Ylen uutisointi Israelin valkoisen fosforin käytöstä Etelä-Libanonissa on jälleen yksi muistutus siitä, että Lähi-idän konfliktia ei voida tarkastella enää pelkästään sotilaallisena tai geopoliittisena kysymyksenä. Kyse on myös kansainvälisen oikeuden uskottavuudesta, siviilien suojelusta ja siitä, uskallammeko kutsua asioita niiden oikeilla nimillä.
Valkoinen fosfori ei ole itsessään kielletty ase. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus kuitenkin kieltää aseiden käytön tavalla, joka kohdistuu siviileihin tai aiheuttaa kohtuutonta kärsimystä. Kun valkoista fosforia käytetään alueilla, joilla elää siviiliväestöä, herää vakava kysymys siitä, noudatetaanko näitä periaatteita lainkaan.
Ongelma ei kuitenkaan rajoitu yksittäisiin asejärjestelmiin. Kyse on laajemmasta toimintamallista. Gazan sodan aikana olemme nähneet mittavaa siviiliuhrien määrää, sairaaloiden, koulujen ja muun siviili-infrastruktuurin tuhoutumista sekä humanitaarisen avun rajoittamista tavalla, joka on herättänyt vakavaa huolta ympäri maailmaa. Samalla kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt, YK:n asiantuntijat ja monet tutkijat ovat esittäneet arvioita, joiden mukaan tapahtumia on syytä tarkastella myös kansanmurhan näkökulmasta.
Emme voi enää sivuuttaa näitä varoituksia. Vaikka kansanmurhan lopullinen oikeudellinen määrittely kuuluu kansainvälisille tuomioistuimille, poliittinen ja moraalinen keskustelu ei voi jäädä odottamaan vuosien oikeusprosesseja. Kun tuhansia siviilejä kuolee, kokonaisia asuinalueita tuhoutuu ja elämän edellytyksiä järjestelmällisesti heikennetään, on perusteltua sanoa, että olemme todistamassa jotain paljon vakavampaa kuin tavanomaista sodankäyntiä.
Erityisen huolestuttavaa on kansainvälisen yhteisön kaksijakoisuus. Kansainvälistä oikeutta puolustetaan voimakkaasti silloin, kun rikkojana on poliittinen vastustaja. Kun rikkomuksista epäillään liittolaista, ääni muuttuu usein huomattavasti varovaisemmaksi. Tällainen valikoiva suhtautuminen rapauttaa koko sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän uskottavuutta.
Suomella olisi tässä keskustelussa enemmän tehtävää. Pienen valtion turvallisuus perustuu siihen, että kansainvälisiä sääntöjä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkiin. Jos vaadimme vastuuta Venäjältä Ukrainassa tapahtuneista rikoksista, meidän on oltava valmiita vaatimaan samaa myös Israelilta, kun on perusteltua syytä epäillä vakavia kansainvälisen oikeuden loukkauksia.
Hiljaisuus ei ole puolueettomuutta. Se on kannanotto, joka käytännössä hyväksyy nykytilanteen jatkumisen.
Siksi katson, että Suomen ja muiden länsimaiden tulisi suhtautua vakavasti niihin näyttöihin ja arvioihin, joiden mukaan Gazassa saatetaan syyllistyä kansanmurhaan. Kansainvälisen oikeuden uskottavuus ei ratkea sillä, mitä sanomme silloin, kun se on helppoa. Se ratkeaa sillä, mitä uskallamme sanoa silloin, kun se on poliittisesti vaikeaa.
Jos kansainvälinen oikeus on olemassa kaikkia varten, sen on koskettava myös Israelia. Muussa tapauksessa emme puolusta oikeutta vaan valikoimme, ketä se sitoo.
Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?
Lapin käräjäoikeus tuomitsi Polarican entisen toimitusjohtajan Jukka Kriston sekä hänen thaimaalaisen liikekumppaninsa yhteensä 78 ihmiskaupasta. Tuomio on vakava, mutta yhtä paljon huomiota herättää se, mitä käräjäoikeus ei katsonut tapahtuneen.
