Kategoria-arkisto:Perhe

Lasten hyvinvointi ei ole sopeutustoimi

Kun säästöpolitiikka uhkaa toistaa historian virheet

Luottamushenkilönä kannan vastuuta päätöksistä, jotka eivät näy heti, mutta joiden seuraukset näkyvät lasten elämässä pitkään. Siksi lastensuojelulain uudistus, hyvinvointialueisiin kohdistuvat leikkaukset ja keskustelu lastensuojelun asemasta sosiaalihuoltolain alla eivät ole vain hallinnollisia kysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä arvoista.

Mietin hyvin usein, lähes jatkuvasti, että opimmeko historiasta vai toistammeko sen virheet uudessa muodossa?

Ennaltaehkäisy nähdään kuluna, vaikka sen puute on kalleinta

Hallitus edellyttää hyvinvointialueilta vakavia säästöjä. Käytännössä tämä on jo nyt tarkoittanut sitä, että leikkaukset kohdistuvat juuri ennaltaehkäisevään työhön: perhetyöhön, kotipalveluun, matalan kynnyksen tukeen. Näihin palveluihin, joiden tiedämme tutkimuksesta ja käytännöstä käsin ehkäisevän raskaampia ongelmia.

Samalla todetaan, että lastensuojelun tulisi olla viimesijainen palvelu ja että varhaista puuttumista pitää vahvistaa.

Tämä ristiriita on ilmeinen.
Varhaista puuttumista ei voi olla ilman resursoitua arkea.

Lastensuojelu sosiaalihuoltolain alle ja vastuu kevenee vai katoaa?

Ajatus lastensuojelun kytkemisestä vahvemmin sosiaalihuoltolakiin voi parhaimmillaan madaltaa avun hakemisen kynnystä. Mutta vain, jos:

  • palvelut ovat aidosti saatavilla
  • vastuut ovat selkeästi määriteltyjä
  • työn mitoitus ja resurssit seuraavat lapsen tarvetta

Tällä hetkellä näemme jo kehityksen, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden lakisääteistä mitoitusta kierretään siirtämällä asiakkuuksia perhesosiaalityöhön. Eli toimintaan, jossa ei ole vastaavaa mitoitussääntelyä.

Paperilla asiakasmäärä pienenee.
Todellisuudessa lapsen tilanne ei kevene.

Kun lapsi siirtyy järjestelmän sisällä, mutta kukaan ei kanna kokonaisvastuuta, avun saanti viivästyy. Ja varhainen puuttuminen muuttuu jälkikäteiseksi reagoinniksi.

Lisää toimivaltaa, vähemmän tukea on väärä kehityssuunta

Lastensuojelulain uudistus tuo työntekijöille lisää keinoja puuttua, rajoittaa ja kontrolloida. Tämä on perusteltua vain, jos samaan aikaan vahvistetaan tukea, ennaltaehkäisyä ja aikaa kohdata lapsi.

Muuten rakennamme järjestelmää, jossa:

  • tuki annetaan myöhässä
  • ongelmat ehtivät kasautua
  • lapsista tulee “vaikeita asiakkaita”, ei siksi että he olisivat vaikeita, vaan siksi että heidät jätettiin liian pitkäksi aikaa yksin

Tämä ei ole lapsen etu eikä kestävää yhteiskuntapolitiikkaa.

Historian varjo: huutolaisuus, lama ja nykyhetki

Mä näen tässä meillä historian taakan ja historian toiston. Näen yhtäläisyyksiä huutolaisuuteen ja 1990-luvun lamaan.

Suomessa on ollut aika, jolloin yhteiskunta ulkoisti vastuunsa lapsista. Huutolaisuudessa lapset sijoitettiin halvimmalle hoitajalle säästöt edellä. Se perusteltiin taloudellisella pakolla.

1990‑luvun lamassa opittiin (vai opittiinko), että lapsiperheisiin ja ennaltaehkäisyyn kohdistuvat leikkaukset kostautuvat vuosien viiveellä: mielenterveysongelmina, syrjäytymisenä ja kasvavana lastensuojelun tarpeena.

Tänään emme puhu huutolaisuudesta.
Mutta puhumme uudelleen säästöistä, sopeutuksista ja järjestelmän “kestävyydestä” samalla, kun lasten palveluja kavennetaan.

Historia ei toista itseään täsmälleen.
Mutta se kyllä muistuttaa, mihin suuntaan ollaan menossa, jos lapsen oikeudet alistetaan talouskurille.

Fakta: lapset, lama ja vastuu

  • Huutolaisuus Suomessa: Köyhäinhoidon muoto, jossa lapsi sijoitettiin halvimmalle “hoitajalle”. Lopetettiin, koska se rikkoi lasten oikeuksia ja altisti hyväksikäytölle.
  • 1990‑luvun lama: Lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen näkyi viiveellä. Lastensuojelun tarve kasvoi vasta myöhemmin, ei säästövuosina.
  • Nykytilanne:
    • Ennaltaehkäisevä työ on yleinen leikkauskohde
    • Lastensuojelun mitoitusta kierretään siirtämällä asiakkuuksia palveluihin ilman mitoitusta
    • Samalla raskaiden ja kalliiden palvelujen tarve kasvaa

Yhteinen nimittäjä:
Kun lapsen hyvinvointi nähdään säästökohteena, lasku maksetaan myöhemmin ja se maksetaan moninkertaisena.

Lastensuojelun, varhaisen tuen ja ennaltaehkäisevän työn tehtävä ei ole paikata talouspolitiikan seurauksia. Ne ovat lapsen oikeuksia turvaavia peruspalveluja.

Jos lastensuojelun roolia uudistetaan:

  • ennaltaehkäisevän työn on vahvistuttava, ei heikennyttävä
  • mitoitusten on seurattava lapsen tarvetta myös sosiaalihuollossa
  • vastuu lapsen tilanteesta ei saa hajota rakenteisiin

Lasten hyvinvointi ei ole kuluerä.
Se on mittari sille, minkä arvoinen yhteiskunta olemme ja erityisesti silloin, kun talous on tiukilla.

Lastensuojelulain uudistus ei saa tarkoittaa vain lisää kontrollia

Suomessa valmisteltava lastensuojelulain uudistus on tärkeä. Lasten turvallisuutta pitää vahvistaa, viranomaisten toimivaltuuksia pitää selkeyttää ja kaikkein vaikeimmissa tilanteissa pitää olla keinoja toimia nopeasti.

Mutta silti yksi kysymys vaivaa mua todella:

Onko lastensuojelun suunta jälleen se, että puutumme vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt?

Mielestäni tämä on ihan peruskysymys, sillä juuri siinä näkyy, mihin suuntaan lastensuojelua oikeasti ollaan viemässä.

Jos uudistus painottuu ennen kaikkea rajoituksiin, suljettuihin palveluihin ja viranomaiskontrollin vahvistamiseen, on syytä pohtia vuosia keskustelussa ollutta, kaikkien viranhaltijoiden luottamushenkilöiden ja asiaa tuntevien tiedossa ollutta asiaa:
miksi emme vieläkään panosta riittävästi siihen, että lasten ja perheiden tilanteisiin päästäisiin kiinni ajoissa?

Ja juuri siitä pitäisi puhua paljon enemmän. Vieläkin.

Lasten suojeleminen on välttämätöntä, mutta se ei voi tarkoittaa vain kovempia keinoja

Uudistuksessa esitetään muutoksia, joilla halutaan puuttua esimerkiksi vakavaan oireiluun, rikoskierteisiin ja sijaishuollosta katoamisiin eli hatkoihin. Tarkoitus on lisätä turvallisuutta ja antaa viranomaisille aiempaa selkeämmät keinot toimia tilanteissa, joissa lapsi on vaarassa tai aiheuttaa vakavaa vaaraa itselleen tai muille.

Tämä on ymmärrettävää. Kukaan ei voi katsoa sivusta, kun lapsi putoaa yhä syvemmälle turvattomuuteen, väkivaltaan, päihteisiin tai rikollisuuteen.

Mutta samaan aikaan liian usein jää taka-alalle se, että

mitä aikaisemmin lapsi saa apua, sitä harvemmin tarvitaan kaikkein raskaimpia toimenpiteitä.

Tätä ei voi ohittaa millään lakimuutoksella.

Ongelma ei ole vain se, mitä lastensuojelussa tehdään, vaan se, mitä tehdään liian myöhään

Minua huolestuttaa lastensuojelukeskustelussa erityisesti yksi asia: puhumme usein paljon siitä, mitä pitäisi tehdä silloin, kun nuori karkaa, oireilee vakavasti, käyttää väkivaltaa tai ajautuu rikoskierteeseen.

Mutta aivan liian vähän puhumme siitä, miksi tilanteet ehtivät mennä niin pitkälle.

Mitä tapahtui ennen sitä?
Missä kohtaa tuki jäi liian ohueksi?
Milloin lapsi jäi ilman aikuista, joka olisi pysähtynyt tarpeeksi ajoissa?

Lastensuojelun todellinen kipukohta ei ole vain kriisien hoitamisessa. Se on siinä, että liian moni lapsi ja perhe jää yksin jo paljon ennen kriisiä.

Kun arjen perustuki ei kanna, ongelmat eivät katoa. Ne kasvavat.

Ja silloin järjestelmä tulee mukaan vasta siinä vaiheessa, kun tarvitaan jo paljon enemmän kuin olisi alun perin tarvittu.

Ennaltaehkäisy ei ole pehmeä vaihtoehto, vaan se on vaikuttavin ja vastuullisin vaihtoehto

Ennaltaehkäisystä puhutaan usein ikään kuin se olisi jotain kevyttä, sivussa kulkevaa tai “jos resursseja riittää” -tyyppistä toimintaa.

Todellisuudessa juuri ennaltaehkäisy on se osa järjestelmää, johon pitäisi suhtautua kaikkein vakavimmin.

Sillä kyse ei ole pienestä lisäpalvelusta. Kyse on siitä, että lapsi ja perhe saavat apua ennen kuin tilanne murtuu.

Se voi tarkoittaa:

  • toimivaa perhetyötä,
  • saavutettavaa mielenterveyden tukea,
  • turvallisia aikuisia koulussa ja arjessa,
  • opiskeluhuoltoa, joka ei toimi vain paperilla,
  • matalan kynnyksen keskusteluapua,
  • vanhemmuuden tukea silloin, kun kuormitus kasvaa,
  • sekä palveluja, joihin oikeasti pääsee silloin kun tarve syntyy, eikä vasta kuukausien päästä.

Näitä ei pitäisi nähdä “kevyempinä palveluina”, vaan lastensuojelun tärkeimpänä suojarakenteena.

Koska jos nämä toimivat, kaikkein raskaimpien toimenpiteiden tarve vähenee.

Ja juuri siihen pitäisi pyrkiä.

Lastensuojelun ei pitäisi tulla mukaan vasta silloin, kun kaikki on jo hajalla

Tämä on ehkä se asia, jota oikeasti pitäisi alleviivata, vääntää rautalangasta ja HUUTAA:

lastensuojelun ei pitäisi näkyä lapsen elämässä ensimmäisen kerran vasta kriisin kautta.

Silti liian usein näin tapahtuu.

Monen lapsen kohdalla apua ei saada silloin, kun huoli on vielä pieni mutta merkityksellinen. Tukea ei ole riittävästi silloin, kun koulunkäynti alkaa vaikeutua, mieli oireilee, koti kuormittuu tai lapsi vetäytyy, kapinoi tai alkaa voida näkyvästi huonosti.

Ja kun näihin kohtiin ei pystytä vastaamaan riittävän ajoissa, ongelmat ehtivät syventyä.

Sitten puhutaan rajoituksista. Suljetuista yksiköistä. Kontrollista. Turvallisuudesta.

Mutta silloin ollaan jo paljon myöhemmin kuin pitäisi olla.

Siksi uudistuksen tärkein mittari ei ole vain se, kuinka tehokkaasti pystymme puuttumaan vakaviin tilanteisiin.
Vaan myös se, kuinka hyvin pystymme estämään niiden syntymisen.

Turvallisuus ei synny vain valvonnasta, vaan suhteista, tuesta ja pysyvyydestä

Kun puhutaan lasten suojelemisesta, keskustelu kääntyy helposti rakenteisiin, toimivaltuuksiin ja järjestelmään. Niillä on merkitystä, mutta lapsen näkökulmasta kaikkein olennaisinta on usein jotain paljon yksinkertaisempaa.

Turvallisuus syntyy siitä, että lapsella on:

  • aikuinen, joka pysyy,
  • kokemus siitä, että joku huomaa,
  • mahdollisuus tulla kuulluksi,
  • ja tunne siitä, ettei jää yksin silloin, kun elämä alkaa hajota.

Näitä asioita ei voi rakentaa pelkällä kontrollilla.

Rajoituksilla voi joskus estää pahinta tapahtumasta. Mutta ne eivät yksin rakenna sitä turvaa, jonka varaan lapsi voi alkaa toipua.

Siksi lastensuojelun uudistamisessa pitäisi uskaltaa tehdä muutakin kuin kontrollia. Mietin, että miksi vaikka tiedämme mitä pitäisi tehdä (panostaa ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen), emme tee sitä. Mietin myös, että

olemmeko rakentamassa järjestelmää, joka ennen kaikkea kontrolloi, vai järjestelmää, joka ehtii aidosti kannatella?

Ja kuka siitä hyötyy?

Lastensuojelun suunnan pitäisi olla selvä: enemmän varhaista tukea, ei vain enemmän puuttumista

Minun mielestäni lastensuojelun suunta ei voi olla se, että vahvistamme jatkuvasti järjestelmän kykyä reagoida kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, mutta emme samalla vahvista riittävästi sen kykyä olla läsnä paljon aikaisemmin.

Se ei ole kestävä tie.
Eikä se ole lasten näkökulmasta oikeudenmukainen tie.

Jos haluamme aidosti suojella lapsia, meidän on rakennettava järjestelmää, jossa:

  • apua saa ennen kriisiä,
  • tukea saa ilman, että tilanteen täytyy ensin romahtaa,
  • perheet eivät joudu taistelemaan jokaisesta palvelusta,
  • ja lasten oireilu nähdään viestinä, ei vain riskinä.

Tämä on se suunta, johon lastensuojelua pitäisi viedä.

Ei pois turvallisuudesta.
Ei pois vastuusta.
Vaan kohti järjestelmää, jossa turvallisuus rakentuu myös ennaltaehkäisystä, inhimillisyydestä ja oikea-aikaisesta tuesta.

Lastensuojelulain uudistus on tarpeellinen. Mutta jos sen näkyvin viesti on vain lisää kontrollia, olemme vaarassa korjata järjestelmästä väärää kohtaa.

Lapset tarvitsevat suojaa, kyllä.
Mutta he tarvitsevat myös sitä, että joku ehtii mukaan ennen kuin elämä kriisiytyy.

Siksi toivon, että lastensuojelun uudistamisessa katsotaan rohkeasti myös sinne, missä todellinen muutos syntyy:
varhaiseen tukeen, perheiden arkeen, palvelujen saavutettavuuteen ja ennaltaehkäisevään työhön.

Koska lopulta kaikkein vaikuttavinta lastensuojelua on usein se,
ettei lapsi koskaan joudu kaikkein raskaimpien toimenpiteiden piiriin.

Viikkokooste: tapaamisia, keskusteluja, seminaari ja asukkaiden huolia kentältä

Viime viikko oli tiivis kokonaisuus tapaamisia, seminaareja ja asukkaiden kanssa käytyjä tärkeitä keskusteluja. Minulle jäi viikon punaisena lankana selkeä ajatus siitä, että tarvitsemme selkeämpää palvelujärjestelmää, parempaa vuoropuhelua ja päätöksentekoa, joka perustuu todelliseen arjen tietoon.

Maanantai: Hangon ja Tammisaaren asukastilaisuuksissa talous, turvallisuus ja arjen huolet pinnassa

Aloitimme viikon kierroksella Hangossa ja Tammisaaressa yhdessä kansanedustaja Eerikki Viljasen ja keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkosen kanssa. Tilaisuuksiin osallistui laaja joukko asukkaita ja keskustelu oli vilkasta alusta loppuun.

Puheenjohtaja Antti Kaikkonen avasi illan ajankohtaiskatsauksella:

  • maailman tilanteesta ja turvallisuuspolitiikasta
  • Suomen nykyisestä talous- ja työllisyystilanteesta
  • mikro- ja pienyrittäjyyden merkityksestä koko maan elinvoimalle

Kansanedustaja Eerikki Viljanen nosti esiin:

  • kotimaisen ruuan ja tuottajien vaikean tilanteen
  • tulevat hallituksen kaavailemat säästöt hyvinvointialueille
  • sen, miksi leikkaukset olisivat alueiden ja asukkaiden kannalta kestämättömiä

Pidin itse puheenvuoron tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan työstä ja erityisesti siitä, miksi vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito tulee sisällyttää ikääntyneiden hoitopolkuun.
Tuoreimman tutkimustiedon mukaan 86 % kotihoidon asiakkaista on vajaaravitsemusriskissä tai jo vajaaravittuja. 86% on luku, jolla on merkittäviä kustannusvaikutuksia että raskas inhimillinen painoarvo.

Sain tilaisuudessa myös palautetta ja terveisiä vietäväksi viranhaltijoille ja vien ne eteenpäin.

Tiistai: kevätseminaarissa paljon puitteita, liian vähän sisältöä

Tiistaina vuorossa oli hyvinvointialueen luottamushenkilöiden kevätseminaari.

Seminaari erosi aiempien vuosien linjasta:

  • viestintä oli niukkaa
  • kokonaisuuden tarkoitus jäi epäselväksi
  • sisältö oli kevyempi ja hajanaisempi kuin mihin olemme tottuneet

Yksi dioista nosti esiin, että yli 90 % kouluterveyskyselyn lapsista kokee voivansa keskustella vanhempiensa kanssa.
Luku on sinällään myönteinen, mutta se on liian karkea, jos sitä ei pilkota, kuten pitäisi, jotta nähtäisi oikea todellisuus. Keskusteluyhteyden puute kasautuu usein niille, jotka ovat muutenkin haavoittuvassa asemassa ja juuri heidät on päätöksenteossa nähtävä.

Tilaisuuden paras osuus oli Sitran yliasiamies Atte Jääskeläisen laaja katsaus:

  • Suomen väestörakenteen muutokseen
  • yhteiskunnan rakenteelliseen murrokseen
  • Sitran Megatrendeihin 2026

Hänen viestinsä oli selkeä: muutos on nopeaa, ja päätöksenteko tarvitsee rehellisen tilannekuvan, ei siloiteltuja keskiarvoja.

Keskiviikkona OmaisOivan 10 vuotisjuhlat

Keskiviikkona osallistuin OmaisOivan 10-vuotisjuhliin Lohjalla. Oli oikein mukava ja keskusteleva tilaisuus. Haluan tässä kohtaa vielä nostaa esiin kolmisen viikkoa sitten erityisperheiden iltaporinat, jossa olin ollut myös mukana. Sielläkin keskustelu oli avointa, suoraa ja hyvin tärkeää. Nämä viestit ja omat kysymykseni olen laittanut viranhaltijoille tuon illan jälkeen. Mitään ei ole minulle vastattu. Luottamushenkilöillä on oikeus saada tietoa, joten palaan viranhaltijoille vielä asiaan.

Illan selkeä viesti oli se, että palvelujen pirstaleisuus uuvuttaa perheet

Vanhemmat toivat esiin useita kipukohtia:

  • epäselvyydet aamu- ja iltapäivähoidossa
  • loma-aikojen hoitojärjestelyjen vaikeudet
  • kuljetusten vastuut ja tiedonkulku
  • hajautuneet palveluketjut, jotka eivät toimi yhteen
  • tieto, joka tulee liian myöhään tai ei tule ollenkaan

Useampi vanhempi nosti esiin myös sen, että päätöksenteossa tehdään oletuksia, jotka eivät pidä paikkaansa:
kaikki 13-vuotiaat eivät pärjää kotona yksin, jos kyseessä on vaikeasti vammainen lapsi.

Lisäksi keskusteltiin:

  • omaishoitajien vapaiden käytön vaikeudesta
  • vaihtuvista työntekijöistä
  • kasvottomista palveluista
  • tilanteista, joissa lapsi putoaa palvelujen väliin
  • siitä, mitä tapahtuu, jos omaishoitaja itse sairastuu

Perheiden viesti oli se, että he eivät odota ihmeitä, vaan he odottavat selkeyttä, toimivia kokonaisuuksia ja sitä, että heidän arkeaan kuunnellaan.

Torstai: Pusulan terveysaseman tiedotustilaisuus oli huolia, muutoksia ja epävarmuutta

Torstaina osallistuin Pusulan terveysaseman asukastilaisuuteen, jossa käytiin läpi tulevia muutoksia.

Keskeiset asiat:

Rakenne ja toiminta

  • Pusulan terveysasema muuttuu lähiterveysasemaksi 1.4.
  • Asema suljettuna 30.–31.3. perehdytyksen vuoksi
  • Kesäajan aukioloihin tulossa mahdollisia katkoksia
  • Lohjan akuuttivastaanotto avautuu 6.5. sairaalan 2. kerrokseen, auki joka päivä 8–20

Asukkaiden huolet

  • laboratorion palvelut
  • hoidon jatkuvuus
  • puhelinnumeron vaihtuminen ja viestinnän toimivuus
  • henkilöstötilanne (lääkäreitä jatkossa n. 3,5, osa sijaisia; vastaava sairaanhoitaja poistuu; hoitajia 3)
  • jo supistettu palveluvalikoima (mm. muistihoitajan vastaanotto jatkossa Lohjalla)
  • epäselvyys siitä, toteutuuko lähiterveysaseman lupaus moniammatillisista palveluista

Sain myös palautetta asukkailta tilaisuuden jälkeen, jossa osa koki olonsa pettyneeksi ja epätietoiseksi tulevista muutoksista. Nämä viestit sekä muutaman oman kysymyksen vien eteenpäin.

Perjantai: Lohjan asukastilaisuus oli taloutta, kunta-asioita ja valtakunnallisia teemoja

Viikon päätteeksi olivat Lohjan tilaisuudet kansanedustajien kanssa.
Keskusteluissa korostuivat:

  • kunnan talous ja elinvoima
  • pienyrittäjien asema
  • Suomen työttömyystilanne
  • valtakunnalliset linjaukset
  • ja jälleen hyvinvointialueiden leikkausuhat, joihin Eerikki Viljanen palasi painokkaasti

Lopuksi: hengähdys ja kylmä pulahdus

Viikko oli intensiivinen ja sen päätteeksi oli helpottavaa käydä uimassa. Vesi 2 °C ja ilma 7 °C. Juuri sopiva vastapaino kiireiselle viikolle.

Kevätseminaari 2026: Kun tilastot siloitellaan, hädänalaiset jäävät katveeseen

Kevätseminaari kokosi jälleen hyvinvointialueen luottamushenkilöt yhteen. Vaikka seminaarin puitteet olivat kunnossa ja yhteinen kohtaaminen arvokasta, tilaisuuden ydin jäi liian kevyeksi ottaen huomioon, kuinka suurien haasteiden kanssa hyvinvointialue tällä hetkellä painii.

Seminaarissa nousi esiin ilmiö, joka on viime vuosina valitettavasti yleistynyt: tilastojen esittäminen tavalla, joka antaa kokonaisuudesta liian myönteisen kuvan. Yhden kalvon tarkastelu riitti osoittamaan tämän.

Liian karkea myönteinen tieto hukuttaa alleen todellisuuden

Eräällä seminaarin dialla tuotiin esiin, että yli 90 % kouluterveyskyselyn vastaajista kokee voivansa keskustella vanhempiensa kanssa eri asioista.
Sinänsä kaunis ja kannustava luku, mutta aivan liian karkea. Tällainen tieto ja tilasto pitää purkaa ja tarkastella paloiteltuna.

Tämä luku ei kerro:

  • mikä tilanne on eri ikäryhmissä
  • miten kokemus vaihtelee sukupuolen tai koulumuodon mukaan
  • miten perhetilanne tai sosioekonominen asema vaikuttaa
  • miten suuri se joukko on, joka ei voi puhua vanhempiensa kanssa ja miten pahoinvointi kertautuu juuri heillä
  • kuinka moni lapsi jää tilanteeseen, jossa keskusteluyhteys on katkennut kokonaan

Kun tieto esitetään näin yhdellä positiivisella prosenttiluvulla, syntyy helposti mielikuva, että tilanne on lähes ongelmaton. Todellisuudessa ne, jotka eivät kuulu tuohon 90 prosenttiin, ovat juuri niitä, joiden hyvinvoinnin puutteet ovat vakavimpia ja jotka tarvitsevat apua kipeimmin. Ja heitä on eri ikäluokissa eri määriä ja tämä toisi esiin oikean tilanteen.

Tilannekuva ei saa rakentua niin, että myönteinen enemmistö peittää näkyvistä haavoittuvassa asemassa olevan vähemmistön.

Turvallisuuden kokemukset kertovat riskeistä, joita ei pidä ohittaa

Samalla dialla esitettiin myös muita keskiarvotason väittämiä:

  • aikuisista yhä suurempi osuus kokee arjen turvattomuudeksi
  • ikääntyneiden kokemus arjen turvallisuudesta heikkenee
  • fyysisen uhan kokemukset nuorilla ovat vähentyneet

Nämä tiedot ovat tärkeitä, mutta jälleen: ne jäävät liian pintapuolisiksi ilman tarkempaa purkua.
Missä ikäryhmissä turvattomuus kasvaa selkeimmin?
Missä kunnissa tai alueilla kehitys on huolestuttavinta?
Mitkä ryhmät ovat kaikkein suurimmassa vaarassa jäädä yksin tai ilman apua?

Uhkana on, että positiivinen kehitys joissakin ryhmissä tasapainottaa luvut niin, että negatiivinen kehitys toisaalla jää huomaamatta.

Jääskeläisen megatrendit muistuttivat siitä, miksi kirkas tilannekuva on välttämätön

Seminaarin selkeä kohokohta oli Sitran yliasiamies Atte Jääskeläisen puheenvuoro, joka pureutui Suomen väestörakenteen muutokseen, demografiseen murrokseen ja Sitran Megatrendeihin 2026.

Jääskeläisen viesti oli selkeä:
muutos on nopeampaa kuin osaamme hahmottaa, ja hyvinvointialueiden on kyettävä tekemään päätöksiä, jotka perustuvat todelliseen, ei siloitel-tuun tietoon.

Kun väestö ikääntyy, alueet eriytyvät ja hyvinvointi polarisoituu, päätöksenteolla ei ole varaa ohittaa niitä, joiden tilanne on heikoin.

Yksi prosenttiluku ei saa koskaan peittää tätä näkyvistä.

Hyvinvoinnin rakentaminen edellyttää rehellistä tietoa

Myönteisiä asioita on tärkeää tuoda esiin, sillä ne kertovat kehityksestä, onnistumisista ja toivosta.
Mutta ne eivät saa muodostua kulisseiksi, jotka peittävät näkyvistä ihmisiä, jotka eivät voi hyvin.

Jos tilastoja esitetään liian yleisellä tasolla:

  • todelliset ongelmat jäävät havaitsematta
  • resurssien kohdentaminen vääristyy
  • haavoittuvassa asemassa olevien ääni jää kuulumatta
  • päätöksenteko rakentuu virheelliselle pohjalle

Hyvinvoinnin edistäminen ei koskaan tapahdu keskiarvon perusteella, vaan se tapahtuu siellä, missä arki on vaikeinta.
Ja siksi juuri sinne valon täytyy osoittaa.

Erityislasten perheiden arki ansaitsee toimivat palvelut

Olin viime viikolla mukana erityislasten ja -nuorten vanhempien iltaporinoissa OmaisOhjaamolla Lohjalla. Lämmin kiitos kutsusta, keskustelu oli vilkasta koko illan ja oli todella arvokasta kuulla suoraan perheiden kokemuksia arjesta.

Yksi teema nousi esiin ylitse muiden: palvelujen pirstaleisuus ja epäselvyys. Erityisesti vanhempia huolettivat vammaisten lasten aamu- ja iltapäivähoito, loma-ajan hoito sekä kuljetukset.

Vastuut hajallaan, eikä viestintä toimi

Viime vuonna palvelujen järjestämisessä oli paljon haasteita. Hyvinvointialue vastasi hoidosta, kun taas kunnat järjestivät kuljetukset. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa viestintä kuntien, hyvinvointialueen ja perheiden välillä ei toiminut.

Perheille saattoi tulla tieto kesähoitopaikasta vasta juhannuksen jälkeen. Se on aivan liian myöhään perheille, joiden arki vaatii tarkkaa suunnittelua.

Tänä vuonna tilanne ei näytä ainakaan helpommalta. Kuntien vastuu hoidosta on päättymässä ja kunnat ovat irtisanoneet sopimuksia. Neuvottelut hyvinvointialueen ja kuntien välillä on vielä kesken. Moni perhe kysyy nyt hyvin konkreettisia kysymyksiä:

  • Miten kuljetuksia haetaan?
  • Haetaanko niitä Wilman kautta vai vammaispalveluista?
  • Entä jos lapsi ei ole oikeutettu maksuttomaan kuljetukseen, mutta tarvitsee silti palvelua?

Esimerkiksi Lohjan Jalavassa on yli 90 lasta, joista kaikki eivät ole oikeutettuja maksuttomiin palveluihin, mutta joilla on oikeus hakea hoitoa. Perheet eivät edes odota täysin maksuttomia palveluja. He odottavat ennen kaikkea tietoa ajoissa, jotta arkea voi suunnitella.

Vääränlaisia oletuksia lasten pärjäämisestä

Moni vanhempi kertoi myös huolestuttavista kokemuksista päätöksenteossa. Joissakin päätöksissä tai keskusteluissa on todettu, että “kyllä 13 vuotias pärjää yksin kotona”.

Tällainen kommentti tuntuu erityislasten perheistä hyvin raskaalta. Vaikeasti vammainen 13 vuotias ei välttämättä pärjää yksin. Hän ei välttämättä osaa tai muista lämmittää ruokaa, käydä vessassa, pukea päälle tai huolehtia perustarpeistaan.

Perheiden arkea ei voi tarkastella samoin oletuksin kuin muiden perheiden arkea.

Palvelujen väliin putoaminen

Erityisen huolestuttavaa on se, että jos vammaispalveluista ei myönnetä tukea, perheille ei ole aina selvää, pitäisikö heidän hakea palvelua kaupungilta vai muualta.

Perheet toivovat yksinkertaista asiaa: että hakemuksiin vastataan ja että heille kerrotaan selkeästi, onko hakemus hylätty ja mitä vaihtoehtoja on.

Joissakin tilanteissa lapsi jää ilman tarvitsemaansa tukea. Silloin ainoaksi reitiksi saattaa jäädä se, että koulun rehtori tekee lastensuojeluilmoituksen. Tämän seurauksena vammainen lapsi voi päätyä lastensuojelun asiakkaaksi, vaikka perhe pärjäisi vammaispalvelujen avulla ilman lastensuojelullisia toimia.

Minua huolettaa oko järjestelmä silloin lainkaan toimiva?

Kasvottomat palvelut ja vaihtuvat työntekijät

Moni perhe kertoi myös siitä, että heillä ei ole nimettyä työntekijää. Työntekijät vaihtuvat usein ja palvelu koetaan kasvottomaksi.

Kun työntekijä ei tunne perhettä, palvelujen saaminen hidastuu. Myös palvelutarpeen arviointeja joudutaan tekemään uudelleen, mikä kuormittaa sekä perheitä että järjestelmää.

Perheet toivovat pysyvyyttä ja vastuunkantoa, että asioita ei jätettäisi kesken.

Omaishoitajien tuki ei kohtaa arkea

Omaishoidossa perheet kokevat myös eriarvoisuutta. Esimerkiksi ADHD-lapsen omaishoitotuen saaminen voi olla vaikeaa, vaikka hoidon tarve olisi hyvin verrattavissa esimerkiksi muistisairaan hoitoon.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen sivuilta löytyvä omaishoitajan polku on hyvä alku, mutta lasten ja nuorten perheiden palvelupolkua ei ole kuvattu yhtä selkeästi.

Omaishoitajien vapaiden käyttöön liittyy myös paljon haasteita. Lohjalla vapaita käytetään vähän, koska palvelut eivät vastaa perheiden tarpeita.

Jos omaishoitaja järjestää sijaisen itse esimerkiksi läheisestä, hänen täytyy:

  • perehdyttää sijainen
  • järjestää käytännön asiat
  • maksaa vielä asiakasmaksu

Ei ole ihme, että moni jättää vapaat käyttämättä.

Aiemmin Lohjalla oli käytössä tuottajaseteli, jonka omaishoitaja pystyi käyttämään esimerkiksi hyvinvointipalveluihin. Se oli erittäin suosittu ja lisäsi omaishoitajien hyvinvointia. Hyvinvointialueen käynnistyessä tämä käytäntö kuitenkin loppui.

Illassa tekemäni pikainen kysely kertoi paljon: noin puolet paikalla olleista omaishoitajista ei käytä vapaitaan lainkaan, koska se ei heidän arjessaan ole mahdollista.

Liian monta kanavaa ja liian vähän vastauksia

Perheiden arjessa asiointi tapahtuu useassa eri paikassa: Maisassa, Lunnassa, vammaispalvelujen sähköisessä asioinnissa ja muissa kanavissa. Silti vastauksia ei aina saada.

Jopa omaishoitajien vapaiden hakemisesta on epäselvyyttä. Mistä niitä haetaan? Miten niitä käytetään?

Moni perhe kertoi saaneensa kysymyksiinsä vastaukseksi vain: “en tiedä”.

Se ei ole riittävä vastaus perheelle, joka yrittää järjestää lapsensa arkea.

Moniammatillisuudesta pitäisi tulla todellisuutta

Hyvinvointialueella puhutaan paljon moniammatillisesta työstä. Perheiden kokemus on kuitenkin, että he joutuvat itse toimimaan eri viranomaisten välisinä viestinviejinä.

Perheiden näkökulmasta olisi paljon helpompaa ja myös kustannustehokkaampaa, jos viranhaltijat keskustelisivat keskenään.

Vammat eivät yleensä ole määräaikaisia. Silti vammaispalveluissa saatetaan tehdä kolmen kuukauden päätöksiä, mikä lisää byrokratiaa ja kuormittaa perheitä turhaan.

Entä jos omaishoitajalle tapahtuu jotain?

Yksi keskustelun pysäyttävimmistä hetkistä liittyi tilanteeseen, jossa omaishoitaja itse sairastuu.

Eräs omaishoitaja kertoi olleensa onnettomuuden vuoksi 16 viikkoa sairauslomalla eikä pystynyt huolehtimaan hoidettavastaan. Sen sijaan että olisi pohdittu vaihtoehtoja, esimerkiksi omaishoidon siirtämistä toiselle vanhemmalle, ainoa ehdotus oli tuen keskeyttäminen.

Perheet kysyvätkin nyt: mitä tapahtuu omaishoidettavalle, jos omaishoitajalle sattuu jotain?

Luottamus rakentuu teoista

Illan keskustelut osoittivat selvästi, että perheillä on tällä hetkellä paljon epävarmuutta ja myös heikentynyttä luottamusta järjestelmään.

He eivät odota ihmeitä. He odottavat:

  • selkeää viestintää
  • pysyviä työntekijöitä
  • toimivia palveluketjuja
  • sensitiivistä ja traumainformoitua työotetta
  • ja ennen kaikkea sitä, että heidän arkeaan kuunnellaan.

Palvelujen täytyy toimia yhdessä, eikä niin, että perheet joutuvat itse kokoamaan palapelin.

Kuulemmeko asukkaiden huolet arjen turvasta ja tulevaisuuden palveluista?

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 3.3. käsittelimme laajoja kokonaisuuksia: palveluiden digitalisaatiota, Lunnan etenemistä, automaatiota sekä tulevan aluehyvinvointisuunnitelman painopisteitä.

Yhtä tärkeää kuin järjestelmät ja rakenteet on kuitenkin se, mitä asukkaat itse kertovat arjestaan.

Lunna ja digitalisaatio

Lunna-palvelu laajenee vaiheittain vuoden 2026 aikana. Pian siellä näkyvät potilaskertomukset, laboratoriotulokset, reseptit ja ajanvaraukset. Keväällä alkukyselyn oirearvioihin lisätään myös gynekologiset oireet. Asia, jonka nostin vuodenvaihteessa esiin ja joka eteni nopeasti valmisteluun.

Vuonna 2026 itseajanvaraus laajenee (myös rokotuksiin), digiklinikan aukiolo kasvaa ja käyttöön tulee uusia digipolkuja sekä tekoälyä hyödyntäviä ratkaisuja.

Mutta mitä asukkaat kertovat arjestaan?

Voxit 2025 toi vahvan viestin arjen huolista

Voxit-keskusteluun osallistui 458 henkilöä ja ääniä annettiin yli 24 000. Tulokset kertovat paljon siitä, millaisessa tilanteessa moni elää.

Taloudellinen huoli on todellinen

  • 42 % kokee toimeentulonsa heikentyneen.
  • 32 % joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä.
  • 29 % luopuu palveluista niiden hinnan vuoksi.

Kun ihmiset joutuvat valitsemaan ruoan, lääkkeiden ja palveluiden välillä, hyvinvointi heikkenee nopeasti ja seuraukset näkyvät myöhemmin raskaampina palvelutarpeina.

Yksinäisyys koskettaa erityisesti ikääntyneitä

Peräti 78 % vastaajista on huolissaan ikääntyneiden yksinäisyydestä.

Yksinäisyys ei ole vain tunne, vaan se on myös terveysriski. Siksi kokouksessa korostettiin yhteisöllisyyden vahvistamista, Olkkari-toiminnan laajentamista, etsivää työtä sekä sukupolvia yhdistäviä toimintamalleja.

Nuorten hyvinvointi puhuttaa

Asukkaat nostivat esiin:

  • nuorten syrjäytymisen riskin
  • mielenterveysongelmat
  • älylaitteiden käytön ja unihäiriöt
  • lasten ja nuorten ylipainon (62 % huolissaan)

Nämä eivät ole yksittäisiä ilmiöitä, vaan liittyvät laajemmin arjen kuormitukseen ja yhteisöllisyyden heikkenemiseen. Koulujen hyvinvointimallit, matalan kynnyksen järjestötoiminta ja varhainen tuki ovat tässä keskeisiä.

Mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittävyys

68 % vastaajista on huolissaan mielenterveys- ja päihdepalvelujen riittämättömyydestä.

Stigman vähentäminen, varhainen tunnistaminen ja hoitoon pääsyn sujuvoittaminen ovat tulevien vuosien tärkeimpiä tehtäviä. Tavoitteena on myös vahvistaa itsehoidon tukea ja nopeaa yhteyttä ammattilaiseen.

Hyvinvointisuunnitelman painopisteet vastaavat huoliin

Vuosien 2027–2030 hyvinvointisuunnitelmassa painottuvat:

  • Mielen hyvinvoinnin vahvistaminen
  • Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen
  • Esteettömyys ja saavutettavuus
  • Terveelliset elintavat
  • Kulttuurihyvinvointi
  • Tiedolla johtaminen

Lisäksi väestöryhmäkohtaiset suunnitelmat varmistavat, että lapset, nuoret, työikäiset, ikääntyneet ja vammaiset huomioidaan omine tarpeineen.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Digitalisaatio ja automaatio voivat helpottaa arkea, mutta ne eivät yksin ratkaise yksinäisyyttä, köyhyyttä tai mielenterveyden kuormitusta.

Siksi päätöksenteossa on tärkeää pitää katse kahdessa suunnassa yhtä aikaa:

  • Rakennetaan tehokkaampia ja sujuvampia palveluita.
  • Vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja tuetaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia.

Asukkaiden vastauksista näkyy, että arjen turva, saavutettavat palvelut ja yhteisöllisyys ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan.