Kategoria-arkisto:lähidemokratia

Kun pelko vie sanat, katoaa ihminen näkyvistä

Äskettäin satuin keskelle somekeskustelua, joka sai minut pysähtymään. Aiheena oli huumeiden käyttäjille suunnattu terveysneuvontapiste, joka oli avattu koulun lähelle. Viestit alkoivat kauhistelulla: ”Oi voi, koulun viereen tulee huumeidenkäyttäjien piste!” ja jatkuivat kokemuksilla turvattomuudesta ja rikollisuudesta.

Yritin vastata rauhallisesti, tuoda esiin tutkimustietoa ja näkökulmaa. Kerroin, että neulanvaihto ja terveysneuvontapisteet eivät tutkimusten mukaan lisää rikollisuutta tai turvattomuuden tunnetta, päinvastoin ne vähentävät haittoja, tartuntoja ja parantavat yhteyksiä hoitoon. Monessa kaupungissa tällaiset pisteet ovat lisänneet alueen turvallisuutta, kun käytetyt neulat eivät enää jää ympäristöön lojumaan ja ihmiset saavat apua ajoissa.

Silti keskustelu kiihtyi. Kun toin esiin empatian ja ihmisarvon näkökulman, sain vastaukseksi: ”Huumeiden käyttäjät ovat väkivaltaisia ja ryöstelevät ihmisiä. Heille pitäisi määrätä tahdonvastainen hoito.”

Tässä vaiheessa huomasin, ettei keskustelu enää etene. Lopulta sanoin, että en aio jatkaa, koska se ei tunnu rakentavalta. Mutta keskustelun jälkimainingeissa jäin miettimään laajempaa ilmiötä, eli sitä, miten helposti yhteiskunnallinen pelko ja turvattomuus muuttuvat toisia ihmisiä koskevaksi vihaksi.

Miksi on niin vaikea nähdä huumeiden käyttäjän takana ihminen?

Huumeiden käyttö on Suomessa yhä rikos, vaikka sen taustalla on usein kipua, sairautta, osattomuutta ja menetystä. Yhä useampi asiantuntija kuitenkin pohtii, auttaako rangaistavuus ketään, vai pitäisikö sen sijaan panostaa hoitoon, tukeen ja haittojen vähentämiseen. Rikosoikeudellinen näkökulma ei poista riippuvuutta, se vain lisää häpeää ja pelkoa hakea apua.

Silti yhteiskunnallinen keskustelu harvoin lähtee inhimillisestä näkökulmasta. Kun joku puhuu päihteiden käyttäjistä ihmisinä, keskustelu polarisoituu nopeasti: “Sä vähättelet ongelmia!” tai “Sä puolustelet rikollisia!”

Mutta kyse ei ole puolustelusta. Kyse on siitä, että haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ratkaisut perustuvat tietoon, ei pelkoon.

Tutkimus ja käytäntö tukevat haittoja vähentävää työtä

Kansainväliset ja kotimaiset tutkimukset ovat varsin yksimielisiä: haittoja vähentävä päihdepolitiikka toimii.

  • Terveysneuvontapisteet vähentävät tartuntatauteja, kuten HIV- ja hepatiitti-infektioita.
  • Käyttöhuoneet eivät lisää huumeiden käyttöä tai rikollisuutta, vaan päinvastoin vähentävät kuolemia ja lisäävät yhteyksiä hoitopalveluihin.
  • Yhteisön turvallisuus paranee, kun käyttö siirtyy pois julkisista tiloista ja kaduilta valvottuihin olosuhteisiin.

On paradoksaalista, että näiden tulosten rinnalla moni yhä ajattelee, että ”pehmeät keinot eivät toimi”. Ehkä siksi, että päihteiden käyttäjien ihmisarvoa on vaikea nähdä, jos heitä on totuttu pelkäämään.

