Kategoria-arkisto:Lapsi- ja perhetyö

Kevätseminaari 2026: Kun tilastot siloitellaan, hädänalaiset jäävät katveeseen

Kevätseminaari kokosi jälleen hyvinvointialueen luottamushenkilöt yhteen. Vaikka seminaarin puitteet olivat kunnossa ja yhteinen kohtaaminen arvokasta, tilaisuuden ydin jäi liian kevyeksi ottaen huomioon, kuinka suurien haasteiden kanssa hyvinvointialue tällä hetkellä painii.

Seminaarissa nousi esiin ilmiö, joka on viime vuosina valitettavasti yleistynyt: tilastojen esittäminen tavalla, joka antaa kokonaisuudesta liian myönteisen kuvan. Yhden kalvon tarkastelu riitti osoittamaan tämän.

Liian karkea myönteinen tieto hukuttaa alleen todellisuuden

Eräällä seminaarin dialla tuotiin esiin, että yli 90 % kouluterveyskyselyn vastaajista kokee voivansa keskustella vanhempiensa kanssa eri asioista.
Sinänsä kaunis ja kannustava luku, mutta aivan liian karkea. Tällainen tieto ja tilasto pitää purkaa ja tarkastella paloiteltuna.

Tämä luku ei kerro:

  • mikä tilanne on eri ikäryhmissä
  • miten kokemus vaihtelee sukupuolen tai koulumuodon mukaan
  • miten perhetilanne tai sosioekonominen asema vaikuttaa
  • miten suuri se joukko on, joka ei voi puhua vanhempiensa kanssa ja miten pahoinvointi kertautuu juuri heillä
  • kuinka moni lapsi jää tilanteeseen, jossa keskusteluyhteys on katkennut kokonaan

Kun tieto esitetään näin yhdellä positiivisella prosenttiluvulla, syntyy helposti mielikuva, että tilanne on lähes ongelmaton. Todellisuudessa ne, jotka eivät kuulu tuohon 90 prosenttiin, ovat juuri niitä, joiden hyvinvoinnin puutteet ovat vakavimpia ja jotka tarvitsevat apua kipeimmin. Ja heitä on eri ikäluokissa eri määriä ja tämä toisi esiin oikean tilanteen.

Tilannekuva ei saa rakentua niin, että myönteinen enemmistö peittää näkyvistä haavoittuvassa asemassa olevan vähemmistön.

Turvallisuuden kokemukset kertovat riskeistä, joita ei pidä ohittaa

Samalla dialla esitettiin myös muita keskiarvotason väittämiä:

  • aikuisista yhä suurempi osuus kokee arjen turvattomuudeksi
  • ikääntyneiden kokemus arjen turvallisuudesta heikkenee
  • fyysisen uhan kokemukset nuorilla ovat vähentyneet

Nämä tiedot ovat tärkeitä, mutta jälleen: ne jäävät liian pintapuolisiksi ilman tarkempaa purkua.
Missä ikäryhmissä turvattomuus kasvaa selkeimmin?
Missä kunnissa tai alueilla kehitys on huolestuttavinta?
Mitkä ryhmät ovat kaikkein suurimmassa vaarassa jäädä yksin tai ilman apua?

Uhkana on, että positiivinen kehitys joissakin ryhmissä tasapainottaa luvut niin, että negatiivinen kehitys toisaalla jää huomaamatta.

Jääskeläisen megatrendit muistuttivat siitä, miksi kirkas tilannekuva on välttämätön

Seminaarin selkeä kohokohta oli Sitran yliasiamies Atte Jääskeläisen puheenvuoro, joka pureutui Suomen väestörakenteen muutokseen, demografiseen murrokseen ja Sitran Megatrendeihin 2026.

Jääskeläisen viesti oli selkeä:
muutos on nopeampaa kuin osaamme hahmottaa, ja hyvinvointialueiden on kyettävä tekemään päätöksiä, jotka perustuvat todelliseen, ei siloitel-tuun tietoon.

Kun väestö ikääntyy, alueet eriytyvät ja hyvinvointi polarisoituu, päätöksenteolla ei ole varaa ohittaa niitä, joiden tilanne on heikoin.

Yksi prosenttiluku ei saa koskaan peittää tätä näkyvistä.

Hyvinvoinnin rakentaminen edellyttää rehellistä tietoa

Myönteisiä asioita on tärkeää tuoda esiin, sillä ne kertovat kehityksestä, onnistumisista ja toivosta.
Mutta ne eivät saa muodostua kulisseiksi, jotka peittävät näkyvistä ihmisiä, jotka eivät voi hyvin.

