Kategoria-arkisto:tasa-arvo

Ajankohtaista aluevaltuustosta: 9.12. kokouksen pääkohdat

Aluevaltuuston kokouksessa käsiteltiin sekä ajankohtaisia talousasioita että hyvinvointialueen keskeisiä kehityskohteita. Alla tiivis katsaus siitä, mitä kokouksessa nousi esiin ja mitä pidin tärkeänä tuoda esille.

Ajankohtaiset asiat ja luvut

Hyvinvointialueen muutoslupauksiin on panostettu yhteensä 25,7 miljoonaa euroa, ja LUVN on tekemässä kuluvana vuonna ylijäämäisen tuloksen. Omalääkärimalliin on saatu kahdeksan uutta lääkäriä, vaikkakaan tarkkaa aluerajausta ei kokouksessa nostettu esiin.

THL:n arvioiden mukaan kustannustasoltaan Länsi-Uusimaa on valtakunnallisesti keskitasoa. Lisäksi lasten ja nuorten määrä kasvaa alueellamme ja Lunna-palvelu on jo noin 180 000 asukkaan käytössä.

AVI:n huomautukset ja kehittämiskohteet

Aluehallintovirasto nosti esiin useita kehittämistarpeita:

  • Onnettomuuksia tulee vähentää ja tulipalojen määrä puolittaa vuoteen 2030 mennessä.
  • Pelastustoimen resurssit ja väestönsuojelu on varmistettava.
  • Työhyvinvointiin ja työturvallisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota.
  • Uudellamaalla sote-integraatiota ja yhteisiä investointeja tulee vahvistaa edelleen.
  • Lasten ja nuorten riippuvuus- ja mielenterveyspalvelut on turvattava perustasolla.
  • Sote-tietojen oikeellisuutta ja tiedonhallintaa on kehitettävä.

Taloustilanne: ylijäämää, mutta myös kysymyksiä

Talousarvioon esitettiin muutoksia sekä käyttö- että investointitalouteen. Alijäämä saadaan katettua jo tämän vuoden aikana tai ensi vuoden alkupuolella ja kokonaisuudessa on tulossa 47 miljoonan ylijäämä.

On kuitenkin aiheellista pohtia, missä määrin ostopalveluista tehdyt yli 10 miljoonan euron säästöt ovat järkeviä, jos samalla ennaltaehkäiseviin palveluihin olisi voitu panostaa ja ehkä välttää osa AVI:n huomautuksista.

Puheenvuoroni talousarviosta

Nostin esiin useita kohtia, jotka vaativat päättäjiltä tarkkaa seurantaa ja konkreettisia toimenpiteitä:

Vammaisten lasten aamu- ja iltapäivätoiminta sekä kesätoiminta
Vuonna 2026 lakisääteinen vastuu siirtyy kunnista hyvinvointialueelle. Tämä ei kuitenkaan näy budjetissa. On tärkeää varmistaa, ettei palveluun synny katkosta ja että toiminta järjestetään turvallisesti.

Omaishoito
Lakisääteinen korotus ei saa tarkoittaa tiukempia myöntämiskriteerejä. Omaishoitajien vapaat ja lyhytaikaishoito ovat yhä riittämättömiä, ja jos tukea ei ole saatavilla, kustannukset siirtyvät nopeasti raskaampiin palveluihin.

Ikääntyneiden ravitsemus
Nykykäytännöissä on selviä puutteita. Vajaaravitsemuksen seulonta ei johda riittävästi toimenpiteisiin. Ennaltaehkäisevä ravitsemustyö on tutkitusti tehokasta ja kustannuksia säästävää ja meidän on vahvistettava tätä työtä.

Lasten ja nuorten palvelut
Opiskeluhuoltoon on tulossa lisäresursseja, mikä on hyvä. Samalla on varmistettava, ettei ennaltaehkäisy heikkene, jos ostopalveluja vähennetään ilman oman henkilöstön vahvistamista. Alueelliset erot on otettava huomioon, eikä tasapuolisuus saa tarkoittaa mekaanista yhdenmukaistamista.

Vammaispalvelut
Esteettömyys, saavutettavuus ja oikea-aikaisuus ovat keskeisiä. Prosessien parantaminen ei riitä, jos palveluihin ei pääse ajoissa.

Järjestöjen tuki
Järjestöt ovat korvaamaton osa palvelukokonaisuutta, mutta avustusten reaaliarvo laskee. Tätä kumppanuutta ei saa päästää heikkenemään.

Keskustan näkökulmasta ihmislähtöisyys, ravitsemushoito ja ennaltaehkäisy ovat investointeja, jotka maksavat itsensä takaisin sekä hyvinvointina että pitkän aikavälin säästöinä.

Jätetyt aloitteet ja kysymykset

Jätin kokouksessa kaksi asiaa etenemään:

  1. Valtuustoaloitteen, jossa esitin, että palautuneet järjestöavustukset palautetaan takaisin järjestöjen käyttöön sen sijaan, että ne menevät yhteiseen kassaan.
  2. Aluevaltuustokysymyksen, joka koskee vammaisten lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä kesätoiminnan järjestämisvastuun siirtymistä hyvinvointialueelle vuonna 2026.

Aluevaltuustoaloite: Palautuneet järjestöavustukset takaisin järjestöjen hyväksi

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella järjestöt tekevät valtavan arvokasta työtä. Ne tukevat asukkaiden hyvinvointia, ennaltaehkäisevät ongelmia ja tarjoavat yhteisöllisyyttä, tukea ja osallistumismahdollisuuksia ja usein siellä, minne julkinen palvelu ei yllä. Juuri siksi hyvinvointialueen yhteistyö järjestöjen kanssa ei ole vain hyvää hallintoa vaan myös lakisääteinen velvollisuus. Järjestämislain 7 § velvoittaa hyvinvointialueita tekemään yhteistyötä yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa ja tukemaan niiden toimintaedellytyksiä.

Tästä näkökulmasta on ongelmallista, että järjestöavustuksista palautuneet varat eivät nykyisin palaudu järjestöjen toimintaan, vaan siirtyvät hyvinvointialueen yleiseen talouteen. Näin käy esimerkiksi silloin, kun hanke ei toteudu kokonaan, kustannukset jäävät ennakoitua pienemmiksi tai järjestö palauttaa käyttämättä jääneen osuuden tilikauden päätyttyä.

Vaikka palautuvat summat ovat usein pieniä, niiden vaikutus voi olla järjestöille suuri. Ne voivat mahdollistaa esimerkiksi:

  • kohtaamispaikan aukioloaikojen jatkamisen,
  • vapaaehtoistoiminnan laajentamisen,
  • tai uuden matalan kynnyksen toiminnan käynnistämisen.

Samaan aikaan ruohonjuuritason toimijoiden tarve kasvaa, eikä hyvinvointialueen budjetti ole kasvamassa. Siksi on tärkeää varmistaa, että kaikki järjestötoimintaan budjetoidut eurot päätyvät siihen tarkoitukseen, johon ne on alun perin osoitettu.

Aloitteemme ydin: järkevä ja oikeudenmukainen toimintamalli

Jätin 9.12.2025 aluevaltuustossa aluevaltuustoryhmämme puolesta aloitteen, jossa esitetään, että hyvinvointialueelle luodaan selkeä toimintamalli palautuneiden järjestöavustusvarojen hyödyntämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi:

  • palautuneiden varojen kirjaamista ja seurantaa erillisenä kokonaisuutena
  • niiden ohjaamista seuraavan vuoden avustuskierrokseen
  • järjestöjen toimintaedellytysten vahvistamista ilman lisäkustannuksia hyvinvointialueelle.

Tämä olisi yksinkertainen, kustannustehokas ja läpinäkyvä tapa toteuttaa järjestämislain 7 §:n henkeä ja kirjainta: tukea järjestöjen toimintamahdollisuuksia ja vahvistaa yhteistyötä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi.

