Kategoria-arkisto:Toinen aste

Kun pelko vie sanat, katoaa ihminen näkyvistä

Äskettäin satuin keskelle somekeskustelua, joka sai minut pysähtymään. Aiheena oli huumeiden käyttäjille suunnattu terveysneuvontapiste, joka oli avattu koulun lähelle. Viestit alkoivat kauhistelulla: ”Oi voi, koulun viereen tulee huumeidenkäyttäjien piste!” ja jatkuivat kokemuksilla turvattomuudesta ja rikollisuudesta.

Yritin vastata rauhallisesti, tuoda esiin tutkimustietoa ja näkökulmaa. Kerroin, että neulanvaihto ja terveysneuvontapisteet eivät tutkimusten mukaan lisää rikollisuutta tai turvattomuuden tunnetta, päinvastoin ne vähentävät haittoja, tartuntoja ja parantavat yhteyksiä hoitoon. Monessa kaupungissa tällaiset pisteet ovat lisänneet alueen turvallisuutta, kun käytetyt neulat eivät enää jää ympäristöön lojumaan ja ihmiset saavat apua ajoissa.

Silti keskustelu kiihtyi. Kun toin esiin empatian ja ihmisarvon näkökulman, sain vastaukseksi: ”Huumeiden käyttäjät ovat väkivaltaisia ja ryöstelevät ihmisiä. Heille pitäisi määrätä tahdonvastainen hoito.”

Tässä vaiheessa huomasin, ettei keskustelu enää etene. Lopulta sanoin, että en aio jatkaa, koska se ei tunnu rakentavalta. Mutta keskustelun jälkimainingeissa jäin miettimään laajempaa ilmiötä, eli sitä, miten helposti yhteiskunnallinen pelko ja turvattomuus muuttuvat toisia ihmisiä koskevaksi vihaksi.

Miksi on niin vaikea nähdä huumeiden käyttäjän takana ihminen?

Huumeiden käyttö on Suomessa yhä rikos, vaikka sen taustalla on usein kipua, sairautta, osattomuutta ja menetystä. Yhä useampi asiantuntija kuitenkin pohtii, auttaako rangaistavuus ketään, vai pitäisikö sen sijaan panostaa hoitoon, tukeen ja haittojen vähentämiseen. Rikosoikeudellinen näkökulma ei poista riippuvuutta, se vain lisää häpeää ja pelkoa hakea apua.

Silti yhteiskunnallinen keskustelu harvoin lähtee inhimillisestä näkökulmasta. Kun joku puhuu päihteiden käyttäjistä ihmisinä, keskustelu polarisoituu nopeasti: “Sä vähättelet ongelmia!” tai “Sä puolustelet rikollisia!”

Mutta kyse ei ole puolustelusta. Kyse on siitä, että haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ratkaisut perustuvat tietoon, ei pelkoon.

Tutkimus ja käytäntö tukevat haittoja vähentävää työtä

Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset ovat varsin yksimielisiä: haittoja vähentävä päihdepolitiikka toimii.

  • Terveysneuvontapisteet vähentävät tartuntatauteja, kuten HIV- ja hepatiitti-infektioita.
  • Käyttöhuoneet eivät lisää huumeiden käyttöä tai rikollisuutta, vaan päinvastoin vähentävät kuolemia ja lisäävät yhteyksiä hoitopalveluihin.
  • Yhteisön turvallisuus paranee, kun käyttö siirtyy pois julkisista tiloista ja kaduilta valvottuihin olosuhteisiin.

On paradoksaalista, että näiden tulosten rinnalla moni yhä ajattelee, että ”pehmeät keinot eivät toimi”. Ehkä siksi, että päihteiden käyttäjien ihmisarvoa on vaikea nähdä, jos heitä on totuttu pelkäämään.

Empatia ei tarkoita sinisilmäisyyttä

Kun puhun empatiasta, en tarkoita sinisilmäisyyttä. Turvallisuus on todellinen huoli, ja se pitää ottaa vakavasti. Mutta turvallisuutta ei rakenneta demonisoimalla, vaan ymmärtämällä ilmiön juuret ja rakentamalla toimivia palveluja, jotka auttavat sekä käyttäjiä että ympäristöä.

Meidän pitäisi kysyä: miten haluamme suhtautua heihin, jotka ovat jo kaikkein heikoimmassa asemassa?
Rankaisevasti vai korjaavasti? Pelolla vai toivolla?