Jos tilastoja esitetään liian yleisellä tasolla:

  • todelliset ongelmat jäävät havaitsematta
  • resurssien kohdentaminen vääristyy
  • haavoittuvassa asemassa olevien ääni jää kuulumatta
  • päätöksenteko rakentuu virheelliselle pohjalle

Hyvinvoinnin edistäminen ei koskaan tapahdu keskiarvon perusteella, vaan se tapahtuu siellä, missä arki on vaikeinta.
Ja siksi juuri sinne valon täytyy osoittaa.

Erityislasten perheiden arki ansaitsee toimivat palvelut

Olin viime viikolla mukana erityislasten ja -nuorten vanhempien iltaporinoissa OmaisOhjaamolla Lohjalla. Lämmin kiitos kutsusta, keskustelu oli vilkasta koko illan ja oli todella arvokasta kuulla suoraan perheiden kokemuksia arjesta.

Yksi teema nousi esiin ylitse muiden: palvelujen pirstaleisuus ja epäselvyys. Erityisesti vanhempia huolettivat vammaisten lasten aamu- ja iltapäivähoito, loma-ajan hoito sekä kuljetukset.

Vastuut hajallaan, eikä viestintä toimi

Viime vuonna palvelujen järjestämisessä oli paljon haasteita. Hyvinvointialue vastasi hoidosta, kun taas kunnat järjestivät kuljetukset. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa viestintä kuntien, hyvinvointialueen ja perheiden välillä ei toiminut.

Perheille saattoi tulla tieto kesähoitopaikasta vasta juhannuksen jälkeen. Se on aivan liian myöhään perheille, joiden arki vaatii tarkkaa suunnittelua.

Tänä vuonna tilanne ei näytä ainakaan helpommalta. Kuntien vastuu hoidosta on päättymässä ja kunnat ovat irtisanoneet sopimuksia. Neuvottelut hyvinvointialueen ja kuntien välillä on vielä kesken. Moni perhe kysyy nyt hyvin konkreettisia kysymyksiä:

  • Miten kuljetuksia haetaan?
  • Haetaanko niitä Wilman kautta vai vammaispalveluista?
  • Entä jos lapsi ei ole oikeutettu maksuttomaan kuljetukseen, mutta tarvitsee silti palvelua?

Esimerkiksi Lohjan Jalavassa on yli 90 lasta, joista kaikki eivät ole oikeutettuja maksuttomiin palveluihin, mutta joilla on oikeus hakea hoitoa. Perheet eivät edes odota täysin maksuttomia palveluja. He odottavat ennen kaikkea tietoa ajoissa, jotta arkea voi suunnitella.

Vääränlaisia oletuksia lasten pärjäämisestä

Moni vanhempi kertoi myös huolestuttavista kokemuksista päätöksenteossa. Joissakin päätöksissä tai keskusteluissa on todettu, että “kyllä 13 vuotias pärjää yksin kotona”.

Tällainen kommentti tuntuu erityislasten perheistä hyvin raskaalta. Vaikeasti vammainen 13 vuotias ei välttämättä pärjää yksin. Hän ei välttämättä osaa tai muista lämmittää ruokaa, käydä vessassa, pukea päälle tai huolehtia perustarpeistaan.

Perheiden arkea ei voi tarkastella samoin oletuksin kuin muiden perheiden arkea.

Palvelujen väliin putoaminen

Erityisen huolestuttavaa on se, että jos vammaispalveluista ei myönnetä tukea, perheille ei ole aina selvää, pitäisikö heidän hakea palvelua kaupungilta vai muualta.

Perheet toivovat yksinkertaista asiaa: että hakemuksiin vastataan ja että heille kerrotaan selkeästi, onko hakemus hylätty ja mitä vaihtoehtoja on.

Joissakin tilanteissa lapsi jää ilman tarvitsemaansa tukea. Silloin ainoaksi reitiksi saattaa jäädä se, että koulun rehtori tekee lastensuojeluilmoituksen. Tämän seurauksena vammainen lapsi voi päätyä lastensuojelun asiakkaaksi, vaikka perhe pärjäisi vammaispalvelujen avulla ilman lastensuojelullisia toimia.

Minua huolettaa oko järjestelmä silloin lainkaan toimiva?

Kasvottomat palvelut ja vaihtuvat työntekijät

Moni perhe kertoi myös siitä, että heillä ei ole nimettyä työntekijää. Työntekijät vaihtuvat usein ja palvelu koetaan kasvottomaksi.

Kun työntekijä ei tunne perhettä, palvelujen saaminen hidastuu. Myös palvelutarpeen arviointeja joudutaan tekemään uudelleen, mikä kuormittaa sekä perheitä että järjestelmää.

Perheet toivovat pysyvyyttä ja vastuunkantoa, että asioita ei jätettäisi kesken.

Omaishoitajien tuki ei kohtaa arkea

Omaishoidossa perheet kokevat myös eriarvoisuutta. Esimerkiksi ADHD-lapsen omaishoitotuen saaminen voi olla vaikeaa, vaikka hoidon tarve olisi hyvin verrattavissa esimerkiksi muistisairaan hoitoon.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen sivuilta löytyvä omaishoitajan polku on hyvä alku, mutta lasten ja nuorten perheiden palvelupolkua ei ole kuvattu yhtä selkeästi.

Omaishoitajien vapaiden käyttöön liittyy myös paljon haasteita. Lohjalla vapaita käytetään vähän, koska palvelut eivät vastaa perheiden tarpeita.

Jos omaishoitaja järjestää sijaisen itse esimerkiksi läheisestä, hänen täytyy:

  • perehdyttää sijainen
  • järjestää käytännön asiat
  • maksaa vielä asiakasmaksu

Ei ole ihme, että moni jättää vapaat käyttämättä.

Aiemmin Lohjalla oli käytössä tuottajaseteli, jonka omaishoitaja pystyi käyttämään esimerkiksi hyvinvointipalveluihin. Se oli erittäin suosittu ja lisäsi omaishoitajien hyvinvointia. Hyvinvointialueen käynnistyessä tämä käytäntö kuitenkin loppui.

Illassa tekemäni pikainen kysely kertoi paljon: noin puolet paikalla olleista omaishoitajista ei käytä vapaitaan lainkaan, koska se ei heidän arjessaan ole mahdollista.

Liian monta kanavaa ja liian vähän vastauksia

Perheiden arjessa asiointi tapahtuu useassa eri paikassa: Maisassa, Lunnassa, vammaispalvelujen sähköisessä asioinnissa ja muissa kanavissa. Silti vastauksia ei aina saada.

Jopa omaishoitajien vapaiden hakemisesta on epäselvyyttä. Mistä niitä haetaan? Miten niitä käytetään?

Moni perhe kertoi saaneensa kysymyksiinsä vastaukseksi vain: “en tiedä”.

Se ei ole riittävä vastaus perheelle, joka yrittää järjestää lapsensa arkea.

Moniammatillisuudesta pitäisi tulla todellisuutta

Hyvinvointialueella puhutaan paljon moniammatillisesta työstä. Perheiden kokemus on kuitenkin, että he joutuvat itse toimimaan eri viranomaisten välisinä viestinviejinä.

Perheiden näkökulmasta olisi paljon helpompaa ja myös kustannustehokkaampaa, jos viranhaltijat keskustelisivat keskenään.

Vammat eivät yleensä ole määräaikaisia. Silti vammaispalveluissa saatetaan tehdä kolmen kuukauden päätöksiä, mikä lisää byrokratiaa ja kuormittaa perheitä turhaan.

Entä jos omaishoitajalle tapahtuu jotain?

Yksi keskustelun pysäyttävimmistä hetkistä liittyi tilanteeseen, jossa omaishoitaja itse sairastuu.

Eräs omaishoitaja kertoi olleensa onnettomuuden vuoksi 16 viikkoa sairauslomalla eikä pystynyt huolehtimaan hoidettavastaan. Sen sijaan että olisi pohdittu vaihtoehtoja, esimerkiksi omaishoidon siirtämistä toiselle vanhemmalle, ainoa ehdotus oli tuen keskeyttäminen.

Perheet kysyvätkin nyt: mitä tapahtuu omaishoidettavalle, jos omaishoitajalle sattuu jotain?

Luottamus rakentuu teoista

Illan keskustelut osoittivat selvästi, että perheillä on tällä hetkellä paljon epävarmuutta ja myös heikentynyttä luottamusta järjestelmään.

He eivät odota ihmeitä. He odottavat:

  • selkeää viestintää
  • pysyviä työntekijöitä
  • toimivia palveluketjuja
  • sensitiivistä ja traumainformoitua työotetta
  • ja ennen kaikkea sitä, että heidän arkeaan kuunnellaan.

Palvelujen täytyy toimia yhdessä, eikä niin, että perheet joutuvat itse kokoamaan palapelin.

Kuulemmeko asukkaiden huolet arjen turvasta ja tulevaisuuden palveluista?

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 3.3. käsittelimme laajoja kokonaisuuksia: palveluiden digitalisaatiota, Lunnan etenemistä, automaatiota sekä tulevan aluehyvinvointisuunnitelman painopisteitä.

Yhtä tärkeää kuin järjestelmät ja rakenteet on kuitenkin se, mitä asukkaat itse kertovat arjestaan.

Lunna ja digitalisaatio

Lunna-palvelu laajenee vaiheittain vuoden 2026 aikana. Pian siellä näkyvät potilaskertomukset, laboratoriotulokset, reseptit ja ajanvaraukset. Keväällä alkukyselyn oirearvioihin lisätään myös gynekologiset oireet. Asia, jonka nostin vuodenvaihteessa esiin ja joka eteni nopeasti valmisteluun.

Vuonna 2026 itseajanvaraus laajenee (myös rokotuksiin), digiklinikan aukiolo kasvaa ja käyttöön tulee uusia digipolkuja sekä tekoälyä hyödyntäviä ratkaisuja.

Mutta mitä asukkaat kertovat arjestaan?

Voxit 2025 toi vahvan viestin arjen huolista

Voxit-keskusteluun osallistui 458 henkilöä ja ääniä annettiin yli 24 000. Tulokset kertovat paljon siitä, millaisessa tilanteessa moni elää.

Taloudellinen huoli on todellinen

  • 42 % kokee toimeentulonsa heikentyneen.
  • 32 % joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä.
  • 29 % luopuu palveluista niiden hinnan vuoksi.

Kun ihmiset joutuvat valitsemaan ruoan, lääkkeiden ja palveluiden välillä, hyvinvointi heikkenee nopeasti ja seuraukset näkyvät myöhemmin raskaampina palvelutarpeina.

Yksinäisyys koskettaa erityisesti ikääntyneitä

Peräti 78 % vastaajista on huolissaan ikääntyneiden yksinäisyydestä.

Yksinäisyys ei ole vain tunne, vaan se on myös terveysriski. Siksi kokouksessa korostettiin yhteisöllisyyden vahvistamista, Olkkari-toiminnan laajentamista, etsivää työtä sekä sukupolvia yhdistäviä toimintamalleja.

Nuorten hyvinvointi puhuttaa

Asukkaat nostivat esiin:

  • nuorten syrjäytymisen riskin
  • mielenterveysongelmat
  • älylaitteiden käytön ja unihäiriöt
  • lasten ja nuorten ylipainon (62 % huolissaan)

Nämä eivät ole yksittäisiä ilmiöitä, vaan liittyvät laajemmin arjen kuormitukseen ja yhteisöllisyyden heikkenemiseen. Koulujen hyvinvointimallit, matalan kynnyksen järjestötoiminta ja varhainen tuki ovat tässä keskeisiä.

Mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittävyys

68 % vastaajista on huolissaan mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittämättömyydestä.

Stigman vähentäminen, varhainen tunnistaminen ja hoitoon pääsyn sujuvoittaminen ovat tulevien vuosien tärkeimpiä tehtäviä. Tavoitteena on myös vahvistaa itsehoidon tukea ja nopeaa yhteyttä ammattilaiseen.

Hyvinvointisuunnitelman painopisteet vastaavat huoliin

Vuosien 2027–2030 hyvinvointisuunnitelmassa painottuvat:

  • Mielen hyvinvoinnin vahvistaminen
  • Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen
  • Esteettömyys ja saavutettavuus
  • Terveelliset elintavat
  • Kulttuurihyvinvointi
  • Tiedolla johtaminen

Lisäksi väestöryhmäkohtaiset suunnitelmat varmistavat, että lapset, nuoret, työikäiset, ikääntyneet ja vammaiset huomioidaan omine tarpeineen.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Digitalisaatio ja automaatio voivat helpottaa arkea, mutta ne eivät yksin ratkaise yksinäisyyttä, köyhyyttä tai mielenterveyden kuormitusta.

Siksi päätöksenteossa on tärkeää pitää katse kahdessa suunnassa yhtä aikaa:

  • Rakennetaan tehokkaampia ja sujuvampia palveluita.
  • Vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja tuetaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia.

Asukkaiden vastauksista näkyy, että arjen turva, saavutettavat palvelut ja yhteisöllisyys ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan.

Kuinka paljon hyvinvointialue kestää?

54 miljoonan euron lisäleikkaus uhkaa palveluiden ydintä

Viime viikon tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan päiväkoulussa saimme perusteellisen katsauksen hallituksen esitykseen, jonka mukaan hyvinvointialueemme rahoitus vähenisi 54 miljoonalla eurolla vuoteen 2029 mennessä.

Esitys ei ollut vain budjettirivi. Se oli kokonaiskuva siitä, millaisen paineen alle palvelujärjestelmämme ollaan viemässä.

Tilaisuudessa käytiin läpi sekä palvelutarpeen kehitystä että aluekohtaisten kustannusten muutoksia. Viesti oli selvä: samaan aikaan kun tarve kasvaa, rahoitus kiristyy.

Palvelutarve suuressa kasvussa Länsi-Uudellamaalla

Esityksessä tarkasteltiin hyvinvointialueiden keskimääräistä vuosittaista palvelutarpeen kasvua vuosille 2025–2030 (THL:n arvio).

Länsi-Uusimaa ei ole keskitason alue. Päinvastoin.

Palvelutarpeen kasvu on meillä maan kärkivauhtia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että:

  • väestön ikääntyminen lisää hoivan tarvetta
  • lasten ja nuorten palvelujen kysyntä kasvaa
  • sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaiskuormitus nousee keskimääräistä nopeammin

Kun alueen tarve kasvaa nopeammin kuin maassa keskimäärin, jokainen rahoitusleikkaus osuu suhteellisesti kovempaa.

Nettokustannusten muutos: Länsi-Uusimaa jo sopeuttajien joukossa

Tilaisuudessa esiteltiin myös aluekohtaiset asukaskohtaisten nettokustannusten muutokset vuosille 2023–TPE2025.

Länsi-Uusimaa kuuluu niiden alueiden joukkoon, joissa kustannusten kasvu on ollut maltillista, jopa negatiivista verrattuna moniin muihin alueisiin. Toisin sanoen: olemme leikanneet ja niinsanotusti sopeuttaneet.

Samaan aikaan osa hyvinvointialueista näyttää yli 7–10 prosentin kustannusnousuja. Me emme.

Tämä on olennaista, kun keskustellaan uudesta 54 miljoonan euron lisäsopeutuksesta.

Me emme ole alue, jossa olisi jäljellä “helppoja säästöjä”. Olemme jo:

  • tarkastelleet palveluverkkoa kriittisesti ja lakkauttaneet
  • hillinneet rekrytointeja
  • arvioineet ostopalveluja uudelleen
  • keskittäneet toimintoja

Lisäleikkaukset eivät enää kohdistu hallinnon tehostamiseen, vaan ne kohdistuvat palvelutasoon. Toki palveluja on jo heikennetty ja saatavuudesta tingitty.

Lastensuojelu: ennaltaehkäisy on ensimmäinen riskissä

Lastensuojelussa vaikutukset näkyvät nopeasti saatavuudessa ja työn kuormituksessa.

Kun resursseja kiristetään:

  • asiakasmäärät työntekijää kohden kasvavat
  • ennaltaehkäisevä työ jää kiireellisten asioiden jalkoihin
  • päätöksenteko viivästyy
  • sijaishuollon kustannukset kasvavat, kun tukea ei ole saatu ajoissa

Paradoksi on julma: säästöt varhaisesta tuesta lisäävät raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarvetta myöhemmin.

Palvelutarpeen kasvuennusteet osoittavat, että kysyntä ei ole vähenemässä. Juuri siksi leikkausten ajoitus on ongelmallinen.

Vanhustenhoiva: kasvu ja henkilöstöpula samaan aikaan

Ikääntyneiden palveluissa olemme jo tasapainotelleet kasvavan tarpeen ja henkilöstöpulan kanssa.

Kun rahoitus kiristyy:

  • kotihoidon käyntiajat lyhenevät
  • ympärivuorokautiseen hoivaan pääsy viivästyy
  • henkilöstön vaihtuvuus kasvaa
  • omaishoitajien kuormitus lisääntyy

Tilastot palvelutarpeen kasvusta 2025–2030 kertovat, että juuri ikääntyneiden palveluissa paine kasvaa merkittävästi tulevina vuosina.

Henkilöstömitoitus on tärkeä turva, mutta jos työn kuormitus kasvaa liikaa eikä rekrytointi onnistu, mitoitus jää paperille.

Tiedolla johtaminen ei yksin riitä

Päiväkoulussa käytiin läpi rahoitusmallin laskennallisia tekijöitä: tarveperusteita, sairastavuutta ja siirtymätasauksia. Malli on teknisesti monimutkainen, mutta vaikutus yksinkertainen: alueeltamme vähenisi kymmeniä miljoonia euroja samalla kun palvelutarve kasvaa.

Olemme kehittäneet tiedolla johtamista ja vaikutusten ennakkoarviointia. Se on välttämätöntä.

Mutta tehokkuudella ei voi paikata loputtomasti rakenteellista alirahoitusta.

Kun lähtötaso on jo maan alhaisimpia ja kustannuskehitys maltillista, lisäleikkaus tarkoittaa väistämättä palvelutason muutosta.

Arvovalinta: reagoiva vai ennakoiva järjestelmä?

Hyvinvointialue ei ole hallinnollinen kerros. Se on se taso, jolla:

  • lapsi saa apua ajoissa
  • ikääntynyt saa arvokasta hoivaa
  • perhe saa tukea ennen kriisiä

54 miljoonan euron leikkaus tarkoittaa priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä entisellä tasolla.

Ei riitä sanoa, että “tehostetaan”. On kerrottava, mitä se tarkoittaa palveluiden saatavuudelle, työntekijöiden kuormitukselle ja ihmisten arjelle. Onhan se nytkin jo nähty.

Keskeinen kysymys on tämä:

Haluammeko järjestelmän, joka reagoi vasta kriisiin, vai sellaisen, joka tukee ihmistä ennen kuin kriisi syntyy?

Hyvinvointialue kestää uudistuksia.
Mutta se ei kestä rajatonta alirahoitusta ilman, että vaikutukset näkyvät ihmisten elämässä.

Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 11.2 tulemme saamaan katsauksen vuosien 2024-2026 alueellisen hyvinvointisuunnitelman arviointiin ja vuosien 2027-2029 hyvinvointisuunnitelman valmistelun tilanteeseen. Kokousmateriaaleissa on nostoja alueellisesta hyvinvointikertomuksesta.

Katsaus alueelliseen hyvinvointikertomukseen antaa Länsi-Uudestamaasta kokonaisuutena varsin myönteisen kuvan: alueen asukkaat ovat keskimäärin maan terveimpiä ja työkyky on valtakunnan kärkeä. Tämä yleiskuva kuitenkin peittää alleen merkittäviä ja huolestuttavia eroja, jotka koskettavat erityisesti lapsia, nuoria ja ikääntyneitä ja jotka jakautuvat epätasaisesti kuntien välillä.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on rakenteellinen ongelma, ei yksilöiden

Hyvinvointitiedot osoittavat selvästi, että lasten ja nuorten mielen hyvinvointi on heikentynyt. Nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt edelleen ja erityisesti tytöistä yli kolmannes kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta. Lähes joka toinen nuori on ollut huolissaan mielialastaan viimeisen vuoden aikana. Nämä eivät ole marginaalisia ilmiöitä, vaan laajaa ja pitkäkestoista pahoinvointia.

Erityisen huolestuttavaa on, että osa lapsista kohtaa jo varhaisessa iässä väkivaltaa kotona. Samalla nuorten päihdekokeilut, erityisesti laittomien huumeiden osalta ovat alueella yleisempiä kuin maassa keskimäärin, etenkin ammatillisessa koulutuksessa. Tämä kertoo kasautuvista riskeistä, jotka liittyvät koulutuspolkuihin, perhetaustaan ja kuntakohtaisiin palveluihin.

Hyvinvointikertomus tuo esiin ongelmat, mutta jää liian varovaiseksi niiden syiden tarkastelussa. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei voida selittää yksilöllisillä valinnoilla, vaan kyse on rakenteellisesta eriarvoisuudesta: siitä, millaiseen kuntaan lapsi syntyy, millaiset tukipalvelut ovat saatavilla ja kuinka varhain ongelmiin puututaan.

Ikääntyneiden hyvinvointi jakautuu jyrkästi

Ikääntyneiden osalta raportti nostaa esiin yksinäisyyden, psyykkisen kuormittuneisuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen. Erityisesti yli 75-vuotiaat naiset kokevat ahdistuneisuutta ja taloudellista niukkuutta. Yhä useampi ikääntynyt joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä rahanpuutteen vuoksi. Tämä on vakava signaali hyvinvointiyhteiskunnan perustan rapautumisesta.

Samalla kuntien välillä on merkittäviä eroja eläkkeiden tasossa, palveluiden saatavuudessa ja ikääntyneiden toimintakyvyssä. Toisissa kunnissa ikääntyminen tarkoittaa aktiivista ja turvallista arkea, toisissa selviytymistä yhä vähenevien voimavarojen varassa.

Ikääntyneiden kohdalla korostuu se, että palvelujen määrä ei yksin riitä. Olennaista on, tavoittavatko ne ne ihmiset, jotka ovat yksinäisiä, heikossa kunnossa tai taloudellisesti ahtaalla. Tätä raportti ei riittävästi arvioi.

Kuntien väliset erot luovat epätasa-arvoa elämänkaaren kaikissa vaiheissa

Yksi hyvinvointikertomuksen keskeisimmistä mutta vähälle huomiolle jäävistä havainnoista on kuntien välinen eriarvoisuus. Sairastavuudessa, työkyvyssä, tuloissa ja palvelujen tarpeessa on suuria eroja, jotka eivät ole sattumanvaraisia. Ne heijastavat pitkään jatkuneita rakenteellisia eroja kuntien resursseissa, väestörakenteessa ja palvelujärjestelmissä.

Erityisen vakavaa on nuorten syrjäytymisriski: lähes 6000 nuorta on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tämä ei ole vain nuorten ongelma, vaan koko alueen tulevaisuutta koskeva kysymys. Syrjäytyminen kasautuu niihin kuntiin ja perheisiin, joissa tuki on heikointa.

Hyvinvointikertomus tarjoaa kattavan ja tilastollisesti vahvan kuvan alueen tilanteesta. Se kuitenkin painottuu kuvailemaan ongelmia enemmän kuin analysoimaan niiden syitä tai esittämään selkeitä, kohdennettuja ratkaisuja. Erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden osalta tarvittaisiin vahvempaa otetta rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja kuntien välisiin eroihin.

Ilman rohkeampaa priorisointia ja vaikuttavuuden arviointia on vaarana, että hyvinvointityö hyödyttää eniten niitä, joilla on jo valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä. Todellinen hyvinvoinnin edistäminen edellyttää, että resurssit suunnataan sinne, missä tarve on suurin ja että kuntien väliseen epätasa-arvoon puututaan tietoisesti ja systemaattisesti.

Hallinnolliset rajat eivät saa määrittää hoitoa

Kysymyksiä hyvinvointialueen yhdenvertaisuudesta

Olen tänä vuonna ollut useaan otteeseen yhteydessä hyvinvointialueen viranhaltijoihin. Kaikkia viestejäni yhdistää sama tavoite: halu ymmärtää paremmin, miten palveluja kehitetään ja nostaa esiin kohtia, joissa järjestelmä ei mielestäni kohtele kaikkia yhdenvertaisesti.

Oirekysely ja naisten terveyshaasteet

Yksi yhteydenotoistani koski Lunna-palvelun oirekyselyä. Valtakunnallisessa keskustelussa on nostettu OmaOlo-sovelluksen haasteet esiin ja huomasin, että Lunnassa on samat haasteet: alkukyselyssä erektio-ongelmat on mainittu erikseen, mutta esimerkiksi kuukautiskipuja, rintarauhasiin liittyviä oireita tai gynekologisia vaivoja ei ole huomioitu lainkaan.

Tämä on valitettavasti valtakunnallinen ilmiö: naisille tyypilliset terveyshaasteet jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Kysyin viranhaltijoilta, olisiko näitä oireita mahdollista huomioida kyselyssä jatkossa. Samalla tiedustelin, onko erektio-ongelmien korostamiselle jokin erityinen peruste vai onko kyse kehitysvaiheesta, jota on tarkoitus myöhemmin laajentaa.

Palautteeni ei ollut moite, vaan aito toive siitä, että palvelua kehitettäisiin entistä yhdenvertaisemmaksi. Saamani vastaus oli huoleni huomioiva ja koska Lunnaa kehitetään jatkuvasti, ottivat he tämänkin kehitykseen mukaan.

Digitaalisten alustojen valinnat ja huoli riippuvuuksista

Olen myös lähestynyt viranhaltijoita käytössämme olevista digitaalisista alustoista. Maailmantilanne on tällä hetkellä varsin hutera ja minua huolettaa erityisesti se, että olemme riippuvaisia täysin amerikkalaisesta toimijasta.

Kysyin, onko eurooppalaisia alustoja kartoitettu ja onko sellaisia realistisesti tarjolla tähän tarpeeseen. Digitaalinen riippumattomuus, huoltovarmuus ja tietoturva ovat kysymyksiä, joita mielestäni pitäisi tarkastella entistä laajemmassa kehyksessä. Saamani vastaus oli erittäin kattava ja perusteellinen sekä nosti esiin, että Suomessa on jo valtakunnallinen työryhmä miettimässä ja valmistelemassa asiaa.

Vammaisten lasten hoidon jatkuvuus vastuun siirryttyä hyvinvointialueille

Olen esittänyt myös toiveen, että tulevaisuus- ja kehittämislautakunnalle tuotaisiin selvitys vammaisten lasten aamu-, iltapäivä- ja loma-ajan hoidon jatkuvuudesta ja saavutettavuudesta nyt, kun lainmukainen vastuu näistä palveluista on siirtynyt hyvinvointialueille.

Kyse ei ole pienestä asiasta. Monille perheille nämä palvelut ovat arjen sujuvuuden ja jaksamisen edellytys. Vastuun siirtyessä on tärkeää varmistaa, etteivät palveluketjut katkea, käytännöt sirpaloidu tai perheet joudu kohtuuttoman epävarmuuden varaan.

Syöpäpotilaiden hoitoonohjaus ja yhdenvertaisuus

Kolmas merkittävä teema, jonka olen nostanut esiin, koskee syöpäpotilaiden hoitoonohjauksen epätasa-arvoa. Hyvinvointialueella kysymykseni otettiin vakavasti ja haasteet tunnustettiin avoimesti. HUSin vastauksista vastaavaa tunnistamista ei kuitenkaan vielä ole ollut nähtävissä. Tiedossa on, että HUS ja hyvinvointialue tulevat kokoustamaan aiheesta kevään aikana, mikä on tärkeä ja tarpeellinen askel.

Olen saanut myös suoraan viestejä syöpää sairastavilta. Heidän kokemustensa perusteella näyttää siltä, että hoitoon pääsy, tukipalvelut ja jopa hoitopaikka voivat määräytyä alueellisten ja hallinnollisten rajojen perusteella tavalla, joka asettaa potilaat eriarvoiseen asemaan.

Esimerkiksi keuhkosyöpäpotilaiden kohdalla hoito ja sen tukipalvelut, kuten fysioterapia, ravitsemusterapia ja psykososiaalinen tuki, eivät kaikilta osin ole olleet saatavilla syöpäkeskuksessa. Sen sijaan potilas on ohjattu perusterveydenhuoltoon tai toiseen yksikköön, jossa syöpähoitoihin erikoistunutta osaamista ei välttämättä ole tarjolla.

Esitin vakavia kysymyksiä hoitopolun katkonaisuudesta:

  • miksi syöpähoitojen tukipalvelut eivät ole systemaattinen osa hoitoa
  • miksi potilas ei saa ajoissa tietoa esimerkiksi Kela-taksista ja muista etuuksista
  • ja miksi hoidon aloitus ja vastuut voivat viivästyä, vaikka diagnoosi on tehty ja aktiivinen syöpähoito jo käynnissä

Pidän erityisen huolestuttavana sitä, että keuhkosyöpä on noussut Suomessa naisten yleisimmäksi syöpäkuoleman syyksi. Tästä huolimatta keuhkosyöpäpotilaiden hoitopolku vaikuttaa paikoin hajanaiselta ja vähemmän tuetulta verrattuna moniin muihin syöpäryhmiin. Tämä herättää vakavan kysymyksen siitä, vastaavatko hoitokäytännöt ja resurssit nykyistä sairastavuutta ja potilaiden todellisia tarpeita.

Pyysin vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

  • Miten varmistetaan, että syöpäpotilaat saavat yhdenvertaisesti hoitoa ja tukipalveluita asuinkunnasta riippumatta?
  • Miksi keuhkosyöpäpotilaiden hoito ja tukipalvelut eivät kaikilta osin toteudu syöpäkeskuksessa?
  • Miten keuhkosyövän hoitopolkuja aiotaan kehittää vastaamaan sitä tosiasiaa, että kyseessä on naisten yleisin syöpäkuoleman syy Suomessa?
  • Miten hyvinvointialue varmistaa, että potilas saa oikea-aikaisesti tiedon sosiaalisista etuuksista ja kuljetusjärjestelyistä osana syöpähoitoa?

Kiitosta ammattilaisille, myös sillä on merkitystä

Yhteydenottoni eivät ole koskeneet pelkästään epäkohtia. Olen myös lähettänyt sosiaalityöntekijöille kiitosviestin heidän Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksestaan. Kirjoitus oli erinomainen ja tarpeellinen nosto lastensuojelun näkökulmasta ja halusin erikseen kiittää sen kirjoittajia rohkeudesta ja asiantuntemuksesta.

Kuulluksi tulemisen kokemus

Jokaiseen viestiini on vastattu. Olen saanut asiallisia ja perusteltuja vastauksia ja kokemus vuoropuhelusta on ollut hyvä. Se ei poista rakenteellisia ongelmia, mutta vahvistaa tunnetta siitä, että kysyminen, perusteleminen ja palautteen antaminen kannattaa.