Kun numerot näyttävät hyvältä mutta arki ei, eli Suomen vanhushoivan kaksi todellisuutta

Suomalainen vanhushoiva elää tällä hetkellä kahta todellisuutta. Ensimmäinen löytyy hyvinvointialueiden raporteista: odotusajat lyhenevät, palvelutarpeen arvioinnit valmistuvat ajallaan ja asiakasmäärät ovat hallinnassa. Toinen todellisuus löytyy uutisista ja se on huomattavasti synkempi.

Viime kuukausien uutiset Espoosta ovat tehneet tämän ristiriidan näkyväksi tavalla, jota ei voi ohittaa. Ne kertovat, että vaikka Länsi‑Uudenmaan Tahti‑raportin numerot näyttävät monin paikoin hyviltä, arjen todellisuus ei aina seuraa perässä. Ja ennen kaikkea: Tahti‑raportti ei kerro kaikkea.

Espoossa tutkitaan epäiltyä törkeää pahoinpitelyä palvelukodissa

MTV Uutisten mukaan Länsi‑Uudenmaan poliisi tutkii espoolaisessa palvelukodissa tapahtunutta epäiltyä törkeää pahoinpitelyä, jossa iäkäs asukas sai sairaalahoitoa vaatineita vammoja. Poliisi ei tässä vaiheessa kerro, kuka teosta epäillään tai mitä tarkalleen tapahtui, sillä tutkinta on kesken.

Tämä tapaus on vakava jo pelkästään siksi, että se tapahtui ympäristössä, jonka pitäisi olla kaikkein turvallisin. Kun haavoittuvassa asemassa oleva ihminen loukkaantuu vakavasti hoivayksikössä, järjestelmä on epäonnistunut riippumatta siitä, kuka teosta lopulta osoittautuu vastuulliseksi.

Ylen uutinen: Espoon kotihoidossa vakavia laiminlyöntejä ja kuolema

Toinen uutinen koskee Espoon kotihoitoa. Ylen mukaan

  • kotihoidon asiakas kuoli, kun häntä ei tavoitettu ajoissa
  • turvahälytyksiin ei vastattu
  • käyntejä jäi tekemättä
  • dokumentointi oli puutteellista
  • valvonta ei huomannut ongelmia ajoissa

Nämä eivät ole pieniä lipsahduksia. Ne ovat rakenteellisia puutteita, jotka voivat johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin ja tässä tapauksessa johtivat.

Valtakunnallinen kuva on se, että ongelmat eivät ole yksittäisiä, vaan rakenteellisia

Ylen laaja hoivakotiaineisto viime vuosilta osoittaa, että ongelmat eivät rajoitu yhteen ketjuun, yhteen alueeseen tai yhteen palvelumuotoon. Puutteita on löytynyt

  • yksityisistä hoivakodeista (mm. Yrjö ja Hanna Hoiva, Attendo, Esperi Care)
  • julkisista yksiköistä
  • kotihoidosta
  • turvapalveluista

Yhteistä näille tapauksille on se, että ne eivät ole “huonoja omenoita”. Ne ovat järjestelmän heikkouksia, jotka toistuvat eri puolilla maata

  • henkilöstöpula
  • valvonnan riittämättömyys
  • omavalvonnan epäonnistuminen
  • dokumentoinnin puutteet
  • yövuorojen alimiehitys
  • lääkehoidon virheet
  • rajoitustoimien väärinkäyttö
  • turvahälytysten ohittaminen

Kun ongelmia löytyy näin laajasti, kyse ei ole yksittäisistä päonnistumisista. Kyse on rakenteellisesta kriisistä, joka ei näy tilastoissa.

Länsi‑Uudenmaan Tahti‑raportin numerot ovat hyviä, mutta numerot eivät kerro kaikkea

Maaliskuun 2026 Tahti‑raportti antaa Länsi‑Uudenmaan ikääntyneiden palveluista varsin myönteisen kuvan

  • Odotusaika ympärivuorokautiseen asumiseen on vain 32 vuorokautta
  • Yli 90 vuorokautta odottaneita ei ole lainkaan
  • Seniori-infon takaisinsoitto tavoittaa asiakkaat 91-prosenttisesti
  • Asiakasmäärät asumispalveluissa ovat vakaat
  • Kotihoidon asiakasmäärät ovat hallinnassa

Nämä luvut ovat hyviä ja ne kertovat, että alueella on tehty paljon oikein, mutta Tahti‑raportti on ennen kaikkea määrällinen dokumentti. Se kertoo

  • kuinka monta
  • kuinka nopeasti
  • kuinka usein

Mutta se ei kerro

  • miten turvallista arki on yksiköissä
  • toteutuuko lääkehoito oikein
  • kuinka moni käynti jää tekemättä
  • miten henkilöstö jaksaa
  • miten rajoitustoimia käytetään
  • miten haavoittuvimmat asiakkaat voivat
  • mitä tapahtuu yövuoroissa, joissa on liian vähän työntekijöitä
  • mitä tapahtuu silloin, kun turvahälytys soi eikä kukaan vastaa

Juuri näistä asioista uutiset kertovat ja ne kertovat karua kieltä.

Hyvät numerot voivat luoda liian myönteisen kuvan

Tahti‑raportti on tärkeä työkalu, mutta se voi myös luoda lukijalleen liian optimistisen kuvan tilanteesta. Kun raportti kertoo, että odotusajat ovat lyhyitä ja asiakasmäärät hallinnassa, se antaa vaikutelman, että palvelut toimivat kokonaisuutena hyvin.

Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Hyvät numerot eivät kerro

  • onko yksikössä riittävästi henkilökuntaa
  • onko yövuoroissa turvallista
  • onko asiakkaiden perustarpeet täytetty
  • onko hoito laadukasta
  • onko valvonta riittävää
  • onko henkilöstö kuormittunut äärirajoille

Kun raportti ei kerro näitä asioita, se voi antaa liian myönteisen kuvan ja juuri siksi uutiset laiminlyönneistä ovat niin tärkeitä. Ne muistuttavat, että tilastot eivät näe kaikkea, mutta arki näkee.

Valvonta on edelleen järjestelmän heikoin lenkki

Sekä Ylen että MTV:n uutiset osoittavat, että valvonta ei ole pysynyt arjen perässä

  • tarkastuksia tehdään liian harvoin
  • ne ovat usein ennalta ilmoitettuja
  • omavalvontaan luotetaan liikaa
  • ongelmat huomataan vasta, kun jotain vakavaa tapahtuu

Kun valvonta ei näe arkea, ongelmat eivät näy myöskään raporteissa.

Jos haluamme välttää sen, että seuraava uutinen kertoo uudesta tragediasta, meidän on pohdittava

  • Miten varmistamme, että valvonta näkee arjen, eikä vain raportteja?
  • Miten tuemme henkilöstöä niin, että he voivat tehdä työnsä turvallisesti?
  • Miten varmistamme, että kotihoidon ja hoivakotien asiakkaat eivät jää yksin?
  • Miten rakennamme järjestelmän, jossa laatu ei ole sattumaa vaan seurausta rakenteista?

Hyvinvointiyhteiskuntaa mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan.
Tällä hetkellä Suomi ei läpäise tätä testiä. Mutta se voi, jos vain uskallamme katsoa kokonaiskuvaa, ei vain hyviä numeroita.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227880

https://areena.yle.fi/1-76655459

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/epaily-iakas-palvelukodin-asukas-pahoinpidelty-torkeasti-espoossa/9325562

https://yle.fi/a/74-20227520

https://yle.fi/a/3-10618808

https://areena.yle.fi/1-4584916

https://yle.fi/a/74-20226935

https://yle.fi/a/74-20227496

Palvelutuotannon kuukausikatsaus – maaliskuu 2026Download

Koulupoissaolot kääntyivät laskuun, mutta mitä luvut oikeastaan kertovat?

Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.

Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.

Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta

Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.

Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.

Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.

Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.

Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:

  • ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
  • koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
  • nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.

Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.

Tilastointi on edelleen hajanaista

Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.

Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.

Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.

Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta

Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:

  • sairauspoissaolot
  • luvattomat poissaolot
  • luvalla myönnetyt poissaolot
  • lomamatkat
  • pitkittyneet poissaolot.

Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.

Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.

Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.

Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa

Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.

Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.

Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.

Miksi koulupoissaolot kasvoivat?

Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.

Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa

Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:

  • ahdistuneisuus
  • masennusoireet
  • koulupelko
  • uupumus
  • sosiaalisten tilanteiden kuormitus.

Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.

Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa

Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin

  • suurista ryhmäkoista
  • kasvaneista tuen tarpeista
  • oppilashuollon ruuhkista
  • henkilöstön vaihtuvuudesta
  • riittämättömistä resursseista.

Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.

Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin

Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.

Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.

Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen

Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.

Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.

Oppimisen vaikeudet ja tuen puute

Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.

Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.

Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä

Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:

  • mielenterveyspalveluihin
  • oppilashuoltoon
  • perheiden tukemiseen
  • oppimisen tukeen
  • koulun riittäviin resursseihin
  • sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.

Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227691

https://www.tyrvaansanomat.fi/uutiset/art-2000011099275.html

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koulupoissaolot-rajahtivat-kasiin-jopa-100-000-lapsella-ja-nuorella-suomessa-ahdistukseen-liittyvaa-oireilua/8753860

https://yle.fi/uutiset/lyhyesti/74-20195422

https://yle.fi/a/74-20213472

OKM_2023_27Download
nbnfioulu-202506184745Download

Poissaolohankkeen loppuraportti_24062024_finDownload

Nuorten palveluista ei pidä ottaa askelia taaksepäin

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa 26.5.2026 käsittelimme hyvinvointikertomusta ja kävimme lähetekeskustelua tulevasta hyvinvointisuunnitelmasta. Kokonaiskuva on tuttu mutta ristiriitainen: monella mittarilla alueemme pärjää edelleen keskimääräistä paremmin, mutta samalla useat keskeiset kehityssuunnat ovat huolestuttavia.

Erityisesti nuorten tilanteessa näkyy selvä jännite. Päihteiden käyttö vähenee, mikä on myönteinen kehitys, mutta samaan aikaan ahdistuneisuus lisääntyy ja rikollisuus on kasvanut. Tämä viittaa siihen, että nuorten hyvinvointi on eriytymässä, eli osa voi hyvin, mutta osalle ongelmat kasaantuvat.

Juuri tällaisessa tilanteessa palvelujärjestelmän pitäisi olla kaikkein vahvimmillaan erityisesti ennaltaehkäisevän työn osalta.

Ohjaamo oli toimiva malli, jota ei olisi kannattanut heikentää

Nostin lautakunnassa esiin huoleni Ohjaamo‑toiminnasta ja matalan kynnyksen palveluiden muutoksista. Konkreettinen esimerkki löytyy Lohjalta.

Aiemmin Ohjaamo toimi mallina, jossa nuori sai saman katon alta:

  • ohjausta arjen asioihin
  • terveydenhoitajan palvelut
  • mielenterveyden tukea
  • ehkäisyneuvontaa
  • työllisyyspalveluita

Tämä kokonaisuus oli aidosti nuorilähtöinen: palvelu sijaitsi tilassa, joka oli suunnattu nuorille ja jossa asiointi oli luontevaa ja kynnykset matalia.

Hyvinvointialue on sittemmin siirtänyt terveydenhoitajan ja psykologipalveluita pois Ohjaamosta terveysasemalle. Muutos voi hallinnollisesti vaikuttaa pieneltä, mutta käytännössä sillä on iso merkitys.

Nuori ei hakeudu palveluun samalla tavalla terveyskeskukseen kuin nuorten omaan tilaan.

Kun palveluketju hajautetaan:

  • osa nuorista jää väistämättä palvelujen ulkopuolelle
  • avun hakeminen viivästyy
  • ongelmat ehtivät kasautua

Tämä on juuri se kohta, jossa ennaltaehkäisy joko toimii, tai epäonnistuu.

Ankkuritoiminta on ennaltaehkäisyn selkäranka

Samaan aikaan olen edelleen erittäin huolissani Ankkuritoiminnan heikentämisestä.

Hyvinvointikertomus kertoo selvästi, että alaikäisten tekemät ja kokemat rikokset ovat lisääntyneet. Tämä on erittäin vakava signaali. Ankkuritoiminnan koko ajatus on puuttua tilanteisiin varhain ennen kuin rikoskierteet, syrjäytyminen tai vakavat ongelmat pääsevät kehittymään.

Ankkuri ei ole yksittäinen palvelu. Se on moniammatillinen toimintamalli, jossa yhdistyvät:

  • sosiaalityö
  • poliisi
  • terveydenhuolto
  • nuorisotyö

Kun tätä kokonaisuutta heikennetään samaan aikaan kun ongelmat kasvavat, syntyy selvä strateginen ristiriita.

Tässä ”säästettiin” nyt väärässä kohdassa ja siirrettiin kustannuksia tulevaisuuteen. Vai oliko kyse edes säästöstä, vai vain siitä, että saatiin hallinnollisesti sosiaalityöntekijä ja psykiatrian sairaanhoitaja omaan siiloon?

Ehkäisy, turvallisuus ja nuorten arki

Toinen keskeinen nostoni liittyi ehkäisyyn ja nuorten turvallisuuteen.

Alueellamme noin 26 % nuorista ei käytä ehkäisyä, mikä on enemmän kuin maassa keskimäärin. Samalla nuoret itse nostavat esiin tarpeen puhua enemmän seurustelusuhteista ja niissä esiintyvästä väkivallasta.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne liittyvät toisiinsa:

  • seksuaaliterveys
  • turvataidot
  • ihmissuhteet
  • mielenterveys
  • avun hakemisen kynnykset

Juuri siksi ehkäisyneuvonnan ja nuorten palveluiden pitäisi olla helposti saavutettavia, nuorten omassa ympäristössä ja osana laajempaa kokonaisuutta, eikä irrallisina palveluina muualla.

Järjestöt ovat keskeinen osa ennaltaehkäisyä

Lautakunnassa käytiin myös keskustelua järjestöavustusten kriteereistä, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella (lausuntoaika 30.6. asti).

Järjestöillä on ratkaiseva rooli erityisesti siinä työssä, jota julkinen sektori ei yksin tavoita:

  • matalan kynnyksen kohtaamiset
  • vertaistuki
  • arjen apu ja osallisuus
  • yksinäisyyden ehkäisy

Kun puhumme ennaltaehkäisystä, puhumme samalla järjestöjen toimintaedellytyksistä. Siksi avustuskriteerien tulee tukea pitkäjänteistä, vaikuttavaa työtä, eikä lisätä epävarmuutta tai katkoksia toimintaan.

On myös tärkeää, että jo järjestötoimintaan varatut resurssit pysyvät aidosti sen käytössä.

Kiitos tärkeästä kehitysaskeleesta

Hyvät asiat on tärkeä nostaa aina esiin.

Hyvinvointisuunnitelmassa ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja hoito on huomioitu aiempaa paremmin osana hoitopolkua. Tämä on erittäin tärkeä ja konkreettinen parannus. Vajaaravitsemus jää usein piiloon, mutta vaikuttaa merkittävästi ikääntyneiden toimintakykyyn, toipumiseen ja elämänlaatuun.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tietoa voidaan viedä käytännön tasolle.

Suunta ratkaisee

Hyvinvointikertomuksen keskeinen viesti ei ole vain tämän hetken tilanne, vaan kehityssuunta.

Kun samaan aikaan nähdään:

  • nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen
  • rikollisuuden kasvu
  • turvattomuuden kokemuksen vahvistuminen
  • eriarvoisuuden kasautuminen

on ilmeistä, että ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa enemmän, ei vähemmän.

Ohjaamot, Ankkuritoiminta ja järjestöjen työ eivät ole “lisäpalveluja”, vaan ne muodostavat ennaltaehkäisevän työn infrastruktuurin – sen perustan, jolla raskaampien palveluiden tarvetta voidaan vähentää ja ihmisten arkea tukea ajoissa.

Jos tästä kohdasta tingitään, seuraukset näkyvät viiveellä raskaampien palveluiden kasvuna, kustannusten nousuna ja ennen kaikkea ihmisten elämässä.

Siksi suunta on ratkaiseva. Ja siihen suuntaan meidän on syytä kiinnittää nyt erityistä huomiota.

Ongelma ei ole naisten pelko vaan miesten väkivalta

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksittäisten ihmisten tragedia vaan yksi Suomen vakavimmista ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmista. Silti siitä puhutaan edelleen liian usein kuin se olisi yksityinen asia, parisuhteen “riita” tai yksittäinen poikkeus. Todellisuudessa kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka koskettaa valtavaa määrää naisia kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja verkossa.

Suomessa yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua elämänsä aikana. Vakavin väkivalta tapahtuu usein lähisuhteissa, tekijänä nykyinen tai entinen kumppani. Se tarkoittaa, että monelle naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä katu vaan oma koti.

Silti keskustelu kääntyy yhä liian usein uhriin.

Miksi hän ei lähtenyt aiemmin?
Miksi hän meni takaisin?
Miksi hän ei kertonut heti?
Miksi hän pukeutui niin?

Nämä kysymykset eivät pysäytä väkivaltaa. Ne siirtävät vastuun pois tekijältä ja opettavat uhreille, ettei heitä välttämättä uskota.

Uhrien uskominen ei saa olla valikoivaa

Yksi väkivallan suurimmista ongelmista on se, kuinka usein uhrit joutuvat puolustamaan omaa kokemustaan. Moni nainen kertoo kohdanneensa epäilyä, vähättelyä tai syyllistämistä jopa hakiessaan apua. Tämä näkyy erityisesti seksuaaliväkivallassa ja digitaalisessa väkivallassa.

Digitaalinen väkivalta ei ole “vain nettiä”. Se voi olla vainoamista, uhkailua, kontrollointia, seksuaalista häpäisyä tai jatkuvaa pelottelua. Sosiaalinen media ja teknologia ovat mahdollistaneet uusia tapoja käyttää valtaa ja aiheuttaa pelkoa. Deepfake-kuvat, yksityisten kuvien levittäminen ja verkossa tapahtuva häirintä kohdistuvat erityisesti naisiin.

Kun väkivaltaa vähätellään tai normalisoidaan, tekijä hyötyy hiljaisuudesta. Siksi uhrien uskominen ei ole vain empaattinen teko, vaan yhteiskunnallinen vastuu.

“Mies vai karhu?” kertoo naisten kokemasta turvattomuudesta

Viime vuosien puhutuimpia keskusteluja oli kysymys siitä, että valitsisitko metsään vastaan tulevaksi mieluummin miehen vai karhun?

Moni mies loukkaantui kysymyksestä. Mutta juuri reaktio paljasti jotain olennaista. Suurimmalle osalle naisista kysymys ei ollut kirjaimellinen vaan symbolinen. Se kertoi jatkuvasta turvattomuuden kokemuksesta, jonka moni nainen tunnistaa jo lapsuudesta asti.

Naiset oppivat varomaan miehiä ennen kuin he oppivat luottamaan heihin.
Älä kävele yksin pimeällä.
Pidä avaimet kädessä.
Älä jätä juomaa valvomatta.
Jaa sijaintisi ystävälle.

Nämä eivät ole satunnaisia neuvoja vaan osa monen naisen arkea.

Karhu toimii vaistojensa mukaan. Ihmisen pitäisi kyetä moraaliseen vastuuseen. Silti liian moni nainen tietää kokemuksesta, ettei väkivallan uhkaa voi aina ennakoida, eikä ympäristö välttämättä usko, vaikka jotain tapahtuisi.

“Mies vai karhu?” ei ollut hyökkäys kaikkia miehiä vastaan. Se oli kuvaus siitä, kuinka syväksi turvattomuus on yhteiskunnassa juurtunut.

Kieli paljastaa asenteet

Myös tapa, jolla puhumme miehistä ja naisista, kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.

Miespoliitikko “jyrähtää”, “linjaa” ja “ottaa tilan haltuun”. Häntä pidetään määrätietoisena ja vahvana johtajana. Kun nainen toimii samalla tavalla, häntä kuvataan helposti “hankalaksi”, “pikkumaiseksi”, “kylmäksi” tai “liian tunteelliseksi”.

Mies on helposti asiantuntija. Nainen on “naisasiantuntija”.
Mies on poliitikko. Nainen on naispoliitikko.
Mies johtaa määrätietoisesti. Nainen komentaa.

Kieli ei ole merkityksetöntä. Se rakentaa mielikuvia siitä, kuka nähdään uskottavana, pätevänä ja vallankäyttöön oikeutettuna.

Sama näkyy väkivaltakeskustelussa. Miehen väkivaltaa saatetaan selittää stressillä, alkoholilla tai vaikealla elämäntilanteella. Naisen reaktiota taas tarkastellaan suurennuslasilla: oliko hän liian vihainen, liian äänekäs, liian humalassa, liian jotain.

Kun naisia arvioidaan jatkuvasti eri mittapuulla kuin miehiä, ylläpidetään kulttuuria, jossa heidän kokemuksensa kyseenalaistetaan helpommin.

Miesten vastuusta on puhuttava

Naisiin kohdistuva väkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa vakavan väkivallan tekijöistä on miehiä. Tämän sanominen ei ole miesten syyllistämistä, vaan ongelman tunnistamista.

Iso osa miehistä ei käytä väkivaltaa. Mutta liian moni mies vaikenee silloin, kun kohtaa naisvihamielistä puhetta, kontrollointia tai seksuaalista häirintää ympärillään. Hiljaisuus ylläpitää kulttuuria, jossa väkivallalle jää tilaa.

Miesten vastuuta tarvitaan erityisesti siinä, miten toisille miehille puhutaan. Millaisia vitsejä hyväksytään? Millaisia asenteita pidetään normaalina? Milloin puututaan?

Väkivallan ehkäisy ei voi jäädä vain naisten tehtäväksi.

Kasvatus rakentaa tulevaisuuden asenteet

Väkivalta ei synny tyhjiössä. Asenteet opitaan jo varhain.

Pojille opetetaan edelleen liian usein, että tunteet pitää tukahduttaa, että kovuus on vahvuutta ja että aggressiivisuus kuuluu miehisyyteen. Samaan aikaan tytöille opetetaan varovaisuutta, miellyttämistä ja vastuuta muiden tunteista.

Kun pojan aggressiivisuutta vähätellään “pojat on poikia” -asenteella, opetetaan samalla, että väkivalta on hyväksyttävä osa miehisyyttä.

Kasvatuksen vastuu kuuluu kodeille, kouluille, harrastuksille, medialle ja koko yhteiskunnalle. Me päätämme joka päivä, millaista käytöstä hyväksymme ja millaista emme.

Turvattomuus ei saa olla normaali osa naisten elämää

Moni nainen elää jatkuvan varovaisuuden kanssa. Avaimia pidetään kädessä kotiin kävellessä. Sijainti jaetaan ystävälle. Taksin rekisterinumero lähetetään läheiselle. Sosiaalisen median kommentteja pelätään.

Nämä eivät ole “ylireagointia”. Ne ovat selviytymiskeinoja yhteiskunnassa, jossa väkivallan uhka on todellinen.

Silti naisten kokemaa pelkoa vähätellään usein. Jos nainen kertoo häirinnästä, hänelle saatetaan sanoa, ettei “kannata ottaa niin vakavasti”. Jos nainen kertoo väkivallasta, häneltä kysytään ensimmäisenä, miksi hän jäi.

Harvemmin kysytään, miksi joku käytti väkivaltaa.

Yhteiskunnan vastuu näkyy teoissa, ei juhlapuheissa

Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa riittävän tehokkaasti. Uhrien palvelut ovat alimitoitettuja, turvakodeista ja järjestötyöstä leikataan, vaikka avun tarve kasvaa jatkuvasti.

Jos yhteiskunta todella haluaa vähentää väkivaltaa, tarvitaan enemmän kuin kampanjoita. Tarvitaan resursseja, ennaltaehkäisyä, tunnetaitokasvatusta, matalan kynnyksen apua ja toimivia palveluita.

Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutos.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu niin kauan kuin uhreja epäillään enemmän kuin tekijöitä. Ei niin kauan kuin hiljaisuutta pidetään neutraalina. Ei niin kauan kuin väkivaltaa selitetään pois.

Yhteiskunnan sivistystä ei mitata juhlapuheilla vaan sillä, uskotaanko uhreja silloin kun he kertovat kokemuksistaan ja puututaanko väkivaltaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Lähteet:

https://naistenlinja.fi/naisiin-kohdistuva-vakivalta-suomessa

https://yle.fi/a/74-20118646

https://thl.fi/data-ja-tilastot/vakivalta/lahisuhdevakivalta-ja-naisiin-kohdistuva-vakivalta

https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/uutiset/suositukset-grevio

https://nettiturvakoti.fi/tilastoja-vakivallasta

https://poliisi.fi/-//25254699/tutkimus-naisiin-kohdistuvaa-digitaalista-vakivaltaa-on-sivuutettu-ja-normalisoitu

https://areena.yle.fi/1-77570438

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012025170.html

https://yle.fi/a/74-20227385

Idänpään-Heikkilä_Aurora_tutkielma_2022Download
VNTEAS_2023_65Download

Rintasyöpäseulonta Suomessa – oma kokemus ja alueelliset erot osallistumisessa

Sain hiljattain kutsun rintasyöpäseulontaan. Otin sen vastaan kiitollisena ja ilman epäröintiä, sillä minulla on aiempaa kokemusta tutkimuksista. Olen käynyt mammografiassa kerran seulontakutsun perusteella ja lisäksi kerran jo ennen varsinaista kutsua, kun rinnastani löydettiin kyhmy. Tilanne oli silloin luonnollisesti huolestuttava, mutta samalla se toi esiin sen, kuinka tärkeää on päästä tutkimuksiin nopeasti ja luottaa toimivaan terveydenhuoltoon.

Siksi nykyinen kutsu tuntuu ennen kaikkea hyvältä ja turvalliselta asialta. Se on muistutus siitä, että seulonnat eivät ole vain rutiinia, vaan mahdollisuus havaita muutokset ajoissa. Aion luonnollisesti noudattaa kutsua.

Seulontojen merkitys Suomessa

Rintasyöpäseulonnat ovat Suomessa maksuttomia ja ne kohdistuvat 50–69-vuotiaisiin naisiin kahden vuoden välein. Tavoitteena on löytää mahdolliset rintasyövät varhaisessa vaiheessa, jolloin hoitoennuste on yleensä parempi.

Osallistumisaktiivisuus on Suomessa kansainvälisesti erittäin korkea ja suurin osa kutsutuista osallistuu seulontoihin.

Alueelliset erot osallistumisessa

Kun tarkastellaan hyvinvointialueita, osallistumisessa näkyy pieniä eroja. Viimeisimpien lukujen mukaan tilanne on esimerkiksi seuraava:

AlueOsallistumisaktiivisuus
Länsi-Uusimaa76,1 %
Helsinki74,3 %
Pirkanmaa83,5 %
Pohjanmaa84,9 %

Eroja on, mutta kaikki alueet sijoittuvat kuitenkin tasolle, jota voi pitää hyvänä myös kansainvälisessä vertailussa.

Miksi alue-erot syntyvät?

Syyt eivät ole yksiselitteisiä, vaan usean tekijän yhdistelmä:

  • suurkaupunkien kiireinen elämäntapa
  • väestön liikkuvuus ja muuttaminen
  • palvelujen hajautuminen ja saavutettavuus
  • kutsujärjestelmän tavoittavuus arjessa
  • väestörakenne ja monimuotoisuus

Tärkeää on kuitenkin huomata, että vaikka erot näkyvät tilastoissa, kaikki alueet ovat edelleen korkealla tasolla.

Pitäisikö seulontoja laajentaa muihin ikäryhmiin?

Tämä on kysymys, joka nousee esiin toistuvasti terveydenhuollon keskusteluissa.

Tällä hetkellä seulonta koskee 50–69-vuotiaita, mutta moni asiantuntija on pohtinut, voisiko ikärajoja laajentaa molempiin suuntiin.

Nuoremmat ikäryhmät (esim. 45–49-vuotiaat):
Rintasyöpää todetaan myös alle 50-vuotiailla, joten varhaisempi aloitus voisi teoriassa löytää tapauksia aikaisemmin. Toisaalta nuoremmilla naisilla rintakudos on usein tiiviimpää, mikä voi vaikeuttaa mammografian tulkintaa ja lisätä jatkotutkimuksia.

Vanhemmat ikäryhmät (yli 69-vuotiaat):
Monet yli 70-vuotiaat ovat nykyään hyväkuntoisia ja aktiivisia, joten seulonnan jatkaminen voisi olla hyödyllistä osalle heistä. Toisaalta iän myötä muut terveysriskit kasvavat, jolloin seulonnan hyötyjä ja haittoja on arvioitava tarkemmin yksilöllisesti.

Oma kokemus ja ajatus

Omalla kohdallani aiempi kokemus kyhmyn tutkimisesta on tehnyt seulonnasta konkreettisen ja ymmärrettävän. Kun tietää, että tutkimuksiin pääsee nopeasti ja että järjestelmä toimii, kutsu ei tunnu velvollisuudelta vaan mahdollisuudelta huolehtia omasta terveydestä.

Seulonta ei poista epävarmuutta kokonaan, mutta se tuo mielenrauhaa. Ja juuri siksi koen tärkeäksi noudattaa kutsua.

Rintasyöpäseulonnat ovat tärkeä osa ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa Suomessa. Järjestelmä toimii ja osallistumisaste on korkealla tasolla kaikilla alueilla, vaikka toki eroja näkyykin.

Omalla kohdallani tämä kutsu on jälleen muistutus siitä, että terveyden seuraaminen ei aina vaadi oireita, vaan joskus riittää, että vastaa kutsuun ja antaa mahdollisuuden tarkistaa, että kaikki on kunnossa.

Lähteet

Palveleeko opetusministerin ajama koulun kesälomien siirto perheitä vai liike-elämää?

Opetusministeri Anders Adlercreutzin esitys kesälomien siirtämisestä on herättänyt paljon keskustelua. Ministerin mukaan uusi lomamalli voisi lisätä perheiden yhteistä aikaa ja tukea matkailu- ja palvelualaa. Samalla on väläytelty huhtikuulle sijoitettavaa ylimääräistä lomaviikkoa. Mutta ketä muutos oikeasti palvelisi? Lapsiperheitä vai liike-elämää?

Ajatus kuulostaa paperilla houkuttelevalta: kesäloma myöhemmin, keväälle hengähdystauko ja ehkä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen aikaan. Käytännössä moni lapsiperhe kuitenkin tunnistaa nopeasti ongelman. Suurin osa vanhemmista ei voi noin vain järjestää useita yhteisiä lomajaksoja vuoden mittaan. Suomessa työelämä pyörii edelleen vahvasti kesäkauden ympärillä, eikä monilla aloilla ole mahdollisuutta pitää lomia vapaasti huhtikuussa ja uudelleen keskikesällä.

Jos huhtikuussa tulee viikon loma ja kesälomaa samalla siirretään eteenpäin, mitä tapahtuu perheiden arjessa? Vanhemmat joutuvat järjestämään lastenhoitoa jälleen yhdelle ylimääräiselle viikolle. Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa eikä mahdollisuutta etätöihin. Monessa perheessä tämä tarkoittaa lisää säätämistä, lisää kustannuksia ja lisää kuormitusta, ei yhteistä laatuaikaa. Eikä etätyöt ole yhteistä aikaa, etätyöt on TYÖNTEKEMISTÄ.

On vaikea nähdä, miten tämä lisäisi aidosti perheiden yhteistä aikaa. Yhteinen aika syntyy siitä, että ihmisillä on mahdollisuus olla samaan aikaan vapaalla. Työelämä ei kuitenkaan muutu samalla tahdilla kuin koulun lomaehdotukset. Monilla aloilla kesälomat määräytyvät työvuorojen, tuotannon tai sesonkien mukaan. Harva vanhempi voi olla poissa töistä “jatkuvasti”, ensin huhtikuussa ja sitten pitkällä kesälomalla myöhemmin kesällä.

Lisäksi kevätlukukausi on jo nykyisellään monille raskas. Pitkä pimeä talvi, kokeet, arvioinnit ja jatkuva suorittaminen kuormittavat oppilaita, opettajia ja koko kouluyhteisöä. Kevään lopussa moni on aidosti väsynyt. Opettajat puhuvat lisääntyneestä kuormituksesta, oppilaat jaksamisongelmista ja perheet arjen uupumisesta. Kesäloma ei ole vain “kiva etu”, vaan monelle tärkeä palautumisen paikka.

Siksi herää kysymys: onko tässä oikeasti kuultu niitä ihmisiä, joita muutos koskee? Oppilaita, opettajia, koulun henkilökuntaa ja lapsiperheitä? Vai tuleeko paine enemmän matkailu- ja palvelualalta, jotka hyötyisivät pidemmästä kesäsesongista? Kun puhutaan “perheiden yhteisestä ajasta”, kuulostaa siltä, että perheet asetetaan perusteluksi ratkaisulle, jonka todelliset hyödyt valuvat aivan muualle.

Myös liike-elämän näkökulmasta muutos voi olla ongelmallinen. Suomessa monet alat toimivat nykyisen lomarytmin mukaan. Kesätyöt, tapahtumat, matkailu, mökkikausi ja yritysten vuosikello rakentuvat pitkälti koulujen kesälomien ympärille. Jos rytmiä muutetaan, vaikutukset eivät kohdistu vain kouluihin vaan koko yhteiskuntaan. Epäselväksi jää, kuka lopulta hyötyisi ja kuinka paljon. Kuka tätä loppujen lopuksi ajaa?

Kuka tätä muutosta todella kannattaa? Lapsiperheetkö, jotka jo nyt kamppailevat arjen aikataulujen kanssa? Vai ne, joilla ei enää ole koululaisten arkea pyöritettävänä? On eri asia tarkastella lomia teoriassa kuin elää niitä käytännössä.

Koulujen loma-ajat eivät ole vain kalenteritekninen kysymys. Ne liittyvät lasten jaksamiseen, perheiden arkeen ja koko yhteiskunnan rytmiin. Siksi näin suuri muutos pitäisi tehdä vasta laajan keskustelun ja aidon vaikutusarvioinnin jälkeen, ei vain sillä perusteella, että pidempi matkailusesonki kuulostaa hyvältä.