Kyse ei oikeuden mukaan ollut törkeästä ihmiskaupasta.
Mielestäni kiinnostavin kysymys ei ole niinkään itse tuomio ihmiskaupasta, käräjäoikeus kuitenkin katsoi 78 ihmiskaupparikoksen tapahtuneen. Kiinnostavaa on se, miksi oikeus ei pitänyt tekoja törkeinä, vaikka poimijat olivat velkaantuneita, riippuvaisia työn järjestäjistä, asuivat osin puutteellisissa oloissa, tekivät pitkiä työpäiviä ja heidän ansioitaan pienennettiin erilaisilla vähennyksillä.
Uutistietojen mukaan thaimaalaiset marjanpoimijat olivat saapuessaan jo velkaantuneita. Heille oli annettu lainaa matkakuluihin ja muihin menoihin. Heidän työnsä, asumisensa, liikkumisensa ja tulonsa olivat käytännössä sidottuja samaan järjestelmään. Osa asui ahtaissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Työpäivät venyivät pitkiksi. Tuloista vähennettiin erilaisia kuluja. Oikeuden mukaan poimijoita oli erehdytetty myös marjojen punnitsemiseen liittyvissä käytännöissä.
Silti käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että poimijat olisi saatettu ihmisarvoa loukkaaviin elinolosuhteisiin tai että heille olisi aiheutettu erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä.
Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?
Tuomioistuimen tehtävä on soveltaa voimassa olevaa lakia ja arvioida näyttöä, mutta kansalaisina meidän tehtävämme on arvioida, vastaako laki ja sen tulkinta sitä oikeustajua, jota haluamme yhteiskunnassa puolustaa.
Luin aiemmin talvella toimittaja Paavo Teittisen palkitun kirjan Pitkä vuoro. Kirja kertoo modernista hyväksikäytöstä Suomessa. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne paremman elämän toivossa, mutta päätyneet työskentelemään järjestelmissä, joissa heidän riippuvuuttaan, haavoittuvaa asemaansa ja epätoivoaan on käytetty hyväksi.
Kirjan kuvaukset työntekijöiden asumisoloista, ravinnosta, työehdoista ja vallankäytöstä eivät jätä lukijaa rauhaan. Vielä vähemmän rauhaan jättää se, kuinka vaikeaa hyväksikäytön tunnistaminen, tutkiminen ja todistaminen usein on.
Samaa keskustelua käymme lähisuhdeväkivallan kohdalla.
Samaa keskustelua käymme lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.
Samaa keskustelua käymme monien haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla.
Kuinka vakavaa teon täytyy olla ennen kuin yhteiskunta tunnistaa sen vakavuuden?
Kuinka paljon kärsimystä tarvitaan ennen kuin se katsotaan ”erityisen tuntuvaksi”?
Ja millaisen viestin yhteiskunta lähettää, kun tällaisessa tapauksessa todetaan tapahtuneen ihmiskauppaa, mutta ei törkeää ihmiskauppaa?
Tekijöille viesti voi näyttäytyä niin, että hyväksikäytön raja on korkealla.
Uhrit voivat puolestaan kysyä, kuinka huonoiksi olosuhteiden olisi pitänyt muuttua, kuinka suurta kärsimyksen olisi pitänyt olla, jotta heidän kokemuksensa olisi nähty törkeänä.
Minua huolestuttaa erityisesti se, että samankaltaisia kysymyksiä kuulee yhä useammin myös lähisuhdeväkivallan uhreilta. Miksi ilmoitus ei johtanut tutkintaan? Miksi tutkinta kestää vuosia? Miksi väkivallan vakavuutta ei tunnistettu ajoissa?
Oikeusvaltio ei rakennu pelkästään sille, että rikoksista annetaan tuomioita. Se rakentuu myös kansalaisten luottamukselle siihen, että oikeus tunnistaa kärsimyksen silloin, kun sitä aiheutetaan.
Tämä oikeudenkäynti toivottavasti pakottaa meidät kysymään, missä kulkee suomalaisen yhteiskunnan hyväksikäytön sietoraja. Ja onko se asetettu liian korkealle.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/960178a5-364e-4b11-879e-ac98e481abd8
Hallitus leikkasi kotitalousvähennystä ja laskun maksavat nyt perheet, yritykset ja työntekijät
Kun hallitus päätti leikata kotitalousvähennystä, päätöstä perusteltiin julkisen talouden tasapainottamisella. Ajatus oli yksinkertainen, eli vähennetään veroetua ja säästetään valtion menoja.
Nyt ensimmäiset vaikutukset alkavat näkyä.
Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan lähes joka kolmas kotitalousvähennystä käyttänyt suomalainen on vähentänyt palveluostojaan leikkausten jälkeen. Kahdeksan prosenttia on lopettanut niiden käytön kokonaan. Erityisen voimakkaasti vähennys on osunut siivous-, kotiapu-, hoiva- ja remonttipalveluihin.
Samalla yritysten tilauskannat ovat heikentyneet. Peräti 72 prosenttia alan yrityksistä kertoo leikkauksen vähentäneen tilauksia. Vielä huolestuttavampaa on, että lähes kolmannes yrityksistä on vähentänyt työpaikkoja ja viidennes joutunut lomauttamaan työntekijöitään.
Ja mitä tällä hallituksen leikkauspäätöksellä, jonka seurauksia ei oltu ennakkoon arvioitu, lopulta saavutettiin?
Kotitalousvähennystä on usein kritisoitu siitä, että se hyödyttää hyväosaisia. Kritiikissä on oma peränsä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ostaa siivous-, remontti- tai hoivapalveluita, mutta samalla unohtuu helposti toinen puoli asiasta.
Kotitalousvähennys on ollut yksi tehokkaimmista keinoista lisätä laillista palvelukysyntää, luoda työpaikkoja ja torjua harmaata taloutta. Kun työ tilataan yritykseltä, siitä maksetaan verot. Kun palvelu ostetaan virallisesti, syntyy työtä, palkkoja ja verotuloja.
Nyt kysyntä on vähentynyt.
Erityisen huolestuttava on havainto, jonka mukaan palveluiden ostoa ovat vähentäneet juuri pienituloisemmat työikäiset ihmiset. Heidän joukossaan on esimerkiksi niitä, jotka ovat ostaneet hoivapalveluita ikääntyville vanhemmilleen.
Samaan aikaan kun ikääntyneiden määrä kasvaa ja julkiset hoivapalvelut ovat yhä suuremmassa paineessa, miksi hallitus päättää heikentää yhtä niistä keinoista, joilla perheet ovat voineet täydentää läheistensä hoivaa?
Olen vuosien ajan puhunut ikäihmisten palveluista, omaishoitajien asemasta ja ennaltaehkäisevän tuen merkityksestä. Tiedän, että monessa perheessä arki on jo valmiiksi äärirajoilla. Kun kotiin saatava apu kallistuu, vaihtoehdot eivät lisäänny, vaan vähenevät.
Usein seurauksena on, että omainen tekee enemmän itse.
Jaksaminen heikkenee.
Työstä jäädään pois.
Tai ikääntyneen toimintakyky heikkenee nopeammin, koska apua ei saada riittävän ajoissa.
Tällöin kustannukset eivät katoa. Ne vain siirtyvät myöhemmäksi ja usein paljon suuremmiksi.
Sama koskee työllisyyttä. Jos lähes kolmannes alan yrityksistä on jo vähentänyt työpaikkoja, säästöjen hintana ovat menetetyt työpaikat, pienemmät verotulot ja heikentynyt yritystoiminta.
Hyvä politiikka ei ole sitä, että tarkastellaan vain yhtä budjettiriviä. Hyvä politiikka arvioi myös päätösten seuraukset.
Tässä tapauksessa seuraukset näyttävät huolestuttavilta.
Palveluiden käyttö vähenee.
Työpaikkoja katoaa.
Yritykset kärsivät.
Perheet jäävät aiempaa enemmän yksin.
Hoi hallitus, hallitus! Haluan kysyä, oliko kotitalousvähennyksen leikkaaminen todella säästö vai siirtyikö lasku vain toisten maksettavaksi.
Jos tavoitteena oli vahvistaa työllisyyttä, tukea ikäihmisten kotona asumista ja torjua harmaata taloutta, ensimmäiset tulokset näyttävät valitettavasti kulkevan päinvastaiseen suuntaan.
Hieno homma, meillä on hyvä hallitusohjelma. (eli siis ei ole)
Jäävätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset palvelujen väliin? Asia käsittelyssä aluevaltuustossa tiistaina
Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.
Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.
Miksi nostin asian esiin?
Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.
Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.
Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.
Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea
Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.
Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.
Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.
Kysyin mm.
- kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
- mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
- miten riskit aiotaan estää
Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.
Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan
Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.
Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.
Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.
Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.
Mutta
- kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
- vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
- eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi
Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.
Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki
Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.
Jatkossa perheen on haettava
- aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
- mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta
Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.
Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.
Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?
Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.
Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi
- miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
- miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa
Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.
Siirtymäaika tuo hengähdystauon
Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.
Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.
Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?
Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.
Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:
- kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
- kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
- kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä
Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.
Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.
Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.
Kyse on lapsista, ei rakenteista
Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?
Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.
Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.
Kuka rakentaa Suomen tulevaisuuden, kun ammattioppilaitoksista leikataan?
Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua osaajapulasta, nuorten syrjäytymisestä, työvoiman saatavuudesta ja talouskasvusta. Samaan aikaan yksi tärkeimmistä ratkaisuista näihin haasteisiin, eli ammatillinen koulutus on joutunut vuosien ajan jatkuvien uudistusten, säästöjen ja rahoitusmuutosten kohteeksi.
Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) vuonna 2024 julkaisema arviointi tarjosi poikkeuksellisen tärkeän tilannekuvan ammatillisen koulutuksen tilanteesta. Arvioinnissa ei puhuttu kriisistä, mutta siinä tunnistettiin useita vakavia haasteita, kuten opiskelijoiden tuen tarpeiden kasvu, opettajien kuormittuminen, oppilaitosten väliset erot sekä opiskelijoiden kokemus siitä, ettei opetusta ja ohjausta ollut aina riittävästi saatavilla.
Vuonna 2026 tilannetta voidaan tarkastella uudesta näkökulmasta. Nyt tiedämme, mitä tapahtui sen jälkeen, kun ammatilliseen koulutukseen kohdistettiin uusia säästöjä, oppilaitokset käynnistivät muutosneuvotteluja ja koulutuksen järjestäjät joutuivat etsimään uusia tapoja sopeuttaa toimintaansa.
Kysymys onkin nyt se, että kuunneltiinko varoituksia vai päätettiinkö kulkea vastakkaiseen suuntaan? (tämä siis ei ole oikeasti kysymys, vaan toteamus)
Vuonna 2024 tunnistettiin ongelmat ja vuonna 2026 niitä syvennettiin
Karvin arvioinnissa nousi esiin, että opiskelijoiden tarpeet ovat muuttuneet merkittävästi. Oppilaitoksiin tulee yhä enemmän nuoria, jotka tarvitsevat oppimisen tukea, erityistä ohjausta ja vahvaa läsnä olevaa aikuisuutta. Oppivelvollisuuden laajentuminen on ollut tärkeä uudistus, mutta samalla se on tuonut ammatilliseen koulutukseen opiskelijoita, joiden tuen tarve on aiempaa suurempi.
Vuonna 2024 viesti oli selkeä siitä, että resursseja tarvitaan enemmän.
Vuonna 2026 todellisuus näyttää toisenlaiselta. Ammatilliseen koulutukseen kohdistuneet 120 miljoonan euron leikkaukset ovat johtaneet henkilöstövähennyksiin, koulutustarjonnan supistumiseen ja muutosneuvotteluihin useissa oppilaitoksissa. Samalla juuri ne palvelut, joiden merkitystä Karvi korosti, eli ohjaus, erityinen tuki ja opiskelijoiden henkilökohtainen kohtaaminen ovat joutuneet säästöpaineiden kohteiksi.
Kun tuen tarve kasvaa ja resurssit vähenevät, seurauksena ei voi olla parempi lopputulos.
Lähiopetuksen määrä kertoo paljon koulutuksen suunnasta
Yksi Karvin keskeisistä havainnoista liittyi opiskelijoiden kokemuksiin opetuksesta. Moni opiskelija koki jo vuonna 2024, ettei opetusta ollut riittävästi ja että oppiminen perustui liikaa itsenäiseen työskentelyyn.
Monelle nuorelle itseohjautuvuus toimii hyvin. Kaikille ei.
Ammatillisen koulutuksen erityispiirre on se, että suuri osa osaamisesta opitaan tekemällä, harjoittelemalla ja saamalla palautetta ammattilaiselta. Koneita ei opita käyttämään lukemalla ohjeita. Asiakaspalvelua ei opita ilman vuorovaikutustilanteita. Hoitotyötä ei opita ilman käytännön harjoittelua ja ohjausta.
Vuonna 2024 huolena oli liian vähäinen lähiopetus.
Vuonna 2026 huolena on se, kuinka paljon sitä voidaan vielä vähentää ilman että koulutuksen laatu alkaa kärsiä merkittävästi.
Opettajien jaksaminen on koko järjestelmän kohtalonkysymys
Karvin arvioinnissa opettajien työkuorma nousi esiin useaan kertaan. Opettajien tehtävä ei ole pelkästään opettaa ammattia. He toimivat myös ohjaajina, tukijoina, työelämäyhteistyön rakentajina ja usein ensimmäisinä aikuisina, jotka tunnistavat opiskelijan tuen tarpeen.
Jo vuonna 2024 opettajat kokivat, ettei aikaa ollut riittävästi.
Vuonna 2026 tilanne on monin paikoin vaikeampi. Muutosneuvottelut ja henkilöstövähennykset tarkoittavat käytännössä sitä, että sama työ tehdään pienemmällä henkilöstöllä. Samalla opiskelijoiden tuen tarve ei ole vähentynyt.
Tämä kehitys herättää vakavan kysymyksen myös tulevaisuuden kannalta. Jos ammatillisen koulutuksen opettajien työ muuttuu jatkuvasti kuormittavammaksi, kuinka houkuttelevana alaa voidaan pitää uusille opettajille?
Kuka opettaa tulevaisuuden sähköasentajat, lähihoitajat, kokit, koneistajat ja rakennusalan ammattilaiset?
Nuorisotyöttömyys ja koulutus kulkevat käsi kädessä
Nuorisotyöttömyys ei synny yhdestä syystä eikä sitä ratkaista yhdellä toimenpiteellä. Silti koulutuksella on siinä keskeinen rooli.
Ammatillisen koulutuksen tehtävänä on tarjota nuorelle polku työelämään. Kun koulutus toimii hyvin, opiskelija saa osaamista, itseluottamusta, verkostoja ja mahdollisuuden siirtyä työelämään tai jatko-opintoihin.
Jos koulutuspolku heikkenee, myös työelämään siirtyminen vaikeutuu.
Millaisia vaikutuksia koulutuksen heikentyneillä resursseilla voi olla viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä. Jokainen keskeytynyt tutkinto, jokainen ilman riittävää tukea jäänyt opiskelija ja jokainen menetetty mahdollisuus näkyvät myöhemmin työllisyydessä, hyvinvoinnissa ja julkisessa taloudessa.
Kyse ei ole vain koulutuspolitiikasta. Kyse on myös työvoimapolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ja tulevaisuuspolitiikasta.
Osaajapulaa ei ratkaista koulutusta heikentämällä
Suomi tarvitsee tulevina vuosikymmeninä valtavan määrän ammatillisen koulutuksen suorittaneita osaajia. Rakennuksia on korjattava, sähköverkkoja uudistettava, vihreää siirtymää toteutettava, ikääntyvää väestöä hoidettava ja teollisuutta kehitettävä.
Samaan aikaan keskustellaan koulutuslinjojen supistamisesta ja koulutuksen säästöistä.
Tässä on ristiriita, johon ei ole saatu uskottavaa vastausta.
Jos koulutamme vähemmän osaajia, mistä tulevat tulevaisuuden työntekijät?
Jos vähennämme opettajia, mistä tulevat tulevaisuuden opettajat?
Jos heikennämme koulutuksen vetovoimaa, miten vastaamme työmarkkinoiden kasvavaan osaajatarpeeseen?
Kyse on jälleen arvovalinnasta
Karvin vuoden 2024 arvioinnin tärkein viesti ei ollut pelkästään se, että järjestelmässä on ongelmia. Tärkeämpi viesti oli se, että ongelmat olivat vielä ratkaistavissa.
Vuonna 2024 ammatillinen koulutus oli varoitustilassa.
Vuonna 2026 monilla mittareilla ollaan lähempänä kriittistä tilannetta.
Tämä ei ole väistämätön kehityskulku. Kyse on poliittisista valinnoista. Siitä, pidämmekö ammatillista koulutusta kustannuseränä vai investointina. Hallitus on johdonmukainen. ”Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelma ajaa meidät suohon.
Jos haluamme vähentää nuorisotyöttömyyttä, vahvistaa työvoiman saatavuutta, ehkäistä syrjäytymistä ja turvata suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden, ammatillinen koulutus tarvitsee enemmän tukea, ei vähemmän.
Vuoden 2024 arviointi kertoi, mitä pitäisi tehdä. Vuoden 2026 tilanne kertoo, mitä tapahtuu silloin, kun varoituksia ei oteta riittävän vakavasti.
Lähteet:
Opetusalan Ammattijärjestö OAJ
Suomen Opiskelija-Allianssi – OSKU ry
Opetus- ja kulttuuriministeriö
https://www.livesaatio.fi/ajankohtaista/ammattiopisto-live-kaynnistaa-muutosneuvottelut
https://okm.fi/-/ammatillisen-koulutuksen-jarjestajille-2-05-miljardia-vuodelle-2025
Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain
Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.
Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.
Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.
Siksi pidin tärkeänä kysyä:
- mitä muutoksella on saavutettu
- mitä on menetetty
- ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen
Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.
Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä
Vastauksessa todetaan suoraan:
”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”
Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?
Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.
Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.
Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.
Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?
Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan
Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.
Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.
Silti vastauksessa todetaan, että
- toimintakertomusta ei ole tehty
- tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
- vertailukelpoista aineistoa ei ole
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.
Pidän tätä vakavana puutteena.
Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää
- mikä toimii
- mikä ei toimi
- mihin resurssit pitäisi kohdentaa
Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.
Tämä ei ole tiedolla johtamista.
Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa
Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.
Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että
- nuorten rikokset lisääntyvät
- väkivallanteot raaistuvat
- yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin
Kentältä tulee myös viestiä siitä, että
- lastensuojelu kuormittuu
- poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
- ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa
Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.
Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.
Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin
Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.
Työaika kuluu
- kiireellisiin tilanteisiin
- kriisiytyneisiin perheisiin
- raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen
Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.
Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.
Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.
Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.
Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi
Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.
Ne eivät kerro
- kuinka nopeasti nuori saa apua
- tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
- katkeaako rikoskierre
- saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen
Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.
Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta
Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.
Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.
Aiemmassa mallissa
- ammattilaiset työskentelivät yhdessä
- mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
- reagointi oli nopeaa
- moniammatillisuus toteutui käytännössä
Nyt
- työ on hajautettu
- sitä tehdään muun työn ohella
- mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen
Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.
Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.
Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää
Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.
Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.
Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.
Aluevaltuutetut puhuvat siitä.
Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.
Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.
Paljon puhetta, vähän villoja.
Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.
Puheet ja teot eivät kohtaa
Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.
Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä
- ei tullut vastaesityksiä
- ei esitetty merkittäviä muutoksia
- ei vaadittu lisäselvityksiä
- ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta
Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?
Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu
Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.
Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.
Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.
Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.
Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.
Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.
Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.
1. Avoin vuosittainen arviointi
Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.
2. Rehellinen tilannekuva
On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.
3. Valmius muuttaa suuntaa
Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.
Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.
Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.
Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.
Puhumme nuorten hyvinvoinnista.
Puhumme mielenterveydestä.
Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.
Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.
Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.
Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.
Lotta Paakkunainen 