Kohti ihmisarvoista päihdepolitiikkaa

Suomalainen päihdepolitiikka on muuttumassa. Hitaasti, mutta suunta on oikea. Yhä useampi ymmärtää, että riippuvuudesta ei toivuta pakolla tai häpeällä, vaan hoidon ja tuen avulla.
Terveysneuvontapisteet ja käyttöhuoneet eivät ole ongelman ydin, vaan osa ratkaisua.

Jos emme näe huumeiden käyttäjän takana ihmistä, suljemme oven inhimilliseltä muutokselta.
Ja jos emme uskalla puhua empaattisesti vaikeistakaan aiheista, jätämme yhteiskunnallisen keskustelun pelon varaan.

Se somekeskustelu päättyi lyhyeen, mutta sen jättämä jälki jäi pitkäksi aikaa mieleen.
Sillä ehkä juuri siellä arjen somekeskusteluissa mitataan, millaiseksi yhteiskunnaksi me lopulta haluamme kasvaa: pelkääväksi vai ymmärtäväksi, erottavaksi vai yhteen kokoavaksi.

Kun täysi-ikäisyys alkaa myyntipuhelulla on jotain pahasti vialla

Juuri täysi-ikäistyneet ovat helppoja kohteita puhelinmyynnille, mutta vaikeissa elämäntilanteissa se ei ole palvelua, vaan hyväksikäyttöä.

Olen viime aikoina pysähtynyt pohtimaan ilmiötä, jota pidän syvästi epäeettisenä: puhelinmyyjien tapaa soitella juuri täysi-ikäistyneille 18-vuotiaille ja myydä heille vakuutuksia, palveluita tai muita sopimuksia. Kyse on nuorista, jotka ovat vasta astumassa aikuisuuteen, usein opiskelijoita, joilla ei vielä ole säännöllisiä tuloja, mutta joille maailma avautuu täynnä uusia vastuita ja päätöksiä.

Moni 18-vuotias opettelee vasta hallitsemaan omaa talouttaan, maksamaan laskuja ja ymmärtämään sopimusten merkitystä. Samaan aikaan heidät asetetaan tilanteeseen, jossa heidän oletetaan pystyvän tekemään harkittuja ja pitkävaikutteisia taloudellisia päätöksiä puhelimessa, usein yllätettyinä ja paineen alla. Tämä ei ole reilua.

Tiedämme jo, että iäkkäille ihmisille suunnattu aggressiivinen myynti on ongelma, johon on pyritty puuttumaan lainsäädännön ja valvonnan keinoin. Meidän tulisi tunnistaa myös toinen ääripää: nuoret aikuiset, jotka ovat juridisesti täysi-ikäisiä, mutta monin tavoin vielä elämänsä ja taloudellisen ymmärryksensä alkuvaiheessa.

Moni 18-vuotias elää opiskelijan tuloilla, opintotuella ja lainalla tai pahimmillaan jo valmiiksi velkakierteessä. Heille soittaminen vakuutus- tai sopimusmyyntitarkoituksessa ei ole palvelus, vaan riskialtis ansa.

Yritysten vastuullisuuden tulisi tarkoittaa muutakin kuin lakipykälien täyttämistä. Se tarkoittaa kykyä ja halua tunnistaa, milloin oma toiminta voi vahingoittaa haavoittuvassa asemassa olevaa ryhmää.

Nuorille tulee tarjota mahdollisuuksia, tukea ja tietoa, ei houkutuksia, jotka voivat viedä heitä entistä vaikeampiin tilanteisiin. Aikuistumisen alku ei saa olla bisneksen paikka.

Lainsäätäjien ja kuluttajaviranomaisten tulisi tarttua nyt tähän epäkohtaan. Jos olemme valmiita suojelemaan ikääntyneitä aggressiiviselta myynniltä, meidän tulee olla yhtä valmiita suojelemaan myös nuoria, jotka vasta opettelevat elämänsä tärkeimpiä päätöksiä.

