupolvisista vaikutuksista.

Yhdessä ne muodostavat varoituksen, jota ei voi ohittaa: jos emme nyt tue lapsiperheitä, maksamme hintaa tulevaisuudessa inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti.

Mitä pitäisi tehdä?

Ratkaisuja on olemassa. Itlan mukaan keskeistä on varmistaa riittävä ja selkeä sosiaaliturva, vanhempien työllisyyden tukeminen, koulutuksen saavutettavuus ja peruspalvelujen vahvistaminen.
Turun yliopiston tutkijat korostavat myös lapsivaikutusten arviointia kaikessa päätöksenteossa: jokainen talouspäätös vaikuttaa lopulta lapsiin.

Mutta tarvitaan muutakin. Tarvitsemme yhteistä tahtoa nähdä köyhyys paitsi tilastona myös ihmisten todellisuutena.
Se alkaa pienistä teoista: harrastusmaksujen tukemisesta, ruoka-avun arvostamisesta, perheiden jaksamisen huomioimisesta työelämässä.

Lapsiperheköyhyys ei ole vain joidenkin perheiden ongelma. Se on yhteinen mittari sille, miten hyvinvointivaltio voi.
Jos emme huolehdi lapsista nyt, emme voi puhua aidosti kestävästä tulevaisuudesta.


Lähteet:

Länsi-Uudenmaan sote-myllerrys: 35 palvelupistettä suljetaan. Kuinka lähipalvelusi muuttuvat?

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue (Luvn) on keskellä suurta murrosta, kun se käynnistää edellisellä valtuustokaudella hyväksytyn palveluverkkopäätöksen toimeenpanon. Tämä päätös merkitsee alueella kaikkiaan 35 sosiaali- ja terveyspalvelujen toimipisteestä luopumista.

On erittäin tärkeää huomata, että Keskusta ei ollut mukana tätä koskevassa sovussa. Me vastustimme päätöstä, sillä näimme sen heikentävän lähipalveluiden saavutettavuutta. Nyt päätöstä ryhdytään käytännössä toteuttamaan ja se näkyy monissa kunnissa suljettavina toimipisteinä.

Muutosten taustalla on hyvinvointialueiden ja kuntien välinen kolmen vuoden pakollinen vuokra-aika sote-kiinteistöille, joka päättyy vuoden 2025 lopussa. Laki velvoitti hyvinvointialueet vuokraamaan kiinteistöt kuntiin siirtymäajaksi, mutta nyt on aika tehdä valintoja: jatketaanko optiovuotta, vai puretaanko vuokrasuhteita.

Talousohjauksen alla hyvinvointialueet etsivät säästöjä luopumalla ylimääräisistä tiloista. Kunnille tämä on kuitenkin vaikea paikka, sillä ne tarvitsevat kiinteistöistään vuokratuloja.

35 sulkeutuvaa toimipistettä Espoosta Raaseporiin

Länsi-Uudenmaan kymmenen kunnan alueella muutokset näkyvät konkreettisesti:

  • Espoossa luovutaan kymmenestä tilasta, kuten Martinkadun terveysasemasta ja Virastotalo 3:n tiloista.
  • Lohjalla toiminta päättyy muun muassa Roution kotihoidon tiloissa, Harjulan monitoimitalossa ja Aunen tuvassa. Lisäksi hyvinvointialue luopuu Karjalohjan ja Sammatin terveysasemien kiinteistöistä. On myös hyvä muistaa, että Virkkalan terveysaseman toiminta on jo lakkautettu.
  • Raaseporissa luovutaan Grabbe Gårdenin ja Tammiharjun tiloista, joissa on toiminut perhe- ja päihdepalveluja.
  • Inkoossa, Siuntiossa, Hangossa, Karkkilassa ja Kauniaisissa suljetaan yksittäisiä, pienempiä palvelupisteitä.

Kaikkiaan 35 sote-toimipistettä poistuu käytöstä vuoden 2025 loppuun mennessä.

Harjulan monitoimitalossa matalan kynnyksen tuki nuorille säilyy

Toinen merkittävä muutos Lohjalla koskee Harjulan monitoimitaloa. Hyvinvointialue luopuu talossa aiemmin olleista sote-tiloista, mutta on erittäin tärkeää huomioida, että etsivä nuorisotyö ja Lohjan Ohjaamo (joka tarjoaa nuorille muun muassa työvoimapalveluja) ovat edelleen Lohjan kaupungin toimesta Harjulan tiloissa.