Empatia ei tarkoita sinisilmäisyyttä

Kun puhun empatiasta, en tarkoita sinisilmäisyyttä. Turvallisuus on todellinen huoli, ja se pitää ottaa vakavasti. Mutta turvallisuutta ei rakenneta demonisoimalla, vaan ymmärtämällä ilmiön juuret ja rakentamalla toimivia palveluja, jotka auttavat sekä käyttäjiä että ympäristöä.

Meidän pitäisi kysyä: miten haluamme suhtautua heihin, jotka ovat jo kaikkein heikoimmassa asemassa?
Rankaisevasti vai korjaavasti? Pelolla vai toivolla?

Kohti ihmisarvoista päihdepolitiikkaa

Suomalainen päihdepolitiikka on muuttumassa. Hitaasti, mutta suunta on oikea. Yhä useampi ymmärtää, että riippuvuudesta ei toivuta pakolla tai häpeällä, vaan hoidon ja tuen avulla.
Terveysneuvontapisteet ja käyttöhuoneet eivät ole ongelman ydin, vaan osa ratkaisua.

Jos emme näe huumeiden käyttäjän takana ihmistä, suljemme oven inhimilliseltä muutokselta.
Ja jos emme uskalla puhua empaattisesti vaikeistakaan aiheista, jätämme yhteiskunnallisen keskustelun pelon varaan.

Se somekeskustelu päättyi lyhyeen, mutta sen jättämä jälki jäi pitkäksi aikaa mieleen.
Sillä ehkä juuri siellä arjen somekeskusteluissa mitataan, millaiseksi yhteiskunnaksi me lopulta haluamme kasvaa: pelkääväksi vai ymmärtäväksi, erottavaksi vai yhteen kokoavaksi.

Omaishoidosta ja lastensuojelusta ei saa tulla hallinnollisia sanoja

Aluevaltuuston lokakuun kokouksessa käsiteltiin talouden hyvää kehitystä ja alueen uutta strategiaa. Pidin puheenvuorot omaishoidon ja erityisen tuen lasten palveluiden kehittämisestä sekä lastensuojelun tilanteesta. Vaadin, että päätöksenteko perustuu avoimeen tietoon ja että perheiden arki otetaan aidosti huomioon, jotta hyvinvointialueen oman sloganin mukaan kaikki länsiuusimaalaiset voivat hyvin.

Aluevaltuuston lokakuun kokouksessa käsiteltiin monia tärkeitä teemoja, joista keskeisimpinä olivat hyvinvointialueiden rahoitustilanne sekä alueemme strategia vuosille 2026–2029.

Talouskatsauksen perusteella olemme Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella tekemässä merkittävää tulosparannusta. Talousarvio on laadittu 76 miljoonan euron ylijäämäiseksi, ja tulos näyttää paranevan vielä noin 31 miljoonalla eurolla. Konsernipalvelujen johtaja Syrjäsen arvion mukaan tämän vuoden ylijäämä riittää kattamaan aiemmat alijäämät, jotka lain mukaan olisi katettava vuoteen 2026 mennessä.

Vaikka LUVN:lla on muihin hyvinvointialueisiin nähden heikommat lähtökohdat, sillä meille siirtyneet kustannukset ovat olleet korkeammat (6,6 % vs. muiden 5,9 %) olemme tehneet nopeimmat tasokorjaukset ja sopeutukset, yhteensä noin 110 miljoonan euron edestä. Olemme myös ensimmäisten joukossa kattamassa alijäämämme. Toki talouden tämän päivän nopea kattaminen ja lyhytnäköisyys tulee näkymään tulevaisuudessa ikävänä pahoinvoinnin lisääntymisenä sekä talouden jyrkässä laskussa.

Strategiasovussa lähes kaikki valtuustoryhmät ovat mukana ja Keskusta sai mukaan useita meille tärkeitä painotuksia ja olemme olleet rakentavassa hengessä mukana viemässä hyvinvointialuetta eteenpäin.

Puheenvuorot omaishoidosta, lasten lomahoidoista ja lastensuojelusta

Pidin kokouksessa puheenvuorot tekemistäni aloitteista hyvän omaishoidon takaamiseksi sekä erityisen tuen lasten lomahoitojen kehittämiseksi, vaikka jälkimmäinen ei enää tullut valtuuston käsittelyyn. Lisäksi käytin puheenvuoron lastensuojelun tilanteesta tekemäni valtuustokysymyksen vastauksesta.

Omaishoitajien tilanne puhuttaa monella tasolla. Aloitteeseeni annettu vastaus oli valitettavasti epämääräinen. Siinä viitattiin useisiin kehittämishankkeisiin, mutta aloitteen keskeinen vaatimus, eli omaishoidon nykytilan selvittäminen ja sen pohjalta tehtävä kehitysohjelma jäi toteutumatta. Hankkeet ja kokeilut eivät yksin riitä, jos kokonaiskuva palveluiden riittävyydestä ja yhdenvertaisuudesta puuttuu.

Palvelusetelit ovat hyvä väline, mutta niiden käyttö ja saavutettavuus vaihtelevat alueittain. Esimerkiksi omaishoitajan vapaan aikainen palveluseteli on kiinteäarvoinen (167 euroa/vrk, enintään kolme vuorokautta kuukaudessa), mutta sen hyödyntämisessä on ollut alueellisia eroja. Tämä osoittaa, että pelkkä olemassaolo ei riitä, vaan käyttöä ja kattavuutta on seurattava ja kehitettävä määrätietoisesti.

Toinen aloitteeni, jonka allekirjoitti yli puoluerajojen 14 valtuutettua, koski erityisen tuen oppilaiden loma-ajan hoidon kehittämistä. Aloite ei edennyt valtuustoon, koska allekirjoittajia oli alle 15, mutta se on monille omaishoitajaperheille elintärkeä asia.
Perheet tarvitsevat ennakoitavaa, turvallista ja jatkuvaa hoitoa myös loma-aikoina. Nykyinen järjestelmä jättää perheet helposti epävarmuuden varaan. Tuttu ja toimiva hoitopaikka lapselle olisi samalla tukea vanhempien jaksamiselle ja hallinnolle kustannustehokasta.

Hyvinvointialueemme slogan on “jotta länsiuusimaalaiset voivat hyvin”. Sen ei pitäisi koskea vain suurta enemmistöä, vaan kaikkia asukkaita, myös omaishoitajia ja erityisen tuen lapsia perheineen. Lapsen etu on lakisääteinen velvoite, ja meidän tehtävämme on varmistaa, ettei yksikään perhe jää hallinnollisten rajojen väliin.

Kriittinen puheenvuoro lastensuojelukysymyksestä

Jätimme myös valtuustokysymyksen, jossa pyysimme selkeää analyysiä lastensuojelun toimintaedellytyksistä ja strategisista linjauksista. Valitettavasti saamamme vastaus oli käsittämättömän huono. Se jäi yleiselle ja hallinnolliselle tasolle, eikä vastannut kysymyksiin pyydetyllä tarkkuudella.

Alunperin olin kritisoinut ankarasti puheenvuorossani myös koko valtuustokysymysinstituutiota, sillä tällä kertaa se tuntui enemmän poliittiselta akrobatialta kuin aidolta tiedonhankinnalta. Jos kysymyksiin vastataan vain muodollisesti, ilman avoimuutta tai konkreettisia toimenpiteitä, on vaarana, että valtuustokysymykset jäävät pelkäksi näytelmäksi. Mutta koska minun on samalla kuitenkin todettava, että muihin kysymyksiin oli annettu parempia vastauksia. Ehkä siis annan tälle uudelle konseptille ja uudelle lastensuojelun vastuuviranhaltijalle vielä aikaa. Meidän luottamushenkilöiden tehtävä on varmistaa, että lasten ja perheiden ääni kuuluu päätöksenteossa ja että päätökset perustuvat tietoon, ei oletuksiin.

Muut tärkeät päätökset ja kannanotot

Kokouksessa kannatin valtuutettujen Hukarin (vihr) ja Kajavan (ps) tekemiä toivomusesityksiä, jotka liittyivät lasten ja nuorten huumekuolemien vähentämiseen. Nämä esitykset olivat tärkeitä muistutuksia siitä, että hyvinvointialueen on vahvistettava ehkäisevää työtä ja varmistettava, ettei yksikään nuori jää ilman tukea.

Lisäksi äänestin sen puolesta, että selvitetään tämän syksyn talousarvioneuvotteluita varten toteuttamisvaihtoehdot kustannuksineen päivittäisen lounasruokailun järjestämiseksi Olarinluoman tilapäismajoituksen yksikössä, osana asiakkaiden arjenhallinnan vahvistamista ja ilman henkilöstökustannusten lisäämistä. Tämä esitys ikävä kyllä ei saanut tarpeeksi kannatusta.

Olarinluoman tilapäismajoitus on sosiaalihuoltolain mukaista asumispalvelua täysi-ikäisille asunnottomille henkilöille, jotka tarvitsevat mielenterveys- tai päihdesairauden vuoksi lyhytaikaista, kiireellistä asumispalvelua. Päivittäinen lämmin ateria tukisi asiakkaiden hyvinvointia ja toisi arkeen rytmiä ja inhimillisyyttä, eli juuri niitä asioita, joilla on merkitystä, kun rakennetaan polkua pois asunnottomuudesta ja riippuvuuksista.

Katse eteenpäin

Olen jättänyt aluevaltuustolle toivomuksen, että laaditaan arvio omaishoidon ja erityisen tuen lasten palveluiden kattavuudesta ja vaikuttavuudesta suhteessa asukkaiden tarpeisiin. Lisäksi toivon, että kehittämistoimille asetetaan selkeät aikataulut ja mittarit, ja että etenemistä seurataan aktiivisesti aluevaltuustossa ja lautakunnissa.

Valtuustoaloitteiden ja kysymysten tulee olla välineitä todelliseen kehittämistyöhön, ei pelkkää muodollisuutta. Jokaisen länsiuusimaalaisen, myös omaishoitajan ja erityisen tuen lapsen, hyvinvointi on yhteinen tehtävämme.

Lastensuojelun kysymyksiin ei vastattu aluehallituksessa

Jätin aluevaltuustossa valtuustokysymyksen, joka allekirjoitettiin yli puoluerajojen. Valtuustokysymyksessä pyysimme selkeyttä siihen, miksi lastensuojeluilmoitukset ovat kasvaneet mutta asiakasmäärät laskeneet, miten tukisuhdetoiminta turvataan ostopalvelujen vähentämisen jälkeen ja millä tavoin perhehoitoa kehitetään. Kysyimme myös, mitä järjestöyhteistyölle kuuluu. Toivoimme ennen kaikkea arviota siitä, mitä nämä muutokset merkitsevät lasten ja perheiden hyvinvoinnin kannalta.

Aluehallituksen vastaus 15.9.2025 käymässään kokouksessa oli suuri pettymys. Jälleen. Se keskittyi hallinnollisten prosessien kuvailuun, mutta ei tarjonnut todellisia vastauksia kysymyksiin.

  1. Ilmoitusten ja asiakasmäärien suhde jäi selittämättä: Tilastot mainittiin, mutta analyysi puuttui. Miksi ilmoituksia tulee enemmän, mutta asiakasmäärät eivät kasva? Johtuuko tämä resursseista, arviointikäytännöistä vai jostain muusta?
  2. Tukisuhteiden väheneminen kuitattiin omatyöntekijällä: Vastauksessa ei huomioitu, että lapsen pitkäjänteinen tukisuhde on aivan eri asia kuin viranhaltijan vaihteleva kontakti. Monelle lapselle tukisuhde on ollut ratkaiseva turvaverkko.
  3. Järjestöyhteistyöstä kerrottiin tapaamisia, ei tuloksia: On hyvä, että kumppanitapaamisia järjestetään, mutta montako lasta ja perhettä järjestöjen vapaaehtoistoiminta todella tavoittaa? Tätä ei kerrottu.
  4. Perhehoidosta annettiin lukuja ilman vaikutusarviota: On hienoa, että perhehoidon osuus on kasvanut, mutta miten sijaisperheiden jaksaminen turvataan? Mitkä riskit on tunnistettu ja miten niitä hallitaan? Vastauksessa tätä ei avattu.
  5. Asiakasohjauksen yhtenäistämisestä puhuttiin yleisesti: Lupaus yhdenvertaisuudesta kuulostaa hyvältä, mutta konkreettiset esimerkit siitä, miten lasten palvelujen oikea-aikaisuus on aidosti parantunut, puuttuivat.

Tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja todellisia arvioita

Aluehallituksen vastaus jäi kuvailevaksi ja hallinnolliseksi. Lasten ja perheiden näkökulma, eli se, mitä palveluissa tapahtuvat muutokset merkitsevät heidän arjessaan jäi täysin pimentoon. Meidän tehtävämme luottamushenkilöinä ei ole tyytyä prosessikuvausten luettelemiseen, vaan varmistaa, että palvelut toimivat ja lapset saavat tarvitsemansa tuen oikeaan aikaan.

Lapsen etu on kirjattu lakiin. Se ei toteudu juhlapuheilla tai ympäripyöreillä vastauksilla, vaan konkreettisilla teoilla ja aidolla sitoutumisella perheiden tukemiseen.

Aluevaltuustokysymyksiin suotaisi vastattavan asiaan kuuluvalla vakavuudella ja arvokkuudella. Mikä virka näillä kysymyksillä on, jos niihin ei oikeasti vastata ja jos ne eivät johda mihinkään. Turhaa byrokratiaa ja akrobatiaa.

Lukion ovet sulkeutuvat oppilailta, jotka tarvitsevat eniten tukea

Olen antanut lausunnon hallituksen ehdotuksesta, joka koskee lukiokoulutuksen valintaperusteiden muuttamista. Ehdotuksen mukaan lukiokoulutuksen valintaperusteasetuksen 6 §:n 2 momentti kumottaisiin, jolloin koulutuksen järjestäjän harkintaan perustuvaa valintaa ei enää sovellettaisi yksilöllistetyn matematiikan ja äidinkielen arvosanan perusteella. Tämä kytkeytyy perusopetuksen arviointiuudistukseen, jonka mukaan rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellut aine arvioidaan päättötodistuksessa aina arvosanalla 5*.

Mitä tämä tarkoittaa?

Muutos merkitsee sitä, että oppilas ei voi saada rajatun oppimäärän aineesta parempaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi omat tavoitteensa kiitettävästi. Kun lukiopaikoista kilpaillaan yhteishaussa todistusarvosanojen perusteella, rajatun oppimäärän oppilaat jäävät väistämättä heikompaan asemaan.

Yhdenvertaisuus uhattuna

Lausunnossani nostin esiin, että muutos heikentää hakijoiden ja opiskelijoiden yhdenvertaisuutta:

  • Rajatun oppimäärän oppilaat asetetaan eriarvoiseen asemaan verrattuna muihin hakijoihin.
  • Koulutuksellinen tasa-arvo vaarantuu, kun oppimisvaikeuksien kanssa painivat nuoret menettävät realistisen mahdollisuuden hakeutua lukioon.
  • 5*-merkintä toimii leimana, joka ei kerro oppilaan todellisesta osaamisesta vaan hänen erityisestä asemastaan.

Miksi tämä on ongelmallista?

Uudistus muuttaa yksilöllistämisen alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen. Sen sijaan, että oppilasta tuettaisiin ja arvioitaisiin suhteessa omiin tavoitteisiin, hänet sidotaan pysyvästi alimpaan hyväksyttyyn arvosanaan. Tämä:

  • heikentää jatko-opintopolkuja,
  • voi lisätä syrjäytymisen riskiä,
  • vie motivaatiota oppimiselta.

Mitä pitäisi tehdä?

Esitin lausunnossani, että:

  • Rajatun oppimäärän arvioinnissa tulisi mahdollistaa myös arvosanat 6–10 suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin.
  • Mikäli arvosanarajoitus 5* säilytetään, lukiokoulutukseen hakeville tulisi tarjota vaihtoehtoisia tapoja näyttää osaamistaan (esim. erilliset kokeet, soveltuvuuskokeet).
  • Oppimisvaikeudet tulisi säilyttää harkintaan perustuvan valinnan perusteena.

Tämä muutos ei ole pelkkä tekninen tarkistus arviointiin – se määrittää, kuka pääsee lukioon ja kuka ei. Nyt näyttää siltä, että ne nuoret, jotka tarvitsevat eniten tukea, jäävät entistä heikompaan asemaan. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta kyseessä on vakava kysymys.

Lausua voi vielä 1.10. saakka osoitteessa: Lausuntopalvelu.fi – ehdotus

Alla lausuntoni kokonaisuudessaan:

Lausunto ehdotetusta muutoksesta ammatillisen koulutuksen valintaperusteisiin

Kiitän mahdollisuudesta lausua ehdotukseen liittyen. Nostan esiin muutamia keskeisiä huolia ja näkökulmia.

Rajattu oppimäärä ja arvosanan rajoittaminen

Ehdotuksen mukaan perusopetuksen päättötodistukseen merkitään rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellusta aineesta aina arvosana 5*. Tämä tarkoittaa, että oppilas ei voi saada korkeampaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi HOJKS:ssa määritellyt tavoitteensa erinomaisesti. Käytännössä tämä muutos kaventaa oppilaiden jatko-opintomahdollisuuksia huomattavasti. Jos päättötodistukseen jää useampia 5*-merkintöjä, heikentää se oppilaan mahdollisuuksia päästä toisen asteen koulutukseen.

Alkuperäinen ajatus yksilöllistämisestä, eli että oppilas arvioidaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa ja voi saada myös hyvän tai kiitettävän arvosanan, poistuu. Tämä on ongelmallista, sillä se muuttaa yksilöllistämisen/rajauksen luonteen tuesta rajoitteeksi.

Harkintaan perustuvan valinnan poistaminen

On lisäksi esitetty, että harkintaan perustuva valinta ei enää koskisi oppimisvaikeuksia. Tämä yhdessä rajatun oppimäärän arvosanarajoituksen kanssa luo kaksinkertaisen esteen niille oppilaille, joilla on oppimisvaikeuksia. He eivät voi osoittaa osaamistaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa eivätkä enää myöskään hyötyä harkinnanvaraisesta valinnasta, jonka tarkoitus on ollut turvata koulutuspolku heille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Koulutuksellinen tasa-arvo

Muutokset ovat ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon periaatteen kanssa. On välttämätöntä, että myös ne oppilaat, jotka tarvitsevat rajattua oppimäärää, voivat jatkaa opintojaan toisella asteella. Muuten vaarana on, että oppimisen tuki ei enää tue, vaan kaventaa nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Ehdotukset

  • Rajatun oppimäärän arvioinnin tulisi mahdollistaa osaamisen arviointi suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin siten, että myös arvosanat 6–10 olisivat saavutettavissa.
  • Mikäli arvosana rajoitetaan 5*:een, tulee turvata erityisiä kompensaatiomekanismeja jatko-opintovalinnoissa, jotta oppilaat eivät jää yhteishaussa jälkeen.
  • Oppimisvaikeuksien poistaminen harkintaan perustuvan valinnan perusteista tulisi arvioida uudelleen, sillä muutos yhdessä rajatun oppimäärän kanssa lisää riskiä koulutuksellisesta syrjäytymisestä.

Yhteenvetona katson, että esitetyt muutokset heikentävät merkittävästi niiden oppilaiden asemaa, jotka tarvitsevat tukea. Jotta hallitusohjelman tavoite oppimisen tuen selkeyttämisestä ja jatkuvuuden vahvistamisesta toteutuisi, on tärkeää, että uudistus ei johda oppilaiden eriarvoistumiseen ja jatko-opintopolkujen kaventumiseen.

Rajatulla oppimäärällä rajatut unelmat?

Olen jättänyt oman lausuntoni hallituksen ehdottamasta muutoksesta, joka koskee ammatillisen koulutuksen valintaperusteita sekä perusopetuksen arvioinnin uudistusta. Muutoksen myötä yksilöllistetty oppimäärä poistuu ja tilalle tulee rajattu oppimäärä. Tämä tarkoittaa, että oppilas, joka opiskelee rajatun oppimäärän mukaan, saa päättötodistukseen kyseisestä aineesta aina arvosanan 5* – riippumatta siitä, kuinka hyvin hän saavuttaa hänelle HOJKS:ssa määritellyt tavoitteet. Lisäksi harkintaan perustuva valinta ei jatkossa enää koskisi oppimisvaikeuksia.

Miksi muutos on ongelmallinen?

Olen lausunnossani nostanut esiin, että muutos:

  • heikentää jatko-opintomahdollisuuksia: 5*-merkintä päättötodistuksessa rajoittaa käytännössä mahdollisuuksia hakeutua toisen asteen koulutukseen,
  • syrjäyttää oppilaita: oppimisvaikeudet poistetaan harkinnanvaraisen valinnan perusteista, jolloin juuri ne nuoret, jotka tarvitsevat eniten tukea, jäävät ilman turvaverkkoa,
  • on ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon kanssa: oppilaan oma edistyminen ja motivaatio eivät näy todistuksessa, mikä on vastoin oppimisen tuen alkuperäistä tarkoitusta.

Lausuntokierroksen tilanne

Tähän mennessä annetut lausunnot näyttävät suurelta osin puoltavan hallituksen esitystä. Tämä tekee kriittisten äänten esille tuomisen entistä tärkeämmäksi. On tärkeää, että päättäjät kuulevat myös sen näkökulman, että uudistus voi johtaa oppilaiden eriarvoistumiseen ja kaventaa heidän jatko-opintopolkujaan.

Vielä ehdit lausua

Lausuntoja voi jättää 1.10. saakka. Jos haluat tuoda oman näkemyksesi esiin, voit osallistua lausuntokierrokseen osoitteessa:
Lausuntopalvelu.fi – Rajattu oppimäärä ja valintaperusteet

Minun näkemykseni on selvä: oppimisen tuen tulee aidosti tukea, ei rajoittaa. Nyt esitetty muutos uhkaa tehdä juuri päinvastoin. On meidän kaikkien vastuulla varmistaa, että nuorten koulutuspolut pysyvät avoimina ja tasa-arvoisina.

Alla lausuntoni kokonaisuudessaan:

Lausunto ehdotetusta muutoksesta ammatillisen koulutuksen valintaperusteisiin

Kiitän mahdollisuudesta lausua ehdotukseen liittyen. Nostan esiin muutamia keskeisiä huolia ja näkökulmia.

Rajattu oppimäärä ja arvosanan rajoittaminen

Ehdotuksen mukaan perusopetuksen päättötodistukseen merkitään rajatun oppimäärän mukaisesti opiskellusta aineesta aina arvosana 5*. Tämä tarkoittaa, että oppilas ei voi saada korkeampaa arvosanaa, vaikka hän saavuttaisi HOJKS:ssa määritellyt tavoitteensa erinomaisesti. Käytännössä tämä muutos kaventaa oppilaiden jatko-opintomahdollisuuksia huomattavasti. Jos päättötodistukseen jää useampia 5*