Lukion ovet sulkeutuvat oppilailta, jotka tarvitsevat eniten tukea

Olen antanut lausunnon hallituksen ehdotuksesta, joka koskee lukiokoulutuksen valintaperusteiden muuttamista. Ehdotuksen mukaan lukiokoulutuksen valintaperusteasetuksen 6 §:n 2 momentti kumottaisiin, jolloin koulutuksen järjestäjän harkintaan perustuvaa valintaa ei enää sovellettaisi yksilöllistetyn matematiikan ja äidinkielen arvosanan perusteella. Tämä kytkeytyy perusopetuksen arviointiuudistukseen, jonka mukaan rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellut aine arvioidaan päättötodistuksessa aina arvosanalla 5*.

Mitä tämä tarkoittaa?

Muutos merkitsee sitä, että oppilas ei voi saada rajatun oppimäärän aineesta parempaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi omat tavoitteensa kiitettävästi. Kun lukiopaikoista kilpaillaan yhteishaussa todistusarvosanojen perusteella, rajatun oppimäärän oppilaat jäävät väistämättä heikompaan asemaan.

Yhdenvertaisuus uhattuna

Lausunnossani nostin esiin, että muutos heikentää hakijoiden ja opiskelijoiden yhdenvertaisuutta:

  • Rajatun oppimäärän oppilaat asetetaan eriarvoiseen asemaan verrattuna muihin hakijoihin.
  • Koulutuksellinen tasa-arvo vaarantuu, kun oppimisvaikeuksien kanssa painivat nuoret menettävät realistisen mahdollisuuden hakeutua lukioon.
  • 5*-merkintä toimii leimana, joka ei kerro oppilaan todellisesta osaamisesta vaan hänen erityisestä asemastaan.

Miksi tämä on ongelmallista?

Uudistus muuttaa yksilöllistämisen alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Sen sijaan, että oppilasta tuettaisiin ja arvioitaisiin suhteessa omiin tavoitteisiin, hänet sidotaan pysyvästi alimpaan hyväksyttyyn arvosanaan. Tämä:

  • heikentää jatko-opintopolkuja,
  • voi lisätä syrjäytymisen riskiä,
  • vie motivaatiota oppimiselta.

Mitä pitäisi tehdä?

Esitin lausunnossani, että:

  • Rajatun oppimäärän arvioinnissa tulisi mahdollistaa myös arvosanat 6–10 suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin.
  • Mikäli arvosanarajoitus 5* säilytetään, lukiokoulutukseen hakeville tulisi tarjota vaihtoehtoisia tapoja näyttää osaamistaan (esim. erilliset kokeet, soveltuvuuskokeet).
  • Oppimisvaikeudet tulisi säilyttää harkintaan perustuvan valinnan perusteena.

Tämä muutos ei ole pelkkä tekninen tarkistus arviointiin – se määrittää, kuka pääsee lukioon ja kuka ei. Nyt näyttää siltä, että ne nuoret, jotka tarvitsevat eniten tukea, jäävät entistä heikompaan asemaan. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta kyseessä on vakava kysymys.

Lausua voi vielä 1.10. saakka osoitteessa: Lausuntopalvelu.fi – ehdotus

Alla lausuntoni kokonaisuudessaan:

Lausunto ehdotetusta muutoksesta ammatillisen koulutuksen valintaperusteisiin

Kiitän mahdollisuudesta lausua ehdotukseen liittyen. Nostan esiin muutamia keskeisiä huolia ja näkökulmia.

Rajattu oppimäärä ja arvosanan rajoittaminen

Ehdotuksen mukaan perusopetuksen päättötodistukseen merkitään rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellusta aineesta aina arvosana 5*. Tämä tarkoittaa, että oppilas ei voi saada korkeampaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi HOJKS:ssa määritellyt tavoitteensa erinomaisesti. Käytännössä tämä muutos kaventaa oppilaiden jatko-opintomahdollisuuksia huomattavasti. Jos päättötodistukseen jää useampia 5*-merkintöjä, heikentää se oppilaan mahdollisuuksia päästä toisen asteen koulutukseen.

Alkuperäinen ajatus yksilöllistämisestä, eli että oppilas arvioidaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa ja voi saada myös hyvän tai kiitettävän arvosanan, poistuu. Tämä on ongelmallista, sillä se muuttaa yksilöllistämisen/rajauksen luonteen tuesta rajoitteeksi.