Talo on ollut vuosia erittäin vaikuttavan ja kustannustehokkaan ennaltaehkäisevän työn keskus. Ohjaamo toimii nuorten matalan kynnyksen kohtaamispaikkana, josta saa tukea muun muassa työhön, koulutukseen, asumiseen ja mielenterveyteen liittyvissä asioissa.

❗ Aiemmin Harjulassa toimi myös psykologi, terveydenhoitaja ja ehkäisyneuvola hyvinvointialueen järjestämänä, mutta nämä sote-palvelut siirrettiin terveysasemalle. Samalla matala kynnys avun hakemiseen nousi nuorten kannalta hieman korkeammaksi.

Hyvinvointialueuudistuksen tavoitteena oli parhaiden käytäntöjen leviäminen, mutta nyt pelkona on, että Harjulan Ohjaamon kaltainen, todistetusti toimiva malli on vaarassa heikentyä, vaikka kaupungin omat palvelut tiloissa jatkuvatkin.

Aunen tupa

Lohjalta poistuu myös ikääntyneiden tuetun asumisen yksikkö, Aunen tupa. Se on tarjonnut asukkaille mahdollisuuden itsenäiseen mutta turvalliseen asumiseen, yhdistettynä kotihoidon tukipalveluihin (turvapuhelin, ateriapalvelut) ja yhteisöllisyyttä tukeviin yhteisiin tiloihin.

Tämä kodinomainen ja turvallinen yksikkö lopettaa toimintansa vuoden 2025 loppuun mennessä osana palveluverkon uudistusta.

Keskusta kieltäytyi sopimuksesta, painopiste saavutettavuudessa

Keskusta ei osallistunut palveluverkkosopuun, eikä siten hyväksynyt näitä toimia.

Korostimme, että päätös johtaa lähipalveluiden heikkenemiseen ja että uudistuksessa olisi pitänyt painottaa enemmän saavutettavuutta ja ihmisten arjen sujuvuutta, ei ainoastaan kiinteistökustannusten karsimista.

Monen kunnan kohdalla huoli on todellinen: kun terveysasemia ja ikäihmisten asumisyksiköitä suljetaan, palvelut etääntyvät ja ihmisten kynnys hakea apua kasvaa.

Tämä on vaikea yhtälö: kaksi tiukassa taloudellisessa tilanteessa olevaa osapuolta (kunta ja hyvinvointialue) yrittää tasapainottaa talouttaan yhteisen vastuun, asukkaiden hyvinvoinnin, kustannuksella.

Kunnat ja hyvinvointialueet hankalassa tilanteessa

Kunnat joutuvat nyt pohtimaan, mitä tehdä tyhjiksi jääville kiinteistöille, kun vuokralainen lähtee. Samalla hyvinvointialueiden on löydettävä keinot tasapainottaa talouttaan.

Kyseessä on vaikea yhtälö: kaksi tiukassa taloudellisessa tilanteessa olevaa osapuolta, joilla on kuitenkin yhteinen vastuu alueen asukkaiden hyvinvoinnista.

Ravitsemusterveyden edistäminen vaatii tekoja, ei vain kyselyitä ja ylätason puhetta

Osallistuin sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään webinaariin “Ravitsemusterveyden edistämisen ja liikuntaneuvonnan itsearviointi – työkaluja kehittämiseen”, jossa esiteltiin uusia arviointityökaluja hyvinvointialueiden käyttöön.

Webinaarissa käytiin läpi kaksi kyselytyökalua:

  • Itsearviointikysely ravitsemusterveyden edistämisen ja ravitsemushoidon arviointiin, jonka tarkoituksena on tukea hyvinvointialueiden kehittämistyötä, auttaa tunnistamaan onnistumisia ja kehittämiskohteita sekä priorisoimaan toimenpiteitä.
  • Itsearviointikysely liikuntaneuvonnan kehittämiseen, joka kokoaa alueellista tietoa yhteistyökäytännöistä, vaikuttavuuden seurannasta ja menetelmistä.

Ylätason ohjausta, missä konkretia?

Webinaarin sisältö jäi valitettavasti hyvin ylätasolle. Vaikutelma oli, että nämä kyselyt on laadittu lähinnä ministeriön omiksi ohjausvälineiksi, eikä vastaamaan kentän todellisiin haasteisiin, kuten vajaaravitsemuksen seulonnan ja hoidon puutteeseen.

Esitin useita kysymyksiä:

Alueella on aloitteestani tehty työtä vajaaravitsemuksen seulonnan ja hoidon sisällyttämiseksi ikääntyneiden hoitopolkuun, mutta käytäntö ei ole vielä levinnyt koko alueelle.

Kysyin ministeriöltä muun muassa:

  • Miten ministeriö aikoo ohjata hyvinvointialueita niin, että seulonta ja hoito otetaan käyttöön koko maassa?
  • Miten varmistetaan, että seulonta johtaa konkreettisiin toimenpiteisiin, ei vain arviointiraportteihin?
  • Mihin itsearviointikysely on tarkoitus johtaa ja kuka seuraa, mitä toimenpiteitä sen perusteella syntyy?
  • Miten lääkäreille ja muille ammattilaisille saadaan lisää ravitsemuskoulutusta?
  • WHO on äskettäin hyväksynyt uuden ICD-11-diagnoosikoodin aikuisen vajaaravitsemukselle (5B72), mikä on merkittävä kansainvälinen askel kliinisessä ravitsemuksessa. Miten näette, että tämä uusi luokitus voisi tukea ravitsemusterveyden edistämistä ja käytännön kehittämistyötä Suomessa, erityisesti ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyssä ja hoidossa?

Ministeriön vastaukset olivat höttöisiä ja vältteleviä

Ministeriön tarjoamat vastaukset olivat valitettavasti varsin höttöisiä. Sain muun muassa linkin, jonka mukaan hoitotyö seuraa vajaaravitsemuksen seulontojen tekemistä, mutta kuka seuraa seulonnoista syntyviä toimenpiteitä ja niiden vaikutuksia?

Ministeriö liikkuu aivan liian ylätasolla, vaikka kentällä tarvitaan nyt konkreettisia ohjeita ja yhdenmukaista toimeenpanoa. Totesin webinaarissa, että ministeriön vahvempaa ohjausta tarvitaan, sillä muuten asukkaat ovat epätasa-arvoisessa asemassa riippuen siitä, missä hyvinvointialueella sattuvat asumaan.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kyselyt on tehty lähinnä hyvinvointialueiden omien suunnitelmien tueksi, eikä ohjaamaan todellisiin muutoksiin. Oli jopa hieman surkuhupaisaa, että ministeriössä kyseltiin, kuka on kyselyä käyttänyt ja mitä siitä on seurannut.

Seulonta on tehtävä velvoittavaksi ja koko maan kattavaksi

Itsearviointi ei voi olla päämäärä. Sen täytyy johtaa käytännön toimenpiteisiin, jotka ovat samanlaisia eri puolilla maata. Kansalaisilla on oltava yhtäläiset oikeudet ravitsemukselliseen tukeen asuinpaikasta riippumatta.

Nyt kun hyvinvointialueilla neuvotellaan ensi vuoden talousarvioista ja taloussuunnitelmista, vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito tulisi ottaa taloudellisena ja inhimillisenä prioriteettina.

  • Pelkästään Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella säästöpotentiaali on noin 25 miljoonaa euroa vuodessa ikääntyneiden osalta, ja yli 50 miljoonaa euroa, jos seulonta ja hoito ulotettaisiin kaikkiin yli 18-vuotiaisiin.
  • Itä-Uudenmaan alueella vastaavat säästöt olisivat lähes 6 miljoonaa euroa vuodessa.

Nämä luvut eivät ole toiveajattelua, vaan tutkitusti realistisia arvioita. THL:n ja kansainvälisten tutkimusten mukaan vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito voisivat tuoda Suomessa jopa 600 miljoonan euron vuosittaiset säästöt.

WHO:n uusi diagnoosikoodi tarjoaa suunnan

WHO:n hyväksymä uusi ICD-11-diagnoosikoodi (5B72) aikuisen vajaaravitsemukselle on merkittävä askel kliinisessä ravitsemuksessa. Se tekee vajaaravitsemuksesta virallisesti tunnistettavan ja hoidettavan sairauden. Suomessa tämä tulisi nähdä mahdollisuutena parantaa ravitsemushoidon laatua, tiedonkeruuta ja seurantaa, eikä vain hallinnollisena yksityiskohtana.

Ministeriön on aika siirtyä arvioinneista ja kyselyistä konkreettisiin päätöksiin ja velvoittavaan ohjaukseen. Ilman sitä vajaaravitsemuksen seulonta jää paperille, eikä potentiaalisia säästöjä tai terveyshyötyjä saavuteta.

Itsearviointi ei riitä, vaan tarvitaan toimeenpanoa, joka takaa kaikille suomalaisille yhdenvertaisen ravitsemushoidon.