Miksi tämä on tärkeää?

Koska jokainen euro, joka saadaan järjestöjen käyttöön, tuottaa moninkertaisen hyödyn: yhteisöllisyyttä, tukea ja ennaltaehkäisyä. Ja koska järjestöt tekevät tätä työtä suurelta osin vapaaehtoisvoimin, pienikin lisärahoitus voi olla ratkaiseva.

Samalla tämä toimintamalli lisäisi avustusten ennakoitavuutta ja jatkuvuutta, mikä puolestaan tukee pitkäjänteistä kehittämistä.

Kohti vahvempaa kumppanuutta

Hyvinvointialueen ja järjestöjen välinen yhteistyö on keskeinen osa alueemme hyvinvoinnin rakentamista. Nyt on aika tehdä pieni mutta merkittävä parannus, joka vahvistaa tätä kumppanuutta ja varmistaa, ettei yhtäkään järjestöavustus-euroa hukata.

Aloitteen myötä toivon, että voimme entistä paremmin tukea kolmannen sektorin korvaamatonta työtä ja varmistaa, että alueemme asukkaat saavat jatkossakin apua, tukea ja yhteisöllisyyttä sieltä, missä sitä eniten tarvitaan.

Voit lukea aloitteen alta:

Aluevaltuustoaloite: Palautuneiden järjestöavustusten hyödyntäminen seuraavan vuoden avustuksiin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue jakaa vuosittain järjestöavustuksia, joilla tuetaan kolmannen sektorin toimintaa, asukkaiden hyvinvointia ja osallisuutta.

Järjestämislain 7 §:ssä säädetään hyvinvointialueen velvollisuudesta tehdä yhteistyötä yleishyödyllisten yhteisöjen ja järjestöjen kanssa hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä sekä tukea niiden toimintaedellytyksiä. Tämä lainsäädännöllinen velvoite korostaa järjestöjen merkitystä hyvinvointialueen kumppaneina ja edellyttää toimivia rakenteita ja pitkäjänteistä yhteistyötä.

Järjestöavustuksista palautuu kuitenkin vuosittain jonkin verran varoja hyvinvointialueelle esimerkiksi seuraavista syistä:

  • hanke tai toiminta ei toteudu kokonaisuudessaan,
  • toiminnan kustannukset jäävät arvioitua pienemmiksi,
  • tai järjestö palauttaa avustuksen käyttämättömän osan tilikauden päätyttyä.

Nykykäytännössä palautuneet varat siirtyvät osaksi hyvinvointialueen yleistä talousylijäämää tai menokehyksiä, eivätkä ne palaudu järjestötoiminnan tueksi. Tämä vähentää järjestöavustusten kokonaisvaikutusta, vaikka tarve ruohonjuuritason toiminnalle kasvaa jatkuvasti. Samalla se on ristiriidassa järjestämislain 7 §:n hengen kanssa, jonka mukaan hyvinvointialueen tulee tukea järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

Järjestöjen toiminta on monessa tapauksessa ennaltaehkäisevää ja täydentää hyvinvointialueen omaa palvelutuotantoa. Pienikin lisärahoitus voi mahdollistaa esimerkiksi:

  • kohtaamispaikkojen toiminnan jatkumisen,
  • vapaaehtoistoiminnan laajentamisen,
  • tai uusien yhteistyöhankkeiden käynnistämisen.

Palautuneiden avustusvarojen ohjaaminen uudelleen seuraavan vuoden avustuskierrokselle olisi hallinnollisesti yksinkertainen ja kustannustehokas tapa vahvistaa järjestöyhteistyötä ilman, että se kasvattaisi hyvinvointialueen kokonaisbudjettia. Samalla se toteuttaisi järjestämislain 7 §:n velvoitetta edistää järjestöjen toimintaedellytyksiä.

Me allekirjoittaneet aluevaltuutetut esitämme, että

Hyvinvointialueella valmistellaan toimintamalli, jonka mukaisesti palautuneet järjestöavustusvarat voidaan kohdentaa seuraavan vuoden järjestöavustuksiin.

Mallissa määritellään, miten palautuneet varat kirjataan, seurataan ja otetaan huomioon seuraavan vuoden avustuspäätösten valmistelussa.

Tarkoituksena on, että järjestötoimintaan osoitettu määräraha säilyy todellisuudessa järjestötoiminnan käytössä myös silloin, kun osa varoista palautuu käyttämättöminä. Tämä tukee hyvinvointialueen lakisääteistä tehtävää vahvistaa yleishyödyllisten järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

Tavoite: vahvistaa kolmannen sektorin ja hyvinvointialueen kumppanuutta sekä varmistaa, että kaikki järjestöavustuksiin osoitetut varat käytetään siihen tarkoitukseen, johon ne on budjetoitu.

Vaikutukset: lisää läpinäkyvyyttä ja jatkuvuutta järjestöavustuksiin sekä vahvistaa hyvinvointialueen yhteisöllistä hyvinvointityötä ilman lisäkustannuksia.

Miksi lapsiperheköyhyys kasvaa, vaikka tiedämme sen seuraukset?

Lapsiperheköyhyys on noussut julkiseen keskusteluun ja se on tärkeää pitää näkyvillä. Viime kuukausien uutiset ja tutkimukset piirtävät yhteisen, pysäyttävän kuvan: Suomessa yhä useampi lapsi elää perheessä, jonka tulot eivät riitä arjen tarpeisiin.

Köyhyyden kasvu ei ole pelkkä tilastoluku

THL:n arviot kertovat karua kieltä: pienituloisten määrä kasvaa Suomessa enemmän kuin ennakoitiin. Arvioiden mukaan jopa 110 000 ihmistä putoaa pienituloisuuden rajan alle ja 27 000 heistä on lapsia.
Sosiaaliturvaleikkauksilla ja heikennyksillä on tässä kehityksessä selkeä rooli. Kun lapsiperheiden tuloja pienennetään ja tukiverkkoa heikennetään, vaikutus näkyy suoraan lasten arjessa: ruokalautasella, harrastusmahdollisuuksissa ja vanhempien jaksamisessa.

Itlan datakatsaus: monikerroksinen ongelma

Itlan artikkeli “Lapsiperheköyhyys datana” syventää keskustelua tuomalla esiin ilmiön moniulotteisuuden.
Vuonna 2023 noin 120 000 lasta eli pienituloisessa perheessä, se on 12,2 % kaikista lapsista. Köyhyys ei jakaudu tasaisesti: se on yleisempää yksinhuoltajaperheissä, työttömien ja sairastuneiden vanhempien kodeissa sekä tietyillä alueilla Suomessa.

Itla muistuttaa, että köyhyys ei ole vain rahasta kiinni. Se liittyy myös sosiaaliseen osallisuuteen, koulutukseen ja mielenterveyteen. Kun perheen arki on jatkuvaa selviytymistä, lapsen mahdollisuudet keskittyä oppimiseen, kaverisuhteisiin ja tulevaisuuden haaveisiin kaventuvat.

Turun yliopisto: lapsuuden köyhyys seuraa aikuisuuteen

Turun yliopiston Aurora-artikkeli nostaa esiin vielä pysäyttävämmän näkökulman: köyhyys lapsuudessa jättää pitkän varjon aikuisuuteen.
Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden perheen pitkäaikainen toimeentulotuen saanti moninkertaistaa riskin jäädä ilman toisen asteen tutkintoa, joutua taloudellisiin vaikeuksiin ja kärsiä mielenterveysongelmista aikuisena.

Toisin sanoen lapsiperheköyhyys ei ole vain tämän hetken kriisi, vaan se rakentaa jo nyt eriarvoista tulevaisuutta seuraaville sukupolville.

Sama viesti kolmesta suunnasta: emme voi katsoa sivusta

Vaikka MTV:n uutinen, Itlan analyysi ja Turun yliopiston tutkimus lähestyvät aihetta eri suunnista, niiden sanoma on yhteinen: lapsiperheköyhyys on kasvussa, ja sen seuraukset ovat vakavia ja pitkäkestoisia.

  • MTV korostaa talouspolitiikan ja sosiaaliturvan vaikutuksia.
  • Itla kuvaa ilmiön laajuutta ja arjen todellisuutta datan kautta.
  • Turun yliopisto muistuttaa köyhyyden ylisukupolvisista vaikutuksista.

Yhdessä ne muodostavat varoituksen, jota ei voi ohittaa: jos emme nyt tue lapsiperheitä, maksamme hintaa tulevaisuudessa inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti.

Mitä pitäisi tehdä?

Ratkaisuja on olemassa. Itlan mukaan keskeistä on varmistaa riittävä ja selkeä sosiaaliturva, vanhempien työllisyyden tukeminen, koulutuksen saavutettavuus ja peruspalvelujen vahvistaminen.
Turun yliopiston tutkijat korostavat myös lapsivaikutusten arviointia kaikessa päätöksenteossa: jokainen talouspäätös vaikuttaa lopulta lapsiin.

Mutta tarvitaan muutakin. Tarvitsemme yhteistä tahtoa nähdä köyhyys paitsi tilastona myös ihmisten todellisuutena.
Se alkaa pienistä teoista: harrastusmaksujen tukemisesta, ruoka-avun arvostamisesta, perheiden jaksamisen huomioimisesta työelämässä.

Lapsiperheköyhyys ei ole vain joidenkin perheiden ongelma. Se on yhteinen mittari sille, miten hyvinvointivaltio voi.
Jos emme huolehdi lapsista nyt, emme voi puhua aidosti kestävästä tulevaisuudesta.


Lähteet:

Ravitsemusterveyden edistäminen vaatii tekoja, ei vain kyselyitä ja ylätason puhetta

Osallistuin sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään webinaariin “Ravitsemusterveyden edistämisen ja liikuntaneuvonnan itsearviointi – työkaluja kehittämiseen”, jossa esiteltiin uusia arviointityökaluja hyvinvointialueiden käyttöön.

Webinaarissa käytiin läpi kaksi kyselytyökalua:

  • Itsearviointikysely ravitsemusterveyden edistämisen ja ravitsemushoidon arviointiin, jonka tarkoituksena on tukea hyvinvointialueiden kehittämistyötä, auttaa tunnistamaan onnistumisia ja kehittämiskohteita sekä priorisoimaan toimenpiteitä.
  • Itsearviointikysely liikuntaneuvonnan kehittämiseen, joka kokoaa alueellista tietoa yhteistyökäytännöistä, vaikuttavuuden seurannasta ja menetelmistä.

Ylätason ohjausta, missä konkretia?

Webinaarin sisältö jäi valitettavasti hyvin ylätasolle. Vaikutelma oli, että nämä kyselyt on laadittu lähinnä ministeriön omiksi ohjausvälineiksi, eikä vastaamaan kentän todellisiin haasteisiin, kuten vajaaravitsemuksen seulonnan ja hoidon puutteeseen.

Esitin useita kysymyksiä:

Alueella on aloitteestani tehty työtä vajaaravitsemuksen seulonnan ja hoidon sisällyttämiseksi ikääntyneiden hoitopolkuun, mutta käytäntö ei ole vielä levinnyt koko alueelle.

Kysyin ministeriöltä muun muassa:

  • Miten ministeriö aikoo ohjata hyvinvointialueita niin, että seulonta ja hoito otetaan käyttöön koko maassa?
  • Miten varmistetaan, että seulonta johtaa konkreettisiin toimenpiteisiin, ei vain arviointiraportteihin?
  • Mihin itsearviointikysely on tarkoitus johtaa ja kuka seuraa, mitä toimenpiteitä sen perusteella syntyy?
  • Miten lääkäreille ja muille ammattilaisille saadaan lisää ravitsemuskoulutusta?
  • WHO on äskettäin hyväksynyt uuden ICD-11-diagnoosikoodin aikuisen vajaaravitsemukselle (5B72), mikä on merkittävä kansainvälinen askel kliinisessä ravitsemuksessa. Miten näette, että tämä uusi luokitus voisi tukea ravitsemusterveyden edistämistä ja käytännön kehittämistyötä Suomessa, erityisesti ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyssä ja hoidossa?

Ministeriön vastaukset olivat höttöisiä ja vältteleviä

Ministeriön tarjoamat vastaukset olivat valitettavasti varsin höttöisiä. Sain muun muassa linkin, jonka mukaan hoitotyö seuraa vajaaravitsemuksen seulontojen tekemistä, mutta kuka seuraa seulonnoista syntyviä toimenpiteitä ja niiden vaikutuksia?

Ministeriö liikkuu aivan liian ylätasolla, vaikka kentällä tarvitaan nyt konkreettisia ohjeita ja yhdenmukaista toimeenpanoa. Totesin webinaarissa, että ministeriön vahvempaa ohjausta tarvitaan, sillä muuten asukkaat ovat epätasa-arvoisessa asemassa riippuen siitä, missä hyvinvointialueella sattuvat asumaan.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kyselyt on tehty lähinnä hyvinvointialueiden omien suunnitelmien tueksi, eikä ohjaamaan todellisiin muutoksiin. Oli jopa hieman surkuhupaisaa, että ministeriössä kyseltiin, kuka on kyselyä käyttänyt ja mitä siitä on seurannut.

Seulonta on tehtävä velvoittavaksi ja koko maan kattavaksi

Itsearviointi ei voi olla päämäärä. Sen täytyy johtaa käytännön toimenpiteisiin, jotka ovat samanlaisia eri puolilla maata. Kansalaisilla on oltava yhtäläiset oikeudet ravitsemukselliseen tukeen asuinpaikasta riippumatta.

Nyt kun hyvinvointialueilla neuvotellaan ensi vuoden talousarvioista ja taloussuunnitelmista, vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito tulisi ottaa taloudellisena ja inhimillisenä prioriteettina.

  • Pelkästään Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella säästöpotentiaali on noin 25 miljoonaa euroa vuodessa ikääntyneiden osalta, ja yli 50 miljoonaa euroa, jos seulonta ja hoito ulotettaisiin kaikkiin yli 18-vuotiaisiin.
  • Itä-Uudenmaan alueella vastaavat säästöt olisivat lähes 6 miljoonaa euroa vuodessa.

Nämä luvut eivät ole toiveajattelua, vaan tutkitusti realistisia arvioita. THL:n ja kansainvälisten tutkimusten mukaan vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito voisivat tuoda Suomessa jopa 600 miljoonan euron vuosittaiset säästöt.

WHO:n uusi diagnoosikoodi tarjoaa suunnan

WHO:n hyväksymä uusi ICD-11-diagnoosikoodi (5B72) aikuisen vajaaravitsemukselle on merkittävä askel kliinisessä ravitsemuksessa. Se tekee vajaaravitsemuksesta virallisesti tunnistettavan ja hoidettavan sairauden. Suomessa tämä tulisi nähdä mahdollisuutena parantaa ravitsemushoidon laatua, tiedonkeruuta ja seurantaa, eikä vain hallinnollisena yksityiskohtana.

Ministeriön on aika siirtyä arvioinneista ja kyselyistä konkreettisiin päätöksiin ja velvoittavaan ohjaukseen. Ilman sitä vajaaravitsemuksen seulonta jää paperille, eikä potentiaalisia säästöjä tai terveyshyötyjä saavuteta.

Itsearviointi ei riitä, vaan tarvitaan toimeenpanoa, joka takaa kaikille suomalaisille yhdenvertaisen ravitsemushoidon.

Kun pelko vie sanat, katoaa ihminen näkyvistä

Äskettäin satuin keskelle somekeskustelua, joka sai minut pysähtymään. Aiheena oli huumeiden käyttäjille suunnattu terveysneuvontapiste, joka oli avattu koulun lähelle. Viestit alkoivat kauhistelulla: ”Oi voi, koulun viereen tulee huumeidenkäyttäjien piste!” ja jatkuivat kokemuksilla turvattomuudesta ja rikollisuudesta.

Yritin vastata rauhallisesti, tuoda esiin tutkimustietoa ja näkökulmaa. Kerroin, että neulanvaihto ja terveysneuvontapisteet eivät tutkimusten mukaan lisää rikollisuutta tai turvattomuuden tunnetta, päinvastoin ne vähentävät haittoja, tartuntoja ja parantavat yhteyksiä hoitoon. Monessa kaupungissa tällaiset pisteet ovat lisänneet alueen turvallisuutta, kun käytetyt neulat eivät enää jää ympäristöön lojumaan ja ihmiset saavat apua ajoissa.

Silti keskustelu kiihtyi. Kun toin esiin empatian ja ihmisarvon näkökulman, sain vastaukseksi: ”Huumeiden käyttäjät ovat väkivaltaisia ja ryöstelevät ihmisiä. Heille pitäisi määrätä tahdonvastainen hoito.”

Tässä vaiheessa huomasin, ettei keskustelu enää etene. Lopulta sanoin, että en aio jatkaa, koska se ei tunnu rakentavalta. Mutta keskustelun jälkimainingeissa jäin miettimään laajempaa ilmiötä, eli sitä, miten helposti yhteiskunnallinen pelko ja turvattomuus muuttuvat toisia ihmisiä koskevaksi vihaksi.

Miksi on niin vaikea nähdä huumeiden käyttäjän takana ihminen?

Huumeiden käyttö on Suomessa yhä rikos, vaikka sen taustalla on usein kipua, sairautta, osattomuutta ja menetystä. Yhä useampi asiantuntija kuitenkin pohtii, auttaako rangaistavuus ketään, vai pitäisikö sen sijaan panostaa hoitoon, tukeen ja haittojen vähentämiseen. Rikosoikeudellinen näkökulma ei poista riippuvuutta, se vain lisää häpeää ja pelkoa hakea apua.

Silti yhteiskunnallinen keskustelu harvoin lähtee inhimillisestä näkökulmasta. Kun joku puhuu päihteiden käyttäjistä ihmisinä, keskustelu polarisoituu nopeasti: “Sä vähättelet ongelmia!” tai “Sä puolustelet rikollisia!”

Mutta kyse ei ole puolustelusta. Kyse on siitä, että haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ratkaisut perustuvat tietoon, ei pelkoon.

Tutkimus ja käytäntö tukevat haittoja vähentävää työtä

Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset ovat varsin yksimielisiä: haittoja vähentävä päihdepolitiikka toimii.

  • Terveysneuvontapisteet vähentävät tartuntatauteja, kuten HIV- ja hepatiitti-infektioita.
  • Käyttöhuoneet eivät lisää huumeiden käyttöä tai rikollisuutta, vaan päinvastoin vähentävät kuolemia ja lisäävät yhteyksiä hoitopalveluihin.
  • Yhteisön turvallisuus paranee, kun käyttö siirtyy pois julkisista tiloista ja kaduilta valvottuihin olosuhteisiin.

On paradoksaalista, että näiden tulosten rinnalla moni yhä ajattelee, että ”pehmeät keinot eivät toimi”. Ehkä siksi, että päihteiden käyttäjien ihmisarvoa on vaikea nähdä, jos heitä on totuttu pelkäämään.

Empatia ei tarkoita sinisilmäisyyttä

Kun puhun empatiasta, en tarkoita sinisilmäisyyttä. Turvallisuus on todellinen huoli, ja se pitää ottaa vakavasti. Mutta turvallisuutta ei rakenneta demonisoimalla, vaan ymmärtämällä ilmiön juuret ja rakentamalla toimivia palveluja, jotka auttavat sekä käyttäjiä että ympäristöä.

Meidän pitäisi kysyä: miten haluamme suhtautua heihin, jotka ovat jo kaikkein heikoimmassa asemassa?
Rankaisevasti vai korjaavasti? Pelolla vai toivolla?

Kohti ihmisarvoista päihdepolitiikkaa

Suomalainen päihdepolitiikka on muuttumassa. Hitaasti, mutta suunta on oikea. Yhä useampi ymmärtää, että riippuvuudesta ei toivuta pakolla tai häpeällä, vaan hoidon ja tuen avulla.
Terveysneuvontapisteet ja käyttöhuoneet eivät ole ongelman ydin, vaan osa ratkaisua.

Jos emme näe huumeiden käyttäjän takana ihmistä, suljemme oven inhimilliseltä muutokselta.
Ja jos emme uskalla puhua empaattisesti vaikeistakaan aiheista, jätämme yhteiskunnallisen keskustelun pelon varaan.

Se somekeskustelu päättyi lyhyeen, mutta sen jättämä jälki jäi pitkäksi aikaa mieleen.
Sillä ehkä juuri siellä arjen somekeskusteluissa mitataan, millaiseksi yhteiskunnaksi me lopulta haluamme kasvaa: pelkääväksi vai ymmärtäväksi, erottavaksi vai yhteen kokoavaksi.

Kun täysi-ikäisyys alkaa myyntipuhelulla on jotain pahasti vialla

Juuri täysi-ikäistyneet ovat helppoja kohteita puhelinmyynnille, mutta vaikeissa elämäntilanteissa se ei ole palvelua, vaan hyväksikäyttöä.

Olen viime aikoina pysähtynyt pohtimaan ilmiötä, jota pidän syvästi epäeettisenä: puhelinmyyjien tapaa soitella juuri täysi-ikäistyneille 18-vuotiaille ja myydä heille vakuutuksia, palveluita tai muita sopimuksia. Kyse on nuorista, jotka ovat vasta astumassa aikuisuuteen, usein opiskelijoita, joilla ei vielä ole säännöllisiä tuloja, mutta joille maailma avautuu täynnä uusia vastuita ja päätöksiä.

Moni 18-vuotias opettelee vasta hallitsemaan omaa talouttaan, maksamaan laskuja ja ymmärtämään sopimusten merkitystä. Samaan aikaan heidät asetetaan tilanteeseen, jossa heidän oletetaan pystyvän tekemään harkittuja ja pitkävaikutteisia taloudellisia päätöksiä puhelimessa, usein yllätettyinä ja paineen alla. Tämä ei ole reilua.

Tiedämme jo, että iäkkäille ihmisille suunnattu aggressiivinen myynti on ongelma, johon on pyritty puuttumaan lainsäädännön ja valvonnan keinoin. Meidän tulisi tunnistaa myös toinen ääripää: nuoret aikuiset, jotka ovat juridisesti täysi-ikäisiä, mutta monin tavoin vielä elämänsä ja taloudellisen ymmärryksensä alkuvaiheessa.

Moni 18-vuotias elää opiskelijan tuloilla, opintotuella ja lainalla tai pahimmillaan jo valmiiksi velkakierteessä. Heille soittaminen vakuutus- tai sopimusmyyntitarkoituksessa ei ole palvelus, vaan riskialtis ansa.

Yritysten vastuullisuuden tulisi tarkoittaa muutakin kuin lakipykälien täyttämistä. Se tarkoittaa kykyä ja halua tunnistaa, milloin oma toiminta voi vahingoittaa haavoittuvassa asemassa olevaa ryhmää.

Nuorille tulee tarjota mahdollisuuksia, tukea ja tietoa, ei houkutuksia, jotka voivat viedä heitä entistä vaikeampiin tilanteisiin. Aikuistumisen alku ei saa olla bisneksen paikka.

Lainsäätäjien ja kuluttajaviranomaisten tulisi tarttua nyt tähän epäkohtaan. Jos olemme valmiita suojelemaan ikääntyneitä aggressiiviselta myynniltä, meidän tulee olla yhtä valmiita suojelemaan myös nuoria, jotka vasta opettelevat elämänsä tärkeimpiä päätöksiä.