Harkintaan perustuvan valinnan poistaminen

On lisäksi esitetty, että harkintaan perustuva valinta ei enää koskisi oppimisvaikeuksia. Tämä yhdessä rajatun oppimäärän arvosanarajoituksen kanssa luo kaksinkertaisen esteen niille oppilaille, joilla on oppimisvaikeuksia. He eivät voi osoittaa osaamistaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa eivätkä enää myöskään hyötyä harkinnanvaraisesta valinnasta, jonka tarkoitus on ollut turvata koulutuspolku heille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Koulutuksellinen tasa-arvo

Muutokset ovat ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon periaatteen kanssa. On välttämätöntä, että myös ne oppilaat, jotka tarvitsevat rajattua oppimäärää, voivat jatkaa opintojaan toisella asteella. Muuten vaarana on, että oppimisen tuki ei enää tue, vaan kaventaa nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Ehdotukset

  • Rajatun oppimäärän arvioinnin tulisi mahdollistaa osaamisen arviointi suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin siten, että myös arvosanat 6–10 olisivat saavutettavissa.
  • Mikäli arvosana rajoitetaan 5*:een, tulee turvata erityisiä kompensaatiomekanismeja jatko-opintovalinnoissa, jotta oppilaat eivät jää yhteishaussa jälkeen.
  • Oppimisvaikeuksien poistaminen harkintaan perustuvan valinnan perusteista tulisi arvioida uudelleen, sillä muutos yhdessä rajatun oppimäärän kanssa lisää riskiä koulutuksellisesta syrjäytymisestä.

Yhteenvetona katson, että esitetyt muutokset heikentävät merkittävästi niiden oppilaiden asemaa, jotka tarvitsevat tukea. Jotta hallitusohjelman tavoite oppimisen tuen selkeyttämisestä ja jatkuvuuden vahvistamisesta toteutuisi, on tärkeää, että uudistus ei johda oppilaiden eriarvoistumiseen ja jatko-opintopolkujen kaventumiseen.

Rajatulla oppimäärällä rajatut unelmat?

Olen jättänyt oman lausuntoni hallituksen ehdottamasta muutoksesta, joka koskee ammatillisen koulutuksen valintaperusteita sekä perusopetuksen arvioinnin uudistusta. Muutoksen myötä yksilöllistetty oppimäärä poistuu ja tilalle tulee rajattu oppimäärä. Tämä tarkoittaa, että oppilas, joka opiskelee rajatun oppimäärän mukaan, saa päättötodistukseen kyseisestä aineesta aina arvosanan 5* – riippumatta siitä, kuinka hyvin hän saavuttaa hänelle HOJKS:ssa määritellyt tavoitteet. Lisäksi harkintaan perustuva valinta ei jatkossa enää koskisi oppimisvaikeuksia.

Miksi muutos on ongelmallinen?

Olen lausunnossani nostanut esiin, että muutos:

  • heikentää jatko-opintomahdollisuuksia: 5*-merkintä päättötodistuksessa rajoittaa käytännössä mahdollisuuksia hakeutua toisen asteen koulutukseen,
  • syrjäyttää oppilaita: oppimisvaikeudet poistetaan harkinnanvaraisen valinnan perusteista, jolloin juuri ne nuoret, jotka tarvitsevat eniten tukea, jäävät ilman turvaverkkoa,
  • on ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon kanssa: oppilaan oma edistyminen ja motivaatio eivät näy todistuksessa, mikä on vastoin oppimisen tuen alkuperäistä tarkoitusta.

Lausuntokierroksen tilanne

Tähän mennessä annetut lausunnot näyttävät suurelta osin puoltavan hallituksen esitystä. Tämä tekee kriittisten äänten esille tuomisen entistä tärkeämmäksi. On tärkeää, että päättäjät kuulevat myös sen näkökulman, että uudistus voi johtaa oppilaiden eriarvoistumiseen ja kaventaa heidän jatko-opintopolkujaan.

Vielä ehdit lausua

Lausuntoja voi jättää 1.10. saakka. Jos haluat tuoda oman näkemyksesi esiin, voit osallistua lausuntokierrokseen osoitteessa:
Lausuntopalvelu.fi – Rajattu oppimäärä ja valintaperusteet

Minun näkemykseni on selvä: oppimisen tuen tulee aidosti tukea, ei rajoittaa. Nyt esitetty muutos uhkaa tehdä juuri päinvastoin. On meidän kaikkien vastuulla varmistaa, että nuorten koulutuspolut pysyvät avoimina ja tasa-arvoisina.

Alla lausuntoni kokonaisuudessaan:

Lausunto ehdotetusta muutoksesta ammatillisen koulutuksen valintaperusteisiin

Kiitän mahdollisuudesta lausua ehdotukseen liittyen. Nostan esiin muutamia keskeisiä huolia ja näkökulmia.

Rajattu oppimäärä ja arvosanan rajoittaminen

Ehdotuksen mukaan perusopetuksen päättötodistukseen merkitään rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellusta aineesta aina arvosana 5*. Tämä tarkoittaa, että oppilas ei voi saada korkeampaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi HOJKS:ssa määritellyt tavoitteensa erinomaisesti. Käytännössä tämä muutos kaventaa oppilaiden jatko-opintomahdollisuuksia huomattavasti. Jos päättötodistukseen jää useampia 5*-merkintöjä, heikentää se oppilaan mahdollisuuksia päästä toisen asteen koulutukseen. Alkuperäinen ajatus yksilöllistämisestä, eli että oppilas arvioidaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa ja voi saada myös hyvän tai kiitettävän arvosanan, poistuu. Tämä on ongelmallista, sillä se muuttaa yksilöllistämisen/rajauksen luonteen tuesta rajoitteeksi.

Harkintaan perustuvan valinnan poistaminen

On lisäksi esitetty, että harkintaan perustuva valinta ei enää koskisi oppimisvaikeuksia. Tämä yhdessä rajatun oppimäärän arvosanarajoituksen kanssa luo kaksinkertaisen esteen niille oppilaille, joilla on oppimisvaikeuksia. He eivät voi osoittaa osaamistaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa, eivätkä enää myöskään hyötyä harkinnanvaraisesta valinnasta, jonka tarkoitus on ollut turvata koulutuspolku heille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Koulutuksellinen tasa-arvo

Muutokset ovat ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon periaatteen kanssa. On välttämätöntä, että myös ne oppilaat, jotka tarvitsevat rajattua oppimäärää, voivat jatkaa opintojaan toisella asteella. Muuten vaarana on, että oppimisen tuki ei enää tue, vaan kaventaa nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehdotukset Rajatun oppimäärän arvioinnin tulisi mahdollistaa osaamisen arviointi suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin siten, että myös arvosanat 6–10 olisivat saavutettavissa. Mikäli arvosana rajoitetaan 5*:een, tulee turvata erityisiä kompensaatiomekanismeja jatko-opintovalinnoissa, jotta oppilaat eivät jää yhteishaussa jälkeen.

Oppimisvaikeuksien poistaminen harkintaan perustuvan valinnan perusteista tulisi arvioida uudelleen, sillä muutos yhdessä rajatun oppimäärän kanssa lisää riskiä koulutuksellisesta syrjäytymisestä.

Yhteenvetona katson, että esitetyt muutokset heikentävät merkittävästi niiden oppilaiden asemaa, jotka tarvitsevat tukea. Jotta hallitusohjelman tavoite oppimisen tuen selkeyttämisestä ja jatkuvuuden vahvistamisesta toteutuisi, on tärkeää, että uudistus ei johda oppilaiden eriarvoistumiseen ja jatko-opintopolkujen kaventumiseen.

Oppilashuollon kaksoiskuva: miksi Länsi-Uusimaa näyttää paperilla paremmalta kuin todellisuudessa?

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue julkaisee säännöllisesti palvelutuotannon kuukausikatsauksia, joissa seurataan hoitoonpääsyä, henkilöstön määrää ja asiakastyytyväisyyttä. Uusin raportti (kesä–heinäkuu 2025) näyttää, että palvelut ovat monin paikoin parantuneet: lääkäriaikoja saa useammin alle kahdessa viikossa, terapiatakuu toteutuu 88 prosenttisesti ja digialusta Lunna helpottaa yhteydenottoja. Raportti antaa kuvan järjestelmästä, joka toimii yhä sujuvammin. (https://www.luvn.fi/fi/tahti)

Kun katse käännetään ulkopuoliseen arvioon, kuva muuttuu. Länsi-Uusimaan selvitys Etelä-Suomen aluehallintoviraston tiedoista paljastaa, että Länsi-Uusimaa on Uudenmaan alueista toiseksi eniten oppilashuoltoa koskevia kanteluita ja valvontatapauksia kerännyt hyvinvointialue. Vuosina 2022–2025 tapauksia kertyi 26, joista yhdeksän koski kuraattorien toimintaa. Taustalla on usein huoltajien kokema epäoikeudenmukaisuus lastensuojeluilmoituksissa sekä epäselvyydet kuraattorien roolissa mielenterveyden tukena. (https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/8867060)

Vakavan lisän tähän kuvaan tuo psykologiresurssien mitoitus. Lain mukaan yhtä psykologia kohden saa olla enintään 780 opiskelijaa. Kyse ei ole alueellisesta keskiarvosta, vaan yksittäisen psykologin maksimivastuusta ja tästä ovat niin psykologiliitto kuin Aluehallintovirastokin olleet yksiselitteisiä. Länsi-Uudellamaalla tarvittaisiin tämän perusteella laskennallisesti vähintään 114 psykologia. Koska ajanmukaista tietoa psykologien määrästä ei ole, katsomme vuotta 2023, jolloin vakituisia psykologeja oli kuitenkin vain 69 (tuskin on saatu rekryttyä tarpeeksi tällä välillä). Tämä tarkoittaa, että psykologilla voi olla vastuullaan jopa yli 1200 oppilasta, mikä on selvästi yli lain salliman enimmäismäärän. Näin suuri kuormitus ei ole vain paperinmakuinen ongelma, vaan se vaarantaa sekä työntekijöiden jaksamisen että lasten ja nuorten oikeuden saada apua ajoissa. Se lisää riskiä laissa säädettyjen määräaikojen ylittymiseen ja heikentää palvelujen yhdenvertaisuutta.

Oppilashuollon toimivuus ei kuitenkaan ole vain tukipalvelu, vaan se on yhteiskunnan investointi tulevaisuuteen. Jos lapset ja nuoret eivät saa oikea-aikaista apua koulupolun aikana, seuraukset näkyvät myöhemmin syrjäytymisenä, mielenterveyden ongelmina ja työllistymisvaikeuksina. Kun ulkoinen valvonta osoittaa rakenteellisia puutteita ja sisäinen raportointi korostaa onnistumisia, on syytä kysyä: katsommeko todellisuutta silmiin vai tyydymmekö kauniiseen tilastokuvaan?

Mitä meidän tulisi tehdä:

  • Yhteinen tilannekuva: hyvinvointialueen ja kuntien on rakennettava yhtenäinen, kuntakohtainen tietopohja lasten ja nuorten hyvinvoinnista.
  • Resursointi tarpeen mukaan: keskiarvojen sijaan resursseja on kohdennettava sinne, missä sairastavuus, työttömyys ja hyvinvointihaasteet ovat suurimmat.
  • Saumaton yhteistyö: neuvola, varhaiskasvatus, koulu ja oppilashuolto on nivottava yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Vastuiden ja roolien on oltava selkeitä.
  • Kielioikeuksien turvaaminen: palvelut on tarjottava aidosti kaksikielisinä ja saavutettavina myös digipalvelujen ulkopuolella.

Oppilashuollon ongelmia ei ratkaista vain sisäisiä mittareita kaunistelemalla. Tarvitaan rohkeutta tunnustaa puutteet ja sitoutumista siihen, että lasten ja nuorten oikeus tukeen toteutuu lain hengen ja kirjaimen mukaisesti kaikkialla ja kaikille.

Mitä Kouluterveyskysely 2025 kertoo lasten ja nuorten hyvinvoinnista Länsi-Uudellamaalla?

THL:n tuore Kouluterveyskysely 2025 tarjoaa jälleen arvokasta tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Raportti kattaa laajasti eri koulutusasteet perusopetuksen 4.–5. luokilta aina toisen asteen opiskelijoihin asti. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelta vastaajia oli tuhansia kaikilla ikäryhmillä, mikä tekee tuloksista alueellisesti käyttökelpoisia ja luotettavia.

Kyselyn avulla voidaan tarkastella muun muassa lasten ja nuorten mielenterveyttä, yksinäisyyttä, koulunkäyntiin liittyviä haasteita sekä kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä.

Mielenterveys ja ahdistuneisuus

Tulokset osoittavat, että joka kolmas nuori tyttö kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta. Pojista vastaava osuus on alle kymmenesosa. Tämä vahvistaa sen, minkä tiedämme jo käytännön arjesta: tyttöjen psyykkinen kuormitus on suurta ja matalan kynnyksen mielenterveyspalveluille on valtava tarve.

Länsi-Uudenmaan luvuissa ei näy merkittävää poikkeamaa kansallisesta tasosta. Tämä tarkoittaa, että myös täällä on syytä vahvistaa koulupsykologien, kuraattorien ja muun opiskeluhuollon resursseja erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa.

Yksinäisyys

Yksinäisyyden kokemukset ovat yleisiä erityisesti nuorten tyttöjen keskuudessa: jopa 15–19 % kertoo tuntevansa itsensä melko usein tai jatkuvasti yksinäiseksi. Pojilla vastaava osuus jää alle 10 prosenttiin. Tämä näkyy myös Länsi-Uudellamaalla.

Tarve yhteisöllisyyttä tukeville toimenpiteille on ilmeinen ja näenkin, että koulujen osallisuusprojektit, vertaistukiryhmät sekä nuorisotyön vahvistaminen voisivat ehkäistä syrjäytymistä ja vahvistaa nuorten sosiaalista hyvinvointia.

Kouluun sitoutuminen

Toisen asteen opiskelijoiden sitoutuminen koulunkäyntiin on valtakunnallisesti heikompaa kuin nuoremmilla. Erityinen haaste näkyy ammatillisissa oppilaitoksissa, joissa myös otoskoot ovat pienempiä. Tämä näkyy myös Länsi-Uudellamaalla.

Varhainen puuttuminen poissaoloihin ja yksilöllinen ohjaus ovat keskeisiä keinoja, joilla voidaan ehkäistä kouluakäymättömyyttä, koulupudokkuutta ja tukea opiskelijoiden polkua kohti valmistumista.

Seksuaalinen häirintä-ilmoitukset laskussa, mutta onko lasku todellinen?

Yksi huolestuttavimmista havainnoista liittyy seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun. Kansallisesti noin joka kolmas nuori tyttö kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana. Länsi-Uudenmaan otos on niin suuri, että voidaan todeta tilanteen olevan samankaltainen täälläkin.

Tilastot kertovat, että osuus on hieman laskenut vuodesta 2023. Mutta mitä tämä todella tarkoittaa?

  • Onko seksuaalinen häirintä todella vähentynyt?
  • Vai onko kyse siitä, ettei siitä enää kerrota samalla tavalla?
  • Pidetäänkö sitä jälleen “asiaan kuuluvana” ilmiönä, jolle nuoret tytöt vain altistuvat ja johon ei edes kannata hakea apua?
  • Vai eikö sitä tunnisteta yhtä herkästi, vaikka vihamielisyys naisia kohtaan näyttää olevan nousussa?

Nämä kysymykset vaativat tarkempaa pohdintaa. Tilastollinen “lasku” ei saa hämärtää sitä tosiasiaa, että edelleen valtava määrä nuoria tyttöjä kokee seksuaalista häirintää arjessaan, koulussa, vapaa-ajalla tai verkossa. Jokainen kokemus on liikaa.

Siksi kouluilla ja alueellisilla toimijoilla on oltava selkeät käytännöt: ilmoituspolut, tukipalvelut ja ennaltaehkäisevä opetus. Lisäksi henkilöstön koulutus ja valmiudet tunnistaa ilmiö ovat keskeisiä.

Mitä pitäisi tehdä Länsi-Uudellamaalla?

  • Lisätään opiskeluhuollon resursseja, koulupsykologit ja kuraattorit ovat keskeisiä erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa.
  • Kehitetään ohjelmia tyttöjen mielenterveyden tueksi, kuten vertaistukiryhmiä ja matalan kynnyksen terapiaa.
  • Vahvistetaan seksuaalisen häirinnän ehkäisyä ja raportointia, pakollista opetusta, tukipalveluiden näkyvyyttä ja verkkoympäristöön ulottuvia keinoja.
  • Vähennetään yksinäisyyttä luomalla tiloja ja toimintaa, jossa nuoret voivat kohdata toisiaan turvallisesti ja osallistua.
  • Seurataan koulupoissaoloja järjestelmällisesti ja puututaan ajoissa.

Kouluterveyskysely 2025 antaa meille arvokasta tietoa, mutta samalla se haastaa katsomaan pintaa syvemmälle. Seksuaalisen häirinnän tilastollinen väheneminen ei vielä tarkoita, että ongelma olisi ratkeamassa. Meillä tulee olla rohkeutta kysyä vaikeita kysymyksiä ja varmistaa, että jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön.