Kävimme aluevaltuustoryhmämme kanssa tutustumassa 4.5. avautuneeseen Karjalohjan Terkkaan. Vierailu osoitti konkreettisesti, miten vahva paikallinen toimijuus voi paikata palveluverkon aukkoja tilanteessa, jossa julkinen päätöksenteko on vienyt palveluja pois.
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen palveluverkkopäätöksessä 11.6.2024 päätettiin Karjalohjan terveysaseman lakkauttamisesta. Keskusta oli ainoa valtuustoryhmä, joka vastusti lakkautusta. Emme olleet mukana neuvottelusovussa, vaan esitimme aluevaltuuston päättävässä kokouksessa vaihtoehtona Karjalohjan terveysasemalle monitoimijamallin kokeilua, jossa palveluja olisi kehitetty yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.
Esitys ei kuitenkaan edennyt. Päätöksen jälkeen kyläläiset ja paikalliset toimijat eivät jääneet odottamaan, vaan ryhtyivät itse rakentamaan ratkaisua.
Aktiiviset asukkaat perustivat yhdistyksen alueen elinvoiman vahvistamiseksi, neuvottelivat kaupungin kanssa entisen terveysaseman kiinteistöstä, ostivat rakennuksen ja loivat uuden toimintamallin. Tämän työn tuloksena Karjalohjalla aloitti 4.5. toimintansa ammatinharjoittajalääkäri yhdessä kahden hoitajan kanssa. Lisäksi neuvolan terveydenhoitaja toimii hyvinvointialueen palveluksessa samoissa tiloissa. Toiminta laajenee pian myös hammaslääkäripalveluihin ja jalkahoitajapalveluihin. Tilaa on varattu uusille hyvinvointialan yrittäjille.
Tila tarjoaa mahdollisuuden monitoimijamalliin, jossa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat rinnakkain. Lisää tietoa toiminnasta löytyy osoitteesta terkka.fi.
Vierailulla saimme hyvän esittelyn toiminnasta. Tilat ovat käytännölliset ja hyväkuntoiset ja niitä kehitetään edelleen pienin parannuksin. Keskeistä kuitenkin on, että palvelut ovat jälleen lähellä ja asukkaat ovat tyytyväisiä.
Paikalliset mummot kutovat villasukkia ja pipoja, joita neuvolan asiakkaat voivat ottaa
Keskustelimme myös tutun henkilöstön merkityksestä. Kun asiakkaat ja työntekijät tuntevat toisensa, syntyy jatkuvuutta, luottamusta ja parempaa hoidon laatua. Tämä hyödyttää sekä asukkaita että henkilöstöä, mutta myös hyvinvointialuetta kustannusten näkökulmasta.
Terkan vieressä sijaitsee ikääntyneille suunnattuja asumispalveluja. Ennen Karjalohjan liittämistä Lohjaan yhteistyö asumispalvelujen ja terveysaseman välillä toimi sujuvasti ja lähipalvelut olivat aidosti saavutettavia. Myös Lohjan aikaan palvelut toimivat paikallisesti hyvin.
Olemme ryhmässä usein pohtineet ja tuoneet esille sitä, että miksi toimivia ja kustannustehokkaita yhteistyömalleja ei hyödynnetä laajemmin hyvinvointialueella. Karjalohjan Terkka osoittaa, että vaihtoehtoja on, kun niille vain annetaan mahdollisuus.
Kiitos mahdollisuudesta tutustua toimintaan ja tiloihin. Tästä mallia muillekin.
Orpon hallitus, eli Kokoomus, Perussuomalaiset, RKP ja KD puhuu jatkuvasti ennaltaehkäisystä, lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä mielenterveyden tukemisesta. Puheet kuulostavat hyviltä. Ongelmana on, että hallituksen käytännön politiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.
Perheneuvoloiden poistaminen lakisääteisistä palveluista on tästä jälleen yksi esimerkki. Kyse ei ole yksittäisestä teknisestä muutoksesta, vaan arvovalinnasta: heikennetään juuri niitä palveluita, jotka auttavat lapsia, nuoria ja perheitä ajoissa, eli ennen kuin ongelmat kriisiytyvät.
Samaan aikaan hallitus on jo kohdistanut leikkauksia ja heikennyksiä moniin muihin palveluihin, jotka koskettavat erityisesti pienituloisia, lapsiperheitä, vammaisia, pitkäaikaissairaita ja muita haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Monelle suomalaiselle alkaa muodostua kuva politiikasta, jossa yhteiskunnan turvaverkkoja puretaan pala palalta samalla, kun hyväosaisimpien asemaa vahvistetaan.
Ennaltaehkäisyä ei voi kannattaa vain juhlapuheissa
Perheneuvoloiden idea on yksinkertainen mutta vaikuttava, eli tarjotaan matalan kynnyksen apua ajoissa.
Juuri tällaisista palveluista asiantuntijat ovat vuosia puhuneet. Varhainen tuki ehkäisee:
lasten ja nuorten mielenterveysongelmia,
kouluakäymättömyyttä,
syrjäytymistä,
päihdeongelmia,
väkivaltaa,
ja rikollisuutta.
Silti hallitus on valmis poistamaan hyvinvointialueilta velvoitteen järjestää kasvatus- ja perheneuvontaa. Ammattilaiste ja asiantuntijat ovat varoittaneet, että säästöpaineissa olevat alueet voivat tämän jälkeen ajaa palveluja alas.
Tämä paljastaa karulla tavalla ristiriidan hallituksen puheiden ja tekojen välillä.
Jos ennaltaehkäisyyn todella uskottaisiin, juuri tällaisia palveluita vahvistettaisiin eikä heikennettäisi.
Tutkittua tietoa ja asiantuntijoita sivuutetaan jatkuvasti
Yhä useammin näyttää siltä, että asiantuntijoiden näkemykset, vaikutusarviot ja tutkittu tieto jäävät poliittisen ideologian varjoon.
Perheneuvoloiden kohdalla alan ammattilaiset ovat nostaneet voimakkaasti esiin huolen siitä, että palveluiden heikentäminen kasvattaa myöhemmin raskaampien palveluiden tarvetta.
Silti hallituksen linja näyttää olevan, että lyhyen aikavälin säästöjä haetaan juuri ennaltaehkäisevistä palveluista, vaikka niiden purkaminen tulee pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle kalliimmaksi.
Tämä on lyhytnäköistä politiikkaa, jonka tosin tämä hallitus taitaa.
Kun lapsi ei saa ajoissa apua ahdistukseen, traumaattisiin kokemuksiin tai perheen vaikeaan tilanteeseen, ongelmat eivät katoa. Ne siirtyvät eteenpäin ja kasvavat suuremmiksi:
nuorten pahoinvoinniksi,
mielenterveyden kriiseiksi,
syrjäytymiseksi,
rikollisuudeksi,
ja näköalattomuudeksi.
Usein kuulee, kuinka perheneuvola on auttanut perhettä ja heidän lastaan nopeasti traumaattisen tilanteen jälkeen. Ilman nopeaa apua seurauksena olisi voinut olla vuosien hoitopolku raskaammissa palveluissa.
Juuri tätä ennaltaehkäisy tarkoittaa käytännössä.
Luokkayhteiskunta ei synny yhdessä yössä, vaan päätös kerrallaan
Kun julkisia palveluita heikennetään, seuraukset eivät jakaudu tasaisesti.
Hyvätuloiset voivat ostaa palveluita yksityiseltä:
lasten psykologit,
terapiat,
perheneuvonta,
valmennukset,
ja tukipalvelut.
Mutta pienituloisella perheellä ei ole samaa mahdollisuutta.
Siksi hyvinvointivaltion ydin on ollut siinä, että myös tavallisella ihmisellä on oikeus saada apua silloin, kun sitä tarvitsee.
Kun tätä perustaa murennetaan, Suomi alkaa hiljalleen jakautua kahteen todellisuuteen:
niihin, joilla on varaa ostaa turvaa,
ja niihin, jotka jäävät jonottamaan tai kokonaan ilman apua.
Tämä on kehitystä kohti kovempaa luokkayhteiskuntaa.
Naiset kantavat jälleen suurimman taakan
Monet hallituksen sosiaali- ja terveyspolitiikan heikennykset osuvat erityisen voimakkaasti naisiin.
Naiset käyttävät enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, työskentelevät hoiva-aloilla ja kantavat edelleen suurimman vastuun lasten arjesta sekä perheiden hyvinvoinnista.
Kun perhepalveluita heikennetään:
äitien kuormitus kasvaa,
yksinhuoltajien asema vaikeutuu,
ja perheiden tukiverkot ohenevat.
Samaan aikaan moni nainen työskentelee juuri niillä aloilla, joihin kohdistuu jatkuvia säästöjä ja työkuorman kasvua.
On vaikea välttyä ajatukselta, että hallituksen politiikassa hyvinvointityön arvoa ei aidosti ymmärretä, vaikka juuri se pitää yhteiskuntaa koossa.
Millaisen Suomen tämä politiikka jättää nuorille?
Nuorten pahoinvoinnista puhutaan paljon. Mutta puhe ei riitä.
Jos yhteiskunta aidosti haluaa vähentää:
nuorisorikollisuutta,
väkivaltaa,
jengiytymistä,
mielenterveysongelmia,
ja syrjäytymistä,
silloin pitää investoida varhaiseen tukeen, turvallisiin aikuisiin ja matalan kynnyksen palveluihin.
Ei leikata niitä.
Perheneuvoloiden lakisääteisyyden poistaminen kertoo valitettavan paljon tämän hallituksen arvomaailmasta. Taloudellisia säästöjä haetaan sieltä, missä ihmisillä on jo valmiiksi vaikeaa.
Ja jälleen kerran asiantuntijoiden varoitukset jäävät sivuun.
Kyse ei ole vain yhdestä lakimuutoksesta. Kyse on suunnasta, johon Suomea viedään.
Sellaisessa Suomessa hyvinvointi ei enää ole yhteinen oikeus, vaan yhä enemmän etuoikeus niille, joilla on varaa ostaa sitä itse.
Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.
Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.
Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.
Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa
Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.
Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.
Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.
Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.
Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?
Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.
Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:
nuori tavoitettiin nopeasti
perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista
Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.
Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.
Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä
Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:
kouluissa
nuorisotyössä
perheiden tukemisessa
mielenterveyspalveluissa
matalan kynnyksen avussa
Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.
Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.
Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja
Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.
Poliisi näkee rikokset. Koulut näkevät muutokset arjessa. Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden. Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen. Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.
Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.
Siksi tarvitsemme:
lisää resursseja lapsirikostutkintaan
toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
aidosti moniammatillista yhteistyötä
vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn
Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.
Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.
Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.
Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.
Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.
Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?
Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.
Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin
Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.
Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.
Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.
Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.
Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.
Koulun pitäisi olla turvallinen paikka
Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.
Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:
pelkää,
kuormittuu,
kokee jatkuvaa epäonnistumista,
tai joutuu kiusatuksi,
emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.
Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.
On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.
Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla
Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.
Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.
Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.
Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.
Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.
Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää
Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.
Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:
neuropsykiatrisia haasteita,
vakavaa kuormitusta,
mielenterveysongelmia,
trauma,
kiusaamista,
tai koulun riittämätön tuki.
Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.
Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.
Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu
Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.
Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.
Tarvitsemme:
enemmän erityisopettajia,
pienempiä opetusryhmiä,
aidosti saavutettavaa tukea,
joustavia koulupolkuja,
turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.
Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.
Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:
Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?
Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?
Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?
Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.
Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä
Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.
Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:
vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
enemmän vaihtuvia työntekijöitä
ohuempaa tukea arkeen
kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle
Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.
Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.
Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.
Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?
Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.
Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:
rinnalla kulkemista
yhteisöllisyyden rakentamista
osallisuuden vahvistamista
matalan kynnyksen tukea
arjen rytmin tukemista
syrjäytymisen ehkäisyä
Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.
Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.
Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.
Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen
Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.
Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.
Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.
Se on voinut olla:
ensimmäinen syy nousta aamulla
sosiaalinen yhteisö
turvallinen ympäristö harjoitella arkea
askel pois yksinäisyydestä
matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana
Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.
Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla? Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko? Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?
Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.
Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:
lastensuojeluun
mielenterveyspalveluihin
päihdepalveluihin
toimeentulotukeen
tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.
Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle
Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.
Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:
vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?
Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?
Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.
Viime aluevaltuuston kokous oli hyvä esimerkki siitä, kuinka laaja-alaisesti hyvinvointialueen päätöksenteko koskettaa eri ikäryhmiä ja elämäntilanteita ja samalla siitä, miksi koen tärkeäksi käyttää valtuustossa useita puheenvuoroja eri näkökulmista.
Kokouksessa pidin puheenvuoroja kolmesta minulle keskeisestä teemasta: järjestöjen toimintaedellytyksistä, lasten ja perheiden palveluista sekä ikäihmisten palveluasumisesta.
Järjestöavustukset ja palautuneet varat on järjestöjen hyväksi, ei pois niiltä
Pidin puheenvuoron oman aloitteeni pohjalta aluehallituksen vastauksesta, joka koski aiemmin myönnettyjen mutta käyttämättä jääneiden järjestöavustusten hyödyntämistä nimenomaan järjestöjen hyväksi.
Järjestöt tekevät hyvinvointialueella korvaamattoman tärkeää työtä täydentäen julkisia palveluja, tavoittaen ihmisiä matalalla kynnyksellä ja usein ennaltaehkäisevästi. Siksi on tärkeää, että järjestöille osoitetut varat myös päätyvät tukemaan järjestötoimintaa eivätkä huku rakenteisiin tai jää käyttämättä ilman suunnitelmaa. Pidin tärkeänä tuoda esiin, että kyse ei ole vain euroista, vaan luottamuksesta ja kumppanuudesta järjestökentän kanssa.
Ammatillinen tukihenkilötyö ja lasten oikeudet
Lisäksi pidin kriittisen puheenvuoron aluehallituksen vastauksesta ammatillista tukihenkilötyötä koskevaan aluevaltuustokysymykseen. Puhuin tästä teemasta sekä työtä tekevän ammattilaisen että lasten oikeuksien näkökulmasta.
Puheenvuorossani toin esiin erityisesti huolen palveluiden lyhytkestoisuudesta, lasten tilanteiden pitkäjänteisyydestä ja koulusta kieltäytymisen ilmiöstä:
“Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta.
Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea.
Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa.
Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea.”
Halusin sanoittaa sen, mikä sosiaalialan kentällä tiedetään, eli kaikki vaikuttava työ ei mahdu nopeisiin jaksoihin, eikä ennaltaehkäisy ole sama asia kuin kiire.
Ikäihmiset ja palveluasuminen, kaipaamme tietoa päätöksenteon tueksi
Kolmantena pidin kannatuspuheenvuoron Marjut Frantsi‑Lankian tekemän ikäihmisten palveluasumista koskevan aluevaltuustokysymyksen vastauksen yhteydessä. Frantsi‑Lankia teki myös toivomusponsiesityksen, jota puheenvuorossani kannatin.
Toivomus koski TAHTI‑raportoinnin kehittämistä, jotta luottamushenkilöt saisivat päätöksenteon tueksi selkeämmän ja ajantasaisemman tilannekuvan erityisesti ikäihmisten palveluista. Puheenvuorossani totesin muun muassa:
“TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita ja vertailukelpoisempaa alueellista tietoa.”
“Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä.”
Koen tärkeäksi tukea aloitteita ja ponsia, jotka vahvistavat avoimuutta ja päätöksenteon laatua.
Järjestöt, lapset, perheet ja ikäihmiset eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan osa samaa hyvinvointijärjestelmää. Yhteistä näille teemoille on kysymys pitkäjänteisyydestä, turvallisuudesta ja siitä, että päätöksenteon pitää perustua riittävään tietoon ja todelliseen arkeen, eikä vain numeroihin tai rakenteisiin.
Voit katsoa puheenvuoroni videosta tai lukea puheenvuoni videon alta:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta.
On hyvä, että tukisuhdeostoihin liittyneisiin epäkohtiin on puututtu ja omatyöntekijän roolia vahvistettu. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, mitä tapahtuu lapsille tämän muutoksen jälkeen. Väite siitä, ettei palvelutarvetta jäisi piiloon, on sosiaalityön arkitodellisuudessa liian yksioikoinen. Kaikki tuen tarpeet eivät näy päätöksissä, valituksissa tai tilastoissa.
Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea. Lyhyet asiakkuudet voivat katketa juuri silloin, kun lapsi uskaltaa kertoa tilanteestaan.
Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa. Jos tuki katkeaa liian aikaisin, riski syrjäytymiselle kasvaa merkittävästi.
Pidän myös tärkeänä, että kolmannen sektorin rooli nähdään täydentävänä, ei korvaavana. Lapsen oikeus tukeen ei saa riippua järjestötoiminnan saatavuudesta silloin, kun kyse on sosiaalihuollon tarpeesta.
Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea. Lasten turvallisuus ja ennaltaehkäisy eivät toteudu kiireellä, vaan ajalla ja jatkuvuudella.
Aluehallitus ja viranhaltijat ovat vastauksessa kuvanneet laajasti omavalvonnan rakenteita, valvontaa ja seurantoja. Tämä työ on tärkeää ja sitä tehdään paljon. Meidän luottamushenkilöiden näkökulmasta keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten tämä tieto välittyy päätöksenteon tueksi selkeästi, ajantasaisesti ja kokonaiskuvan hahmottamisen mahdollistavalla tavalla.
TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita, vertailukelpoisempaa alueellista tietoa sekä johdonmukaista ajantasaisuutta.
Valtuutetuilla on vastuu strategisesta ohjauksesta ja palvelujen laadun seurannasta. Ilman ymmärrettävää ja riittävän konkreettista raportointia tämä vastuu ei voi toteutua täysimääräisesti. Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa, lisätä läpinäkyvyyttä ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä.
Kannatan siis lämpimästi toivomusta, että TAHTI‑raportointia kehitetään aktiivisesti ja mahdollisimman pian niin, että se palvelee paremmin meitä valtuutettuja ja sitä kautta myös alueen asukkaita, tarjoamalla selkeän, ajantasaisen ja alueellisesti kattavan kuvan hyvinvointialueen keskeisten palvelujen tilanteesta ja laadusta.
Lotta Paakkunainen 