Kevätseminaari 2026: Kun tilastot siloitellaan, hädänalaiset jäävät katveeseen

Kevätseminaari kokosi jälleen hyvinvointialueen luottamushenkilöt yhteen. Vaikka seminaarin puitteet olivat kunnossa ja yhteinen kohtaaminen arvokasta, tilaisuuden ydin jäi liian kevyeksi ottaen huomioon, kuinka suurien haasteiden kanssa hyvinvointialue tällä hetkellä painii.

Seminaarissa nousi esiin ilmiö, joka on viime vuosina valitettavasti yleistynyt: tilastojen esittäminen tavalla, joka antaa kokonaisuudesta liian myönteisen kuvan. Yhden kalvon tarkastelu riitti osoittamaan tämän.

Liian karkea myönteinen tieto hukuttaa alleen todellisuuden

Eräällä seminaarin dialla tuotiin esiin, että yli 90 % kouluterveyskyselyn vastaajista kokee voivansa keskustella vanhempiensa kanssa eri asioista.
Sinänsä kaunis ja kannustava luku, mutta aivan liian karkea. Tällainen tieto ja tilasto pitää purkaa ja tarkastella paloiteltuna.

Tämä luku ei kerro:

  • mikä tilanne on eri ikäryhmissä
  • miten kokemus vaihtelee sukupuolen tai koulumuodon mukaan
  • miten perhetilanne tai sosioekonominen asema vaikuttaa
  • miten suuri se joukko on, joka ei voi puhua vanhempiensa kanssa ja miten pahoinvointi kertautuu juuri heillä
  • kuinka moni lapsi jää tilanteeseen, jossa keskusteluyhteys on katkennut kokonaan

Kun tieto esitetään näin yhdellä positiivisella prosenttiluvulla, syntyy helposti mielikuva, että tilanne on lähes ongelmaton. Todellisuudessa ne, jotka eivät kuulu tuohon 90 prosenttiin, ovat juuri niitä, joiden hyvinvoinnin puutteet ovat vakavimpia ja jotka tarvitsevat apua kipeimmin. Ja heitä on eri ikäluokissa eri määriä ja tämä toisi esiin oikean tilanteen.

Tilannekuva ei saa rakentua niin, että myönteinen enemmistö peittää näkyvistä haavoittuvassa asemassa olevan vähemmistön.

Turvallisuuden kokemukset kertovat riskeistä, joita ei pidä ohittaa

Samalla dialla esitettiin myös muita keskiarvotason väittämiä:

  • aikuisista yhä suurempi osuus kokee arjen turvattomuudeksi
  • ikääntyneiden kokemus arjen turvallisuudesta heikkenee
  • fyysisen uhan kokemukset nuorilla ovat vähentyneet

Nämä tiedot ovat tärkeitä, mutta jälleen: ne jäävät liian pintapuolisiksi ilman tarkempaa purkua.
Missä ikäryhmissä turvattomuus kasvaa selkeimmin?
Missä kunnissa tai alueilla kehitys on huolestuttavinta?
Mitkä ryhmät ovat kaikkein suurimmassa vaarassa jäädä yksin tai ilman apua?

Uhkana on, että positiivinen kehitys joissakin ryhmissä tasapainottaa luvut niin, että negatiivinen kehitys toisaalla jää huomaamatta.

Jääskeläisen megatrendit muistuttivat siitä, miksi kirkas tilannekuva on välttämätön

Seminaarin selkeä kohokohta oli Sitran yliasiamies Atte Jääskeläisen puheenvuoro, joka pureutui Suomen väestörakenteen muutokseen, demografiseen murrokseen ja Sitran Megatrendeihin 2026.

Jääskeläisen viesti oli selkeä:
muutos on nopeampaa kuin osaamme hahmottaa, ja hyvinvointialueiden on kyettävä tekemään päätöksiä, jotka perustuvat todelliseen, ei siloitel-tuun tietoon.

Kun väestö ikääntyy, alueet eriytyvät ja hyvinvointi polarisoituu, päätöksenteolla ei ole varaa ohittaa niitä, joiden tilanne on heikoin.

Yksi prosenttiluku ei saa koskaan peittää tätä näkyvistä.

Hyvinvoinnin rakentaminen edellyttää rehellistä tietoa

Myönteisiä asioita on tärkeää tuoda esiin, sillä ne kertovat kehityksestä, onnistumisista ja toivosta.
Mutta ne eivät saa muodostua kulisseiksi, jotka peittävät näkyvistä ihmisiä, jotka eivät voi hyvin.

Jos tilastoja esitetään liian yleisellä tasolla:

  • todelliset ongelmat jäävät havaitsematta
  • resurssien kohdentaminen vääristyy
  • haavoittuvassa asemassa olevien ääni jää kuulumatta
  • päätöksenteko rakentuu virheelliselle pohjalle

Hyvinvoinnin edistäminen ei koskaan tapahdu keskiarvon perusteella, vaan se tapahtuu siellä, missä arki on vaikeinta.
Ja siksi juuri sinne valon täytyy osoittaa.

Erityislasten perheiden arki ansaitsee toimivat palvelut

Olin viime viikolla mukana erityislasten ja -nuorten vanhempien iltaporinoissa OmaisOhjaamolla Lohjalla. Lämmin kiitos kutsusta, keskustelu oli vilkasta koko illan ja oli todella arvokasta kuulla suoraan perheiden kokemuksia arjesta.

Yksi teema nousi esiin ylitse muiden: palvelujen pirstaleisuus ja epäselvyys. Erityisesti vanhempia huolettivat vammaisten lasten aamu- ja iltapäivähoito, loma-ajan hoito sekä kuljetukset.

Vastuut hajallaan, eikä viestintä toimi

Viime vuonna palvelujen järjestämisessä oli paljon haasteita. Hyvinvointialue vastasi hoidosta, kun taas kunnat järjestivät kuljetukset. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa viestintä kuntien, hyvinvointialueen ja perheiden välillä ei toiminut.

Perheille saattoi tulla tieto kesähoitopaikasta vasta juhannuksen jälkeen. Se on aivan liian myöhään perheille, joiden arki vaatii tarkkaa suunnittelua.

Tänä vuonna tilanne ei näytä ainakaan helpommalta. Kuntien vastuu hoidosta on päättymässä ja kunnat ovat irtisanoneet sopimuksia. Neuvottelut hyvinvointialueen ja kuntien välillä on vielä kesken. Moni perhe kysyy nyt hyvin konkreettisia kysymyksiä:

  • Miten kuljetuksia haetaan?
  • Haetaanko niitä Wilman kautta vai vammaispalveluista?
  • Entä jos lapsi ei ole oikeutettu maksuttomaan kuljetukseen, mutta tarvitsee silti palvelua?

Esimerkiksi Lohjan Jalavassa on yli 90 lasta, joista kaikki eivät ole oikeutettuja maksuttomiin palveluihin, mutta joilla on oikeus hakea hoitoa. Perheet eivät edes odota täysin maksuttomia palveluja. He odottavat ennen kaikkea tietoa ajoissa, jotta arkea voi suunnitella.

Vääränlaisia oletuksia lasten pärjäämisestä

Moni vanhempi kertoi myös huolestuttavista kokemuksista päätöksenteossa. Joissakin päätöksissä tai keskusteluissa on todettu, että “kyllä 13 vuotias pärjää yksin kotona”.

Tällainen kommentti tuntuu erityislasten perheistä hyvin raskaalta. Vaikeasti vammainen 13 vuotias ei välttämättä pärjää yksin. Hän ei välttämättä osaa tai muista lämmittää ruokaa, käydä vessassa, pukea päälle tai huolehtia perustarpeistaan.

Perheiden arkea ei voi tarkastella samoin oletuksin kuin muiden perheiden arkea.

Palvelujen väliin putoaminen

Erityisen huolestuttavaa on se, että jos vammaispalveluista ei myönnetä tukea, perheille ei ole aina selvää, pitäisikö heidän hakea palvelua kaupungilta vai muualta.

Perheet toivovat yksinkertaista asiaa: että hakemuksiin vastataan ja että heille kerrotaan selkeästi, onko hakemus hylätty ja mitä vaihtoehtoja on.

Joissakin tilanteissa lapsi jää ilman tarvitsemaansa tukea. Silloin ainoaksi reitiksi saattaa jäädä se, että koulun rehtori tekee lastensuojeluilmoituksen. Tämän seurauksena vammainen lapsi voi päätyä lastensuojelun asiakkaaksi, vaikka perhe pärjäisi vammaispalvelujen avulla ilman lastensuojelullisia toimia.

Minua huolettaa oko järjestelmä silloin lainkaan toimiva?

Kasvottomat palvelut ja vaihtuvat työntekijät

Moni perhe kertoi myös siitä, että heillä ei ole nimettyä työntekijää. Työntekijät vaihtuvat usein ja palvelu koetaan kasvottomaksi.

Kun työntekijä ei tunne perhettä, palvelujen saaminen hidastuu. Myös palvelutarpeen arviointeja joudutaan tekemään uudelleen, mikä kuormittaa sekä perheitä että järjestelmää.

Perheet toivovat pysyvyyttä ja vastuunkantoa, että asioita ei jätettäisi kesken.

Omaishoitajien tuki ei kohtaa arkea

Omaishoidossa perheet kokevat myös eriarvoisuutta. Esimerkiksi ADHD-lapsen omaishoitotuen saaminen voi olla vaikeaa, vaikka hoidon tarve olisi hyvin verrattavissa esimerkiksi muistisairaan hoitoon.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen sivuilta löytyvä omaishoitajan polku on hyvä alku, mutta lasten ja nuorten perheiden palvelupolkua ei ole kuvattu yhtä selkeästi.

Omaishoitajien vapaiden käyttöön liittyy myös paljon haasteita. Lohjalla vapaita käytetään vähän, koska palvelut eivät vastaa perheiden tarpeita.

Jos omaishoitaja järjestää sijaisen itse esimerkiksi läheisestä, hänen täytyy:

  • perehdyttää sijainen
  • järjestää käytännön asiat
  • maksaa vielä asiakasmaksu

Ei ole ihme, että moni jättää vapaat käyttämättä.

Aiemmin Lohjalla oli käytössä tuottajaseteli, jonka omaishoitaja pystyi käyttämään esimerkiksi hyvinvointipalveluihin. Se oli erittäin suosittu ja lisäsi omaishoitajien hyvinvointia. Hyvinvointialueen käynnistyessä tämä käytäntö kuitenkin loppui.

Illassa tekemäni pikainen kysely kertoi paljon: noin puolet paikalla olleista omaishoitajista ei käytä vapaitaan lainkaan, koska se ei heidän arjessaan ole mahdollista.

Liian monta kanavaa ja liian vähän vastauksia

Perheiden arjessa asiointi tapahtuu useassa eri paikassa: Maisassa, Lunnassa, vammaispalvelujen sähköisessä asioinnissa ja muissa kanavissa. Silti vastauksia ei aina saada.

Jopa omaishoitajien vapaiden hakemisesta on epäselvyyttä. Mistä niitä haetaan? Miten niitä käytetään?

Moni perhe kertoi saaneensa kysymyksiinsä vastaukseksi vain: “en tiedä”.

Se ei ole riittävä vastaus perheelle, joka yrittää järjestää lapsensa arkea.

Moniammatillisuudesta pitäisi tulla todellisuutta

Hyvinvointialueella puhutaan paljon moniammatillisesta työstä. Perheiden kokemus on kuitenkin, että he joutuvat itse toimimaan eri viranomaisten välisinä viestinviejinä.

Perheiden näkökulmasta olisi paljon helpompaa ja myös kustannustehokkaampaa, jos viranhaltijat keskustelisivat keskenään.

Vammat eivät yleensä ole määräaikaisia. Silti vammaispalveluissa saatetaan tehdä kolmen kuukauden päätöksiä, mikä lisää byrokratiaa ja kuormittaa perheitä turhaan.

Entä jos omaishoitajalle tapahtuu jotain?

Yksi keskustelun pysäyttävimmistä hetkistä liittyi tilanteeseen, jossa omaishoitaja itse sairastuu.

Eräs omaishoitaja kertoi olleensa onnettomuuden vuoksi 16 viikkoa sairauslomalla eikä pystynyt huolehtimaan hoidettavastaan. Sen sijaan että olisi pohdittu vaihtoehtoja, esimerkiksi omaishoidon siirtämistä toiselle vanhemmalle, ainoa ehdotus oli tuen keskeyttäminen.

Perheet kysyvätkin nyt: mitä tapahtuu omaishoidettavalle, jos omaishoitajalle sattuu jotain?

Luottamus rakentuu teoista

Illan keskustelut osoittivat selvästi, että perheillä on tällä hetkellä paljon epävarmuutta ja myös heikentynyttä luottamusta järjestelmään.

He eivät odota ihmeitä. He odottavat:

  • selkeää viestintää
  • pysyviä työntekijöitä
  • toimivia palveluketjuja
  • sensitiivistä ja traumainformoitua työotetta
  • ja ennen kaikkea sitä, että heidän arkeaan kuunnellaan.

Palvelujen täytyy toimia yhdessä, eikä niin, että perheet joutuvat itse kokoamaan palapelin.

Kuulemmeko asukkaiden huolet arjen turvasta ja tulevaisuuden palveluista?

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 3.3. käsittelimme laajoja kokonaisuuksia: palveluiden digitalisaatiota, Lunnan etenemistä, automaatiota sekä tulevan aluehyvinvointisuunnitelman painopisteitä.

Yhtä tärkeää kuin järjestelmät ja rakenteet on kuitenkin se, mitä asukkaat itse kertovat arjestaan.

Lunna ja digitalisaatio

Lunna-palvelu laajenee vaiheittain vuoden 2026 aikana. Pian siellä näkyvät potilaskertomukset, laboratoriotulokset, reseptit ja ajanvaraukset. Keväällä alkukyselyn oirearvioihin lisätään myös gynekologiset oireet. Asia, jonka nostin vuodenvaihteessa esiin ja joka eteni nopeasti valmisteluun.

Vuonna 2026 itseajanvaraus laajenee (myös rokotuksiin), digiklinikan aukiolo kasvaa ja käyttöön tulee uusia digipolkuja sekä tekoälyä hyödyntäviä ratkaisuja.

Mutta mitä asukkaat kertovat arjestaan?

Voxit 2025 toi vahvan viestin arjen huolista

Voxit-keskusteluun osallistui 458 henkilöä ja ääniä annettiin yli 24 000. Tulokset kertovat paljon siitä, millaisessa tilanteessa moni elää.

Taloudellinen huoli on todellinen

  • 42 % kokee toimeentulonsa heikentyneen.
  • 32 % joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä.
  • 29 % luopuu palveluista niiden hinnan vuoksi.

Kun ihmiset joutuvat valitsemaan ruoan, lääkkeiden ja palveluiden välillä, hyvinvointi heikkenee nopeasti ja seuraukset näkyvät myöhemmin raskaampina palvelutarpeina.

Yksinäisyys koskettaa erityisesti ikääntyneitä

Peräti 78 % vastaajista on huolissaan ikääntyneiden yksinäisyydestä.

Yksinäisyys ei ole vain tunne, vaan se on myös terveysriski. Siksi kokouksessa korostettiin yhteisöllisyyden vahvistamista, Olkkari-toiminnan laajentamista, etsivää työtä sekä sukupolvia yhdistäviä toimintamalleja.

Nuorten hyvinvointi puhuttaa

Asukkaat nostivat esiin:

  • nuorten syrjäytymisen riskin
  • mielenterveysongelmat
  • älylaitteiden käytön ja unihäiriöt
  • lasten ja nuorten ylipainon (62 % huolissaan)

Nämä eivät ole yksittäisiä ilmiöitä, vaan liittyvät laajemmin arjen kuormitukseen ja yhteisöllisyyden heikkenemiseen. Koulujen hyvinvointimallit, matalan kynnyksen järjestötoiminta ja varhainen tuki ovat tässä keskeisiä.

Mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittävyys

68 % vastaajista on huolissaan mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittämättömyydestä.

Stigman vähentäminen, varhainen tunnistaminen ja hoitoon pääsyn sujuvoittaminen ovat tulevien vuosien tärkeimpiä tehtäviä. Tavoitteena on myös vahvistaa itsehoidon tukea ja nopeaa yhteyttä ammattilaiseen.

Hyvinvointisuunnitelman painopisteet vastaavat huoliin

Vuosien 2027–2030 hyvinvointisuunnitelmassa painottuvat:

  • Mielen hyvinvoinnin vahvistaminen
  • Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen
  • Esteettömyys ja saavutettavuus
  • Terveelliset elintavat
  • Kulttuurihyvinvointi
  • Tiedolla johtaminen

Lisäksi väestöryhmäkohtaiset suunnitelmat varmistavat, että lapset, nuoret, työikäiset, ikääntyneet ja vammaiset huomioidaan omine tarpeineen.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Digitalisaatio ja automaatio voivat helpottaa arkea, mutta ne eivät yksin ratkaise yksinäisyyttä, köyhyyttä tai mielenterveyden kuormitusta.

Siksi päätöksenteossa on tärkeää pitää katse kahdessa suunnassa yhtä aikaa:

  • Rakennetaan tehokkaampia ja sujuvampia palveluita.
  • Vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja tuetaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia.

Asukkaiden vastauksista näkyy, että arjen turva, saavutettavat palvelut ja yhteisöllisyys ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan.

Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 11.2 tulemme saamaan katsauksen vuosien 2024-2026 alueellisen hyvinvointisuunnitelman arviointiin ja vuosien 2027-2029 hyvinvointisuunnitelman valmistelun tilanteeseen. Kokousmateriaaleissa on nostoja alueellisesta hyvinvointikertomuksesta.

Katsaus alueelliseen hyvinvointikertomukseen antaa Länsi-Uudestamaasta kokonaisuutena varsin myönteisen kuvan: alueen asukkaat ovat keskimäärin maan terveimpiä ja työkyky on valtakunnan kärkeä. Tämä yleiskuva kuitenkin peittää alleen merkittäviä ja huolestuttavia eroja, jotka koskettavat erityisesti lapsia, nuoria ja ikääntyneitä ja jotka jakautuvat epätasaisesti kuntien välillä.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on rakenteellinen ongelma, ei yksilöiden

Hyvinvointitiedot osoittavat selvästi, että lasten ja nuorten mielen hyvinvointi on heikentynyt. Nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt edelleen ja erityisesti tytöistä yli kolmannes kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta. Lähes joka toinen nuori on ollut huolissaan mielialastaan viimeisen vuoden aikana. Nämä eivät ole marginaalisia ilmiöitä, vaan laajaa ja pitkäkestoista pahoinvointia.

Erityisen huolestuttavaa on, että osa lapsista kohtaa jo varhaisessa iässä väkivaltaa kotona. Samalla nuorten päihdekokeilut, erityisesti laittomien huumeiden osalta ovat alueella yleisempiä kuin maassa keskimäärin, etenkin ammatillisessa koulutuksessa. Tämä kertoo kasautuvista riskeistä, jotka liittyvät koulutuspolkuihin, perhetaustaan ja kuntakohtaisiin palveluihin.

Hyvinvointikertomus tuo esiin ongelmat, mutta jää liian varovaiseksi niiden syiden tarkastelussa. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei voida selittää yksilöllisillä valinnoilla, vaan kyse on rakenteellisesta eriarvoisuudesta: siitä, millaiseen kuntaan lapsi syntyy, millaiset tukipalvelut ovat saatavilla ja kuinka varhain ongelmiin puututaan.

Ikääntyneiden hyvinvointi jakautuu jyrkästi

Ikääntyneiden osalta raportti nostaa esiin yksinäisyyden, psyykkisen kuormittuneisuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen. Erityisesti yli 75-vuotiaat naiset kokevat ahdistuneisuutta ja taloudellista niukkuutta. Yhä useampi ikääntynyt joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä rahanpuutteen vuoksi. Tämä on vakava signaali hyvinvointiyhteiskunnan perustan rapautumisesta.

Samalla kuntien välillä on merkittäviä eroja eläkkeiden tasossa, palveluiden saatavuudessa ja ikääntyneiden toimintakyvyssä. Toisissa kunnissa ikääntyminen tarkoittaa aktiivista ja turvallista arkea, toisissa selviytymistä yhä vähenevien voimavarojen varassa.

Ikääntyneiden kohdalla korostuu se, että palvelujen määrä ei yksin riitä. Olennaista on, tavoittavatko ne ne ihmiset, jotka ovat yksinäisiä, heikossa kunnossa tai taloudellisesti ahtaalla. Tätä raportti ei riittävästi arvioi.

Kuntien väliset erot luovat epätasa-arvoa elämänkaaren kaikissa vaiheissa

Yksi hyvinvointikertomuksen keskeisimmistä mutta vähälle huomiolle jäävistä havainnoista on kuntien välinen eriarvoisuus. Sairastavuudessa, työkyvyssä, tuloissa ja palvelujen tarpeessa on suuria eroja, jotka eivät ole sattumanvaraisia. Ne heijastavat pitkään jatkuneita rakenteellisia eroja kuntien resursseissa, väestörakenteessa ja palvelujärjestelmissä.

Erityisen vakavaa on nuorten syrjäytymisriski: lähes 6000 nuorta on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tämä ei ole vain nuorten ongelma, vaan koko alueen tulevaisuutta koskeva kysymys. Syrjäytyminen kasautuu niihin kuntiin ja perheisiin, joissa tuki on heikointa.

Hyvinvointikertomus tarjoaa kattavan ja tilastollisesti vahvan kuvan alueen tilanteesta. Se kuitenkin painottuu kuvailemaan ongelmia enemmän kuin analysoimaan niiden syitä tai esittämään selkeitä, kohdennettuja ratkaisuja. Erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden osalta tarvittaisiin vahvempaa otetta rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja kuntien välisiin eroihin.

Ilman rohkeampaa priorisointia ja vaikuttavuuden arviointia on vaarana, että hyvinvointityö hyödyttää eniten niitä, joilla on jo valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä. Todellinen hyvinvoinnin edistäminen edellyttää, että resurssit suunnataan sinne, missä tarve on suurin ja että kuntien väliseen epätasa-arvoon puututaan tietoisesti ja systemaattisesti.

Miksi annoin lausunnon hyvinvointialueiden rahoituslain muutoksesta?

Olen antanut palveluvastaavana lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi, joka koskee hyvinvointialueiden rahoituslain ja saaristolain muutoksia. Koin lausunnon antamisen välttämättömäksi, koska esityksellä on merkittäviä ja pitkäkestoisia vaikutuksia lasten, nuorten ja perheiden palveluihin ja erityisesti lastensuojelun avohuollossa ja perhesosiaalityössä.

Kyse ei ole vain teknisestä rahoitusmallin säädöstä. Kyse on siitä, miten ja millä edellytyksillä lapset ja perheet saavat tukea silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa ajoissa.

Avohuolto on lastensuojelun perusta ja myös kustannusvaikuttavin osa

Lastensuojelun avohuollon palvelut ovat ensisijaisia, ennaltaehkäiseviä ja tutkitusti kustannusvaikuttavia. Ne mahdollistavat varhaisen tuen, perheiden rinnalla kulkemisen ja ongelmien lieventämisen ennen kuin tarvitaan raskaampia ja kalliimpia palveluja, kuten sijaishuoltoa.

Lausunnossani nostin esiin huolen siitä, että esityksessä palvelutarpeen kasvun huomioimista rahoituksessa esitetään alennettavaksi 80 prosentista 60 prosenttiin. Lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulmasta tämä on erittäin ongelmallista.

Palvelutarve ei kasva tasaisesti tai ennakoitavasti. Se reagoi herkästi esimerkiksi taloudelliseen epävarmuuteen, mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä perheiden kuormittumiseen. Jos rahoitus ei seuraa tätä kehitystä, seuraukset näkyvät nopeasti juuri avohuollossa ja viiveellä entistä raskaampina kustannuksina.

Säästöjen riski: painopiste siirtyy ennaltaehkäisystä korjaavaan

Yksi keskeinen huoleni on se, että rahoitusmallin muutokset voivat tosiasiallisesti ohjata hyvinvointialueita leikkaamaan juuri niistä palveluista, joiden vahvistaminen hillitsisi kustannusten kasvua pitkällä aikavälillä.

Jos avohuollon resursseja heikennetään:

  • tuki viivästyy
  • perheiden tilanteet kriisiytyvät
  • sijaishuollon tarve kasvaa

Tämä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti kestävää.

Tarvetekijämalli ei saa ohittaa avohuollon todellisuutta

Pidän tarvetekijämallin päivittämistä lähtökohtaisesti kannatettavana, mutta lausunnossani korostin, että mallin on tunnistettava lastensuojelun avohuollon erityispiirteet.

Avohuollon työ on usein:

  • pitkäkestoista
  • moniammatillista
  • vaihtelevan intensiivistä

Nämä eivät aina näy riittävästi rekisteri- tai diagnoositiedoissa. On todellinen riski, että rahoitus alkaa painottua yhä enemmän diagnoosipohjaiseen ja raskaaseen palvelujärjestelmään, jolloin sosiaalihuollon ja ennaltaehkäisevän työn merkitys hämärtyy.

Yksityiset palveluntuottajat ja alueellinen elinvoima

Lausunnossa nostin esiin myös sen, että rahoitusmallin muutoksilla on suora vaikutus yksityisiin lastensuojelun avohuollon palveluntuottajiin. Monilla alueilla nämä toimijat ovat:

  • keskeinen osa palvelukokonaisuutta
  • merkittäviä paikallisia työllistäjiä
  • joustavien ja oikea-aikaisten tukimuotojen mahdollistajia

Rahoituksen ennakoitavuuden heikkeneminen heijastuu nopeasti henkilöstön pysyvyyteen, palvelutarjontaan ja pahimmillaan toiminnan jatkuvuuteen. Tämä kaventaa hyvinvointialueiden mahdollisuuksia järjestää palveluja asiakaslähtöisesti.

Saaristoiset alueet vaativat erityistä huomiota

Saaristoisia hyvinvointialueita koskevassa osuudessa korostin, että maantieteelliset ja logistiset erityispiirteet vaikuttavat voimakkaasti lasten ja perheiden palvelujen saatavuuteen. Näillä alueilla avohuollon palvelujen turvaaminen edellyttää riittävää ja oikein kohdennettua rahoitusta myös yksityisten toimijoiden osalta.

Lausunnon ydinviesti on yksinkertainen:


jos lastensuojelun avohuollosta säästetään, lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena niin euroissa kuin inhimillisessä kärsimyksessä.

Rahoitusmallia on mahdollista kehittää ja kustannusten kasvua hillitä, mutta se ei saa tapahtua lasten ja perheiden oikeuksien kustannuksella. Ennaltaehkäisevien palvelujen vahvistaminen ei ole menoerä, vaan investointi.

Tämän vuoksi pidin tärkeänä tuoda lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulma vahvasti esiin lakivalmistelussa.

Myös muilla on mahdollisuus vaikuttaa

Haluan nostaa esiin, että tästä hallituksen esitysluonnoksesta voivat antaa lausuntonsa kaikki halukkaat. Lausuntoja otetaan vastaan lausuntopalvelu.fi-palvelussa 11.3. saakka.

Lasten, nuorten ja perheiden palveluihin kohdistuvat rahoitusratkaisut eivät ole vain hallinnollisia yksityiskohtia, vaan ne vaikuttavat suoraan arkeen, palvelujen saatavuuteen ja hyvinvointiin. Siksi on tärkeää, että myös ammattilaiset, järjestöt, palveluntuottajat ja kansalaiset tuovat näkemyksensä esiin valmistelun tässä vaiheessa.

Ikääntyneiden palveluista ei pidä vain kertoa, vaan kysyä

Kävin maanantaina (2.2.2026) kutsusta vierailemassa Pusulan eläkeläisten tilaisuudessa. Ennakkoon minua oli pyydetty luennoimaan ikääntyneiden palveluista ja hyvinvointialueen ajankohtaisista asioista luottamushenkilön näkökulmasta.

Heti alkuun sanoin kuitenkin, että voin kyllä kertoa, mitä ikääntyneiden palveluja hyvinvointialueella paperilla on ja mitä minä luottamushenkilönä niistä tiedän. Mutta te tiedätte parhaiten, miten ne palvelut arjessa toimivat, tai eivät toimi.

Siksi toivoin heti alkuun, että tilaisuutemme olisi mahdollisimman keskusteleva. Sanoin myös suoraan, että olen mieluummin kysyjän kuin luennoitsijan roolissa. En voi tietää, millaista palvelujen todellisuus on, ellen kysy niiltä ihmisiltä, joita ne koskettavat.

Keskustelua, ei yksisuuntaista puhetta

Tilaisuudessa puhuttiin muun muassa ikääntyneiden palveluista, Olkkaritoiminnan saavutettavuudesta, yhteisöllisestä asumisesta sekä omaishoidon ja perhehoidon kysymyksistä. Keskustelu oli avointa, asiallista ja paikoin myös tunteellista ja hätkähdyttävää.

Pusulassa nousi vahvasti esiin kokemus siitä, että asumispaikka vaikuttaa palvelujen saavutettavuuteen. Se, että lähimmät palvelut tai matalan kynnyksen kohtaamispaikat sijaitsevat Nummella tai vielä kauempana, tarkoittaa monelle käytännössä sitä, ettei palveluun ole todellista pääsyä.

Tämä ei ole vain tunne tai mielipide, vaan yhdenvertaisuuskysymys.

Yhteisöllinen asuminen, onko se ratkaisu vai väliinputoaminen?

Keskustelimme myös yhteisöllisestä asumisesta, jota pidetään usein yhtenä ratkaisuna ikääntyneiden palvelujen haasteisiin. Yhteisöllinen asuminen voi parhaimmillaan tarjota turvallisuutta, yhteisöä ja tukea ihmisille, joille oma koti ei enää tunnu turvalliselta, mutta jotka eivät vielä tarvitse ympärivuorokautista hoivaa.

Samalla jäin pohtimaan, onko yhteisöllinen asuminen aina oikein resursoitua ja riittävästi tuettua, vai onko vaarana, että ihminen jää kodin ja raskaan, ympärivuorokautisen hoivan väliin. Meillä ei käsittääkseni ole vielä kovin paljon kokemusta yhteisöllisestä asumisesta tässä muodossa, eikä myöskään laajaa tutkimustietoa sen toimivuudesta. Siksi on tärkeää, että tästä asumismuodosta saadaan kokemuksia ja niitä myös arvioidaan avoimesti. Samalla katse on syytä kohdistaa perhehoitoon: miten perhehoito tällä hetkellä toimii, onko perhehoitajia riittävästi, miten he jaksavat ja miten sijaistaminen toteutuu käytännössä?

Olin juuri edellisenä päivänä aluepäättäjille suunnatussa tilaisuudessa, jossa puhujana oli vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo. Hän nosti esiin saman huolen: yhteisöllinen asuminen, omaishoito ja perhehoito eivät saa muodostua väliinputoajaratkaisuiksi ilman riittävää seurantaa, tukea ja todellista ymmärrystä hoivan tarpeesta.

Kuuleminen jatkui myös tilaisuuden jälkeen

Virallisen osuuden päätyttyä jäin vielä keskustelemaan usean osallistujan kanssa. Nämä keskustelut ovat usein kaikkein arvokkaimpia. Niissä nousevat esiin ne kokemukset, joita ei välttämättä sanota mikrofonin kautta, mutta jotka kertovat paljon arjen todellisuudesta.

Moni sanoi minulle heti alkuun, ettei tässä nyt ole mitään erityistä, että kyse on vain heistä itsestään ja että he kyllä pärjäävät. Kiitin heitä ja sanoin, että jokainen on aivan yhtä tärkeä. On hienoa, että pärjäätte, mutta aivan yhtä tärkeää on se, että kerrotte kokemuksistanne ja tuotatte tietoa esiin. Nämä eivät ole valituksia, vaan tietoa. Ja juuri tällaista tietoa tarvitaan, jotta päätöksenteko olisi parempaa, inhimillisempää ja oikeudenmukaisempaa.

Kiitos

Lämmin kiitos kutsusta Pusulan eläkeläisten tilaisuuteen.
Kiitos avoimista keskusteluista, palautteesta ja luottamuksesta.

Vien varmasti eteenpäin ne terveiset, huolet ja kehitysehdotukset, joita minulle kerrottiin. Ja toivon, että tämä vuoropuhelu ei jää tähän, sillä hyvinvointialueen palveluja ei voi kehittää etäältä käsin, vaan vain kuuntelemalla niitä ihmisiä, joita ne koskettavat.