Kategoria-arkisto:lähidemokratia

Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 11.2 tulemme saamaan katsauksen vuosien 2024-2026 alueellisen hyvinvointisuunnitelman arviointiin ja vuosien 2027-2029 hyvinvointisuunnitelman valmistelun tilanteeseen. Kokousmateriaaleissa on nostoja alueellisesta hyvinvointikertomuksesta.

Katsaus alueelliseen hyvinvointikertomukseen antaa Länsi-Uudestamaasta kokonaisuutena varsin myönteisen kuvan: alueen asukkaat ovat keskimäärin maan terveimpiä ja työkyky on valtakunnan kärkeä. Tämä yleiskuva kuitenkin peittää alleen merkittäviä ja huolestuttavia eroja, jotka koskettavat erityisesti lapsia, nuoria ja ikääntyneitä ja jotka jakautuvat epätasaisesti kuntien välillä.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on rakenteellinen ongelma, ei yksilöiden

Hyvinvointitiedot osoittavat selvästi, että lasten ja nuorten mielen hyvinvointi on heikentynyt. Nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt edelleen ja erityisesti tytöistä yli kolmannes kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta. Lähes joka toinen nuori on ollut huolissaan mielialastaan viimeisen vuoden aikana. Nämä eivät ole marginaalisia ilmiöitä, vaan laajaa ja pitkäkestoista pahoinvointia.

Erityisen huolestuttavaa on, että osa lapsista kohtaa jo varhaisessa iässä väkivaltaa kotona. Samalla nuorten päihdekokeilut, erityisesti laittomien huumeiden osalta ovat alueella yleisempiä kuin maassa keskimäärin, etenkin ammatillisessa koulutuksessa. Tämä kertoo kasautuvista riskeistä, jotka liittyvät koulutuspolkuihin, perhetaustaan ja kuntakohtaisiin palveluihin.

Hyvinvointikertomus tuo esiin ongelmat, mutta jää liian varovaiseksi niiden syiden tarkastelussa. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei voida selittää yksilöllisillä valinnoilla, vaan kyse on rakenteellisesta eriarvoisuudesta: siitä, millaiseen kuntaan lapsi syntyy, millaiset tukipalvelut ovat saatavilla ja kuinka varhain ongelmiin puututaan.

Ikääntyneiden hyvinvointi jakautuu jyrkästi

Ikääntyneiden osalta raportti nostaa esiin yksinäisyyden, psyykkisen kuormittuneisuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen. Erityisesti yli 75-vuotiaat naiset kokevat ahdistuneisuutta ja taloudellista niukkuutta. Yhä useampi ikääntynyt joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä rahanpuutteen vuoksi. Tämä on vakava signaali hyvinvointiyhteiskunnan perustan rapautumisesta.

Samalla kuntien välillä on merkittäviä eroja eläkkeiden tasossa, palveluiden saatavuudessa ja ikääntyneiden toimintakyvyssä. Toisissa kunnissa ikääntyminen tarkoittaa aktiivista ja turvallista arkea, toisissa selviytymistä yhä vähenevien voimavarojen varassa.

Ikääntyneiden kohdalla korostuu se, että palvelujen määrä ei yksin riitä. Olennaista on, tavoittavatko ne ne ihmiset, jotka ovat yksinäisiä, heikossa kunnossa tai taloudellisesti ahtaalla. Tätä raportti ei riittävästi arvioi.

Kuntien väliset erot luovat epätasa-arvoa elämänkaaren kaikissa vaiheissa

Yksi hyvinvointikertomuksen keskeisimmistä mutta vähälle huomiolle jäävistä havainnoista on kuntien välinen eriarvoisuus. Sairastavuudessa, työkyvyssä, tuloissa ja palvelujen tarpeessa on suuria eroja, jotka eivät ole sattumanvaraisia. Ne heijastavat pitkään jatkuneita rakenteellisia eroja kuntien resursseissa, väestörakenteessa ja palvelujärjestelmissä.

Erityisen vakavaa on nuorten syrjäytymisriski: lähes 6000 nuorta on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tämä ei ole vain nuorten ongelma, vaan koko alueen tulevaisuutta koskeva kysymys. Syrjäytyminen kasautuu niihin kuntiin ja perheisiin, joissa tuki on heikointa.

Hyvinvointikertomus tarjoaa kattavan ja tilastollisesti vahvan kuvan alueen tilanteesta. Se kuitenkin painottuu kuvailemaan ongelmia enemmän kuin analysoimaan niiden syitä tai esittämään selkeitä, kohdennettuja ratkaisuja. Erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden osalta tarvittaisiin vahvempaa otetta rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja kuntien välisiin eroihin.

Ilman rohkeampaa priorisointia ja vaikuttavuuden arviointia on vaarana, että hyvinvointityö hyödyttää eniten niitä, joilla on jo valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä. Todellinen hyvinvoinnin edistäminen edellyttää, että resurssit suunnataan sinne, missä tarve on suurin ja että kuntien väliseen epätasa-arvoon puututaan tietoisesti ja systemaattisesti.

Miksi annoin lausunnon hyvinvointialueiden rahoituslain muutoksesta?

Olen antanut palveluvastaavana lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi, joka koskee hyvinvointialueiden rahoituslain ja saaristolain muutoksia. Koin lausunnon antamisen välttämättömäksi, koska esityksellä on merkittäviä ja pitkäkestoisia vaikutuksia lasten, nuorten ja perheiden palveluihin ja erityisesti lastensuojelun avohuollossa ja perhesosiaalityössä.

Kyse ei ole vain teknisestä rahoitusmallin säädöstä. Kyse on siitä, miten ja millä edellytyksillä lapset ja perheet saavat tukea silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa ajoissa.

Avohuolto on lastensuojelun perusta ja myös kustannusvaikuttavin osa

Lastensuojelun avohuollon palvelut ovat ensisijaisia, ennaltaehkäiseviä ja tutkitusti kustannusvaikuttavia. Ne mahdollistavat varhaisen tuen, perheiden rinnalla kulkemisen ja ongelmien lieventämisen ennen kuin tarvitaan raskaampia ja kalliimpia palveluja, kuten sijaishuoltoa.

Lausunnossani nostin esiin huolen siitä, että esityksessä palvelutarpeen kasvun huomioimista rahoituksessa esitetään alennettavaksi 80 prosentista 60 prosenttiin. Lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulmasta tämä on erittäin ongelmallista.

Palvelutarve ei kasva tasaisesti tai ennakoitavasti. Se reagoi herkästi esimerkiksi taloudelliseen epävarmuuteen, mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä perheiden kuormittumiseen. Jos rahoitus ei seuraa tätä kehitystä, seuraukset näkyvät nopeasti juuri avohuollossa ja viiveellä entistä raskaampina kustannuksina.

Säästöjen riski: painopiste siirtyy ennaltaehkäisystä korjaavaan

Yksi keskeinen huoleni on se, että rahoitusmallin muutokset voivat tosiasiallisesti ohjata hyvinvointialueita leikkaamaan juuri niistä palveluista, joiden vahvistaminen hillitsisi kustannusten kasvua pitkällä aikavälillä.

Jos avohuollon resursseja heikennetään:

  • tuki viivästyy
  • perheiden tilanteet kriisiytyvät
  • sijaishuollon tarve kasvaa

Tämä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti kestävää.

Tarvetekijämalli ei saa ohittaa avohuollon todellisuutta

Pidän tarvetekijämallin päivittämistä lähtökohtaisesti kannatettavana, mutta lausunnossani korostin, että mallin on tunnistettava lastensuojelun avohuollon erityispiirteet.

Avohuollon työ on usein:

  • pitkäkestoista
  • moniammatillista
  • vaihtelevan intensiivistä

Nämä eivät aina näy riittävästi rekisteri- tai diagnoositiedoissa. On todellinen riski, että rahoitus alkaa painottua yhä enemmän diagnoosipohjaiseen ja raskaaseen palvelujärjestelmään, jolloin sosiaalihuollon ja ennaltaehkäisevän työn merkitys hämärtyy.

Yksityiset palveluntuottajat ja alueellinen elinvoima

Lausunnossa nostin esiin myös sen, että rahoitusmallin muutoksilla on suora vaikutus yksityisiin lastensuojelun avohuollon palveluntuottajiin. Monilla alueilla nämä toimijat ovat:

  • keskeinen osa palvelukokonaisuutta
  • merkittäviä paikallisia työllistäjiä
  • joustavien ja oikea-aikaisten tukimuotojen mahdollistajia

Rahoituksen ennakoitavuuden heikkeneminen heijastuu nopeasti henkilöstön pysyvyyteen, palvelutarjontaan ja pahimmillaan toiminnan jatkuvuuteen. Tämä kaventaa hyvinvointialueiden mahdollisuuksia järjestää palveluja asiakaslähtöisesti.

Saaristoiset alueet vaativat erityistä huomiota

Saaristoisia hyvinvointialueita koskevassa osuudessa korostin, että maantieteelliset ja logistiset erityispiirteet vaikuttavat voimakkaasti lasten ja perheiden palvelujen saatavuuteen. Näillä alueilla avohuollon palvelujen turvaaminen edellyttää riittävää ja oikein kohdennettua rahoitusta myös yksityisten toimijoiden osalta.

Lausunnon ydinviesti on yksinkertainen:


jos lastensuojelun avohuollosta säästetään, lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena niin euroissa kuin inhimillisessä kärsimyksessä.

Rahoitusmallia on mahdollista kehittää ja kustannusten kasvua hillitä, mutta se ei saa tapahtua lasten ja perheiden oikeuksien kustannuksella. Ennaltaehkäisevien palvelujen vahvistaminen ei ole menoerä, vaan investointi.

Tämän vuoksi pidin tärkeänä tuoda lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulma vahvasti esiin lakivalmistelussa.

Myös muilla on mahdollisuus vaikuttaa

Haluan nostaa esiin, että tästä hallituksen esitysluonnoksesta voivat antaa lausuntonsa kaikki halukkaat. Lausuntoja otetaan vastaan lausuntopalvelu.fi-palvelussa 11.3. saakka.

Lasten, nuorten ja perheiden palveluihin kohdistuvat rahoitusratkaisut eivät ole vain hallinnollisia yksityiskohtia, vaan ne vaikuttavat suoraan arkeen, palvelujen saatavuuteen ja hyvinvointiin. Siksi on tärkeää, että myös ammattilaiset, järjestöt, palveluntuottajat ja kansalaiset tuovat näkemyksensä esiin valmistelun tässä vaiheessa.

Ikääntyneiden palveluista ei pidä vain kertoa, vaan kysyä

Kävin maanantaina (2.2.2026) kutsusta vierailemassa Pusulan eläkeläisten tilaisuudessa. Ennakkoon minua oli pyydetty luennoimaan ikääntyneiden palveluista ja hyvinvointialueen ajankohtaisista asioista luottamushenkilön näkökulmasta.

Heti alkuun sanoin kuitenkin, että voin kyllä kertoa, mitä ikääntyneiden palveluja hyvinvointialueella paperilla on ja mitä minä luottamushenkilönä niistä tiedän. Mutta te tiedätte parhaiten, miten ne palvelut arjessa toimivat, tai eivät toimi.

Siksi toivoin heti alkuun, että tilaisuutemme olisi mahdollisimman keskusteleva. Sanoin myös suoraan, että olen mieluummin kysyjän kuin luennoitsijan roolissa. En voi tietää, millaista palvelujen todellisuus on, ellen kysy niiltä ihmisiltä, joita ne koskettavat.

Keskustelua, ei yksisuuntaista puhetta

Tilaisuudessa puhuttiin muun muassa ikääntyneiden palveluista, Olkkaritoiminnan saavutettavuudesta, yhteisöllisestä asumisesta sekä omaishoidon ja perhehoidon kysymyksistä. Keskustelu oli avointa, asiallista ja paikoin myös tunteellista ja hätkähdyttävää.

Pusulassa nousi vahvasti esiin kokemus siitä, että asumispaikka vaikuttaa palvelujen saavutettavuuteen. Se, että lähimmät palvelut tai matalan kynnyksen kohtaamispaikat sijaitsevat Nummella tai vielä kauempana, tarkoittaa monelle käytännössä sitä, ettei palveluun ole todellista pääsyä.

Tämä ei ole vain tunne tai mielipide, vaan yhdenvertaisuuskysymys.

Yhteisöllinen asuminen, onko se ratkaisu vai väliinputoaminen?

Keskustelimme myös yhteisöllisestä asumisesta, jota pidetään usein yhtenä ratkaisuna ikääntyneiden palvelujen haasteisiin. Yhteisöllinen asuminen voi parhaimmillaan tarjota turvallisuutta, yhteisöä ja tukea ihmisille, joille oma koti ei enää tunnu turvalliselta, mutta jotka eivät vielä tarvitse ympärivuorokautista hoivaa.

Samalla jäin pohtimaan, onko yhteisöllinen asuminen aina oikein resursoitua ja riittävästi tuettua, vai onko vaarana, että ihminen jää kodin ja raskaan, ympärivuorokautisen hoivan väliin. Meillä ei käsittääkseni ole vielä kovin paljon kokemusta yhteisöllisestä asumisesta tässä muodossa, eikä myöskään laajaa tutkimustietoa sen toimivuudesta. Siksi on tärkeää, että tästä asumismuodosta saadaan kokemuksia ja niitä myös arvioidaan avoimesti. Samalla katse on syytä kohdistaa perhehoitoon: miten perhehoito tällä hetkellä toimii, onko perhehoitajia riittävästi, miten he jaksavat ja miten sijaistaminen toteutuu käytännössä?

Olin juuri edellisenä päivänä aluepäättäjille suunnatussa tilaisuudessa, jossa puhujana oli vanhusasiavaltuutettu Päivi Topo. Hän nosti esiin saman huolen: yhteisöllinen asuminen, omaishoito ja perhehoito eivät saa muodostua väliinputoajaratkaisuiksi ilman riittävää seurantaa, tukea ja todellista ymmärrystä hoivan tarpeesta.

Kuuleminen jatkui myös tilaisuuden jälkeen

Virallisen osuuden päätyttyä jäin vielä keskustelemaan usean osallistujan kanssa. Nämä keskustelut ovat usein kaikkein arvokkaimpia. Niissä nousevat esiin ne kokemukset, joita ei välttämättä sanota mikrofonin kautta, mutta jotka kertovat paljon arjen todellisuudesta.

Moni sanoi minulle heti alkuun, ettei tässä nyt ole mitään erityistä, että kyse on vain heistä itsestään ja että he kyllä pärjäävät. Kiitin heitä ja sanoin, että jokainen on aivan yhtä tärkeä. On hienoa, että pärjäätte, mutta aivan yhtä tärkeää on se, että kerrotte kokemuksistanne ja tuotatte tietoa esiin. Nämä eivät ole valituksia, vaan tietoa. Ja juuri tällaista tietoa tarvitaan, jotta päätöksenteko olisi parempaa, inhimillisempää ja oikeudenmukaisempaa.

Kiitos

Lämmin kiitos kutsusta Pusulan eläkeläisten tilaisuuteen.
Kiitos avoimista keskusteluista, palautteesta ja luottamuksesta.

Vien varmasti eteenpäin ne terveiset, huolet ja kehitysehdotukset, joita minulle kerrottiin. Ja toivon, että tämä vuoropuhelu ei jää tähän, sillä hyvinvointialueen palveluja ei voi kehittää etäältä käsin, vaan vain kuuntelemalla niitä ihmisiä, joita ne koskettavat.

Vanhustenhuollon kriisin ei pitäisi olla yllätys

Vanhustenhuolto nousee otsikoihin kerta toisensa jälkeen järkyttävien tapahtumien kautta. Kuolemia, laiminlyöntejä, liian vähäisiä käyntejä kotihoidossa, henkilöstöä joka uupuu ja omaisia, jotka jäävät kantamaan huolta yksin. Jokaisella kerralla reaktio on samanlainen: järkytys, pahoittelu ja lupaus selvityksistä.

Silti yksi asia on itsellä päällimmäisenä mielessä: tämä ei ole tullut yllätyksenä. Tai ei pitäisi olla yllätys.

Tiedossa oleva ongelma

Vanhustenhuollon kriisistä on kirjoitettu vuosia. Siitä ovat varoittaneet hoitajat, ammattiliitot, tutkijat, omaiset ja vanhukset itse. Resurssipulasta, henkilöstön riittämättömyydestä ja kotihoidon mahdottomista aikatauluista on puhuttu niin mediassa kuin päätöksenteon pöydissä.

Ongelma ei ole ollut tiedon puute. Ongelma on ollut ennaltaehkäisyn puute ja poliittisen vastuun välttely.

Kun hoitoon pääsy viivästyy, kotihoidon käynnit kutistuvat minuutteihin ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee vasta liian myöhään, seuraukset eivät ole sattumanvaraisia. Ja silloinkin, kun hoitopaikka lopulta järjestyy, arki voi joissain yksiköissä tarkoittaa suljettuja hoitopuhelimia ja puutteellista valvontaa. Nämä seuraukset ovat ennustettavia ja juuri siksi niistä on kannettava vastuu.

Samalla on huomioitava, että vastuuministeri Kaisa Juuso on viime viikkoina turhautuneena vaatinut hyvinvointialueita noudattamaan hänen määrittämiään hoitajamitoituksia ja ilmaissut niistä ärtymystään, kun mitoitus on laskettu alimpaan mahdolliseen tasoon eikä hoidon laatu ole parantunut. Tämä kaikki tapahtuu kuitenkin samalla, kun hallitus on itse säästänyt vanhustenhoidon rahoituksesta ja laskenut mitoituksen minimitasolle, pakottaen juuri ne alueet venymään entistä niukoilla resursseilla.

Reagointia vasta tragedian jälkeen

Yhteiskunnallinen keskustelu herää usein vasta silloin, kun jotain peruuttamatonta tapahtuu. Kun vanhus kuolee yksin, kun hoivakodissa epäillään laiminlyöntiä tai kun omaiset kertovat epäinhimillisistä olosuhteista.

Tällöin kysytään: miten näin pääsi käymään?

Kysymys on väärä. Oikea kysymys kuuluu: miksi tähän annettiin mennä?

Ennaltaehkäisevä, laadukas hoito maksaa, mutta niin maksaa myös se, ettei siihen panosteta. Inhimillinen hinta on mittaamaton, mutta myös taloudellisesti kriisit, päivystykset, sairaalajaksot ja jälkiselvittelyt tulevat kalliiksi. Tämä tiedetään. Me kaikki tiedämme sen.

Historiallinen peili: huutolaisuus ja lama

Kun vertaamme nykytilannetta historiaan, mieleen nousee väistämättä huutolaisuus. Aikakausi, jolloin heikoimmassa asemassa olevat siirrettiin halvimmalle tarjoajalle, koska yhteiskunta ei kantanut vastuuta.

Emme tietenkään elä 1800-lukua. Mutta kysymys on samasta perusasetelmasta: mitä tapahtuu, kun talous asetetaan ihmisarvon edelle?

1990-luvun laman olisi pitänyt opettaa meille, mitä tapahtuu, kun sosiaaliturvaa ja palveluita leikataan rajusti. Seuraukset näkyivät vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten terveydessä, syrjäytymisessä ja kuolleisuudessa. Silti nyt olemme toistamassa samaa kaavaa, tällä kertaa vanhusten kustannuksella.

Poliittinen vastuu ei ole abstrakti

Vanhustenhuollon tila ei ole yksittäisten hoitajien tai yksittäisten yksiköiden vika. Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Päätökset resursseista, mitoituksista, palvelurakenteista ja rahoituksesta tehdään tietoisesti.

Kun tiedetään, että väestö ikääntyy.
Kun tiedetään, että hoidon tarve kasvaa.
Kun tiedetään, että henkilöstö uupuu ja poistuu alalta.

ei voida sanoa, että nykytila olisi yllätys.

Ennaltaehkäisy on arvovalinta

Hyvä vanhustenhoito ei synny sattumalta. Se syntyy siitä, että:

  • hoitoon pääsee ajoissa
  • kotihoito on riittävää ja joustavaa
  • ympärivuorokautinen hoiva ei ole viimeinen vaihtoehto vaan oikea-aikainen ratkaisu
  • henkilöstöä on riittävästi ja työ on inhimillistä

Tämä ei ole ideologinen kysymys vaan arvokysymys. Kysymys siitä, pidämmekö huolta niistä, jotka ovat rakentaneet tämän yhteiskunnan.

Vajaaravitsemuksen seulonta osaksi hoitopolkua

Yksi konkreettinen ja pitkään tunnistettu, mutta yhä puutteellisesti toteutettu keino ennaltaehkäisyyn on vajaaravitsemuksen systemaattinen seulonta ja hoito osana ikääntyneiden hoitopolkua. Vajaaravitsemus heikentää toimintakykyä, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja kasvattaa sairaalahoitojen tarvetta ja silti se jää liian usein huomaamatta.

Kun ravitsemustila arvioidaan säännöllisesti kotihoidossa, palveluasumisessa ja ympärivuorokautisessa hoidossa, ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Tämä ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu, vaan perustyötä: osaamista, seurantaa ja vastuunkantoa. Vajaaravitsemuksen ehkäisy ja hoito on esimerkki siitä, miten laatu syntyy ennakoinnista, ei kriiseihin reagoimisesta.

Jälkiviisauttako?

Usein sanotaan, että jälkiviisaus on helppoa. Tässä asiassa kyse ei ole jälkiviisaudesta. Kyse on siitä, että viisaus on ollut olemassa koko ajan, mutta sitä ei ole haluttu kuulla.

Vanhustenhuollon kriisi ei ratkea pahoitteluilla tai yksittäisillä selvityksillä. Se ratkeaa vain ottamalla vastuu, ajoissa, ennakoiden ja ihmisarvo edellä.

https://yle.fi/a/74-20203656

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011782644.html

https://www.tehylehti.fi/fi/blogit/mainio/monenko-vanhuksen-kuoltava-kotihoidon-resurssipulassa

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6a1eb457-f729-4463-9af5-264def0cf7d7

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011774590.html

Hallinnolliset rajat eivät saa määrittää hoitoa

Kysymyksiä hyvinvointialueen yhdenvertaisuudesta

Olen tänä vuonna ollut useaan otteeseen yhteydessä hyvinvointialueen viranhaltijoihin. Kaikkia viestejäni yhdistää sama tavoite: halu ymmärtää paremmin, miten palveluja kehitetään ja nostaa esiin kohtia, joissa järjestelmä ei mielestäni kohtele kaikkia yhdenvertaisesti.

Oirekysely ja naisten terveyshaasteet

Yksi yhteydenotoistani koski Lunna-palvelun oirekyselyä. Valtakunnallisessa keskustelussa on nostettu OmaOlo-sovelluksen haasteet esiin ja huomasin, että Lunnassa on samat haasteet: alkukyselyssä erektio-ongelmat on mainittu erikseen, mutta esimerkiksi kuukautiskipuja, rintarauhasiin liittyviä oireita tai gynekologisia vaivoja ei ole huomioitu lainkaan.

Tämä on valitettavasti valtakunnallinen ilmiö: naisille tyypilliset terveyshaasteet jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Kysyin viranhaltijoilta, olisiko näitä oireita mahdollista huomioida kyselyssä jatkossa. Samalla tiedustelin, onko erektio-ongelmien korostamiselle jokin erityinen peruste vai onko kyse kehitysvaiheesta, jota on tarkoitus myöhemmin laajentaa.

Palautteeni ei ollut moite, vaan aito toive siitä, että palvelua kehitettäisiin entistä yhdenvertaisemmaksi. Saamani vastaus oli huoleni huomioiva ja koska Lunnaa kehitetään jatkuvasti, ottivat he tämänkin kehitykseen mukaan.

Digitaalisten alustojen valinnat ja huoli riippuvuuksista

Olen myös lähestynyt viranhaltijoita käytössämme olevista digitaalisista alustoista. Maailmantilanne on tällä hetkellä varsin hutera ja minua huolettaa erityisesti se, että olemme riippuvaisia täysin amerikkalaisesta toimijasta.

Kysyin, onko eurooppalaisia alustoja kartoitettu ja onko sellaisia realistisesti tarjolla tähän tarpeeseen. Digitaalinen riippumattomuus, huoltovarmuus ja tietoturva ovat kysymyksiä, joita mielestäni pitäisi tarkastella entistä laajemmassa kehyksessä. Saamani vastaus oli erittäin kattava ja perusteellinen sekä nosti esiin, että Suomessa on jo valtakunnallinen työryhmä miettimässä ja valmistelemassa asiaa.

Vammaisten lasten hoidon jatkuvuus vastuun siirryttyä hyvinvointialueille

Olen esittänyt myös toiveen, että tulevaisuus- ja kehittämislautakunnalle tuotaisiin selvitys vammaisten lasten aamu-, iltapäivä- ja loma-ajan hoidon jatkuvuudesta ja saavutettavuudesta nyt, kun lainmukainen vastuu näistä palveluista on siirtynyt hyvinvointialueille.

Kyse ei ole pienestä asiasta. Monille perheille nämä palvelut ovat arjen sujuvuuden ja jaksamisen edellytys. Vastuun siirtyessä on tärkeää varmistaa, etteivät palveluketjut katkea, käytännöt sirpaloidu tai perheet joudu kohtuuttoman epävarmuuden varaan.

Syöpäpotilaiden hoitoonohjaus ja yhdenvertaisuus

Kolmas merkittävä teema, jonka olen nostanut esiin, koskee syöpäpotilaiden hoitoonohjauksen epätasa-arvoa. Hyvinvointialueella kysymykseni otettiin vakavasti ja haasteet tunnustettiin avoimesti. HUSin vastauksista vastaavaa tunnistamista ei kuitenkaan vielä ole ollut nähtävissä. Tiedossa on, että HUS ja hyvinvointialue tulevat kokoustamaan aiheesta kevään aikana, mikä on tärkeä ja tarpeellinen askel.

Olen saanut myös suoraan viestejä syöpää sairastavilta. Heidän kokemustensa perusteella näyttää siltä, että hoitoon pääsy, tukipalvelut ja jopa hoitopaikka voivat määräytyä alueellisten ja hallinnollisten rajojen perusteella tavalla, joka asettaa potilaat eriarvoiseen asemaan.

Esimerkiksi keuhkosyöpäpotilaiden kohdalla hoito ja sen tukipalvelut, kuten fysioterapia, ravitsemusterapia ja psykososiaalinen tuki, eivät kaikilta osin ole olleet saatavilla syöpäkeskuksessa. Sen sijaan potilas on ohjattu perusterveydenhuoltoon tai toiseen yksikköön, jossa syöpähoitoihin erikoistunutta osaamista ei välttämättä ole tarjolla.

Esitin vakavia kysymyksiä hoitopolun katkonaisuudesta:

  • miksi syöpähoitojen tukipalvelut eivät ole systemaattinen osa hoitoa
  • miksi potilas ei saa ajoissa tietoa esimerkiksi Kela-taksista ja muista etuuksista
  • ja miksi hoidon aloitus ja vastuut voivat viivästyä, vaikka diagnoosi on tehty ja aktiivinen syöpähoito jo käynnissä

Pidän erityisen huolestuttavana sitä, että keuhkosyöpä on noussut Suomessa naisten yleisimmäksi syöpäkuoleman syyksi. Tästä huolimatta keuhkosyöpäpotilaiden hoitopolku vaikuttaa paikoin hajanaiselta ja vähemmän tuetulta verrattuna moniin muihin syöpäryhmiin. Tämä herättää vakavan kysymyksen siitä, vastaavatko hoitokäytännöt ja resurssit nykyistä sairastavuutta ja potilaiden todellisia tarpeita.

Pyysin vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin:

  • Miten varmistetaan, että syöpäpotilaat saavat yhdenvertaisesti hoitoa ja tukipalveluita asuinkunnasta riippumatta?
  • Miksi keuhkosyöpäpotilaiden hoito ja tukipalvelut eivät kaikilta osin toteudu syöpäkeskuksessa?
  • Miten keuhkosyövän hoitopolkuja aiotaan kehittää vastaamaan sitä tosiasiaa, että kyseessä on naisten yleisin syöpäkuoleman syy Suomessa?
  • Miten hyvinvointialue varmistaa, että potilas saa oikea-aikaisesti tiedon sosiaalisista etuuksista ja kuljetusjärjestelyistä osana syöpähoitoa?

Kiitosta ammattilaisille, myös sillä on merkitystä

Yhteydenottoni eivät ole koskeneet pelkästään epäkohtia. Olen myös lähettänyt sosiaalityöntekijöille kiitosviestin heidän Helsingin Sanomissa julkaistusta mielipidekirjoituksestaan. Kirjoitus oli erinomainen ja tarpeellinen nosto lastensuojelun näkökulmasta ja halusin erikseen kiittää sen kirjoittajia rohkeudesta ja asiantuntemuksesta.

Kuulluksi tulemisen kokemus

Jokaiseen viestiini on vastattu. Olen saanut asiallisia ja perusteltuja vastauksia ja kokemus vuoropuhelusta on ollut hyvä. Se ei poista rakenteellisia ongelmia, mutta vahvistaa tunnetta siitä, että kysyminen, perusteleminen ja palautteen antaminen kannattaa.

VUOSIKERTOMUKSENI 2025 POLITIIKKAA KENTÄLTÄ KASVANEENA

Vuosi 2025 poliitikkona

Vuosi 2025 on ollut poliittisesti intensiivinen ja samalla äärimmäisen opettavainen. Tätä vuotta leimaavat kentän kuuleminen, konkreettiset havainnot ja perheiden arjen realiteetit, kaikki ne asiat, joiden takia politiikan täytyy olla tekemisen ja kuulemisen politiikkaa.

Olen kirjoittanut tämän vuoden aikana blogiini monista teemoista, joita kohtaan arjessa ja päätöksenteossa: lasten ja nuorten hyvinvointi, omaishoito, yksilölliset palvelut, ennaltaehkäisy ja ravitsemuksen merkitys hoitoketjuissa.

Kentältä päätöksentekoon

Yksi tärkeimmistä kokemuksista tänäkin vuonna on ollut se, kuinka paljon suora yhteys kenttään ja sen ihmisiin, ammattilaisiin ja perheisiin vahvistaa päätöksentekoa. Aluevaltuustoryhmänä olemme jatkaneet viime kaudella aloittamaamme tapaa ja vierailleet monissa toimipisteissä alueellamme kuullaksemme suoraan, mistä päätämme ja miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa. Tämä on auttanut ymmärtämään, miksi palveluiden toimivuus ja saavutettavuus on tärkeää jokaiselle asukkaalle ja miksi päätöksiä ei voi tehdä pelkän hallinnon tai tilastojen varassa.

Lasten ja nuorten hyvinvointi

Lasten ja nuorten hyvinvointi on ollut yksi kirjoitusteni keskeisistä teemoista. Olen erityisesti nostanut esiin sen, miten tärkeää on panostaa ennaltaehkäisevään työhön, varhaiseen tukeen ja palveluiden oikea-aikaisuuteen Lotta Paakkunainen.

Olen myös korostanut sitä, ettei lastensuojelun toimintaa voi jättää hallinnolliseksi prosessiksi ilman selkeää analyysiä ja ymmärrystä siitä, mitä palvelujen muutokset merkitsevät perheiden arjessa.

Omaishoito ja jatkuva tuki

Omaishoito on saanut tänä vuonna enemmän huomiota sekä valtuustossa että blogissa. Olen vaatinut, että omaishoitajien asema ja palvelujen kehittäminen otetaan vakavasti huomioon ja että palveluiden kattavuus ja vaikutus arvioidaan aidosti, ei vain muodollisesti Lotta Paakkunainen.

Olen myös tuonut esiin sen, miten erityisen tuen lasten lomahoitojen kehittäminen on olennainen osa monen perheen arkea, ja miksi turvallinen ja ennakoitava palvelu on tärkeä tuki vanhemmille ja lapsille.

Vajaaravitsemus ja ennaltaehkäisy

Olen kirjoittanut siitä, miten vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja hoito tulisi saada osaksi ainakin ikääntyneiden hoitoketjuja ja miksi se on paitsi inhimillinen myös taloudellinen prioriteetti. Hyvinvointialueilla on mahdollisuus ja vastuu varmistaa, että ravitsemuksen arviointi ja hoito tehdään yhdenmukaisesti ja kattavasti Lotta Paakkunainen.

Luopuminen ja jatkuvuus

Vuoteen 2025 liittyy myös henkilökohtaisesti merkittävä päätös:
luovuin kuntapolitiikasta oltuani mukana erilaisissa luottamustehtävissä vuodesta 2013 alkaen.

Päätös ei ollut minulle helppo. Kuntapolitiikka on ollut vuosien ajan paikka, jossa olen saanut vaikuttaa konkreettisesti, oppia päätöksenteosta ja kasvaa ihmisenä. Se on ollut myös yhteisö, vastuu ja luottamus, jota en ole ottanut kevyesti.

Uskon kuitenkin, että sekä ihmisissä että politiikassa kehitys vaatii liikettä.
Vaihtuvuutta, uusia näkökulmia ja sitä, ettei kukaan jää paikoilleen vain tottumuksesta.

Luopuminen ei tarkoita vetäytymistä yhteiskunnallisesta vastuusta. Päinvastoin. Se on ollut tietoinen valinta antaa tilaa ja samalla jatkaa vaikuttamista niillä tavoilla, joissa koen voivani olla hyödyksi juuri nyt.

Katse eteenpäin

Vuosi 2025 on vahvistanut käsitystäni siitä, miksi olen mukana politiikassa: rakentamassa yhteiskuntaa, jossa jokainen lapsi, nuori ja perhe voi kokea tulevaisuuden mahdollisuutena. Ennaltaehkäisevä työ, kentän kuuleminen ja inhimillinen arjen ymmärrys eivät ole vain termejä, vaan ne ovat tapoja, joilla teemme politiikasta merkityksellistä.

Sain luottamuksen jatkaa aluevaltuustossa ja kiitän siitä. Ollaan yhteydessä edelleenkin. Hyvää uutta vuotta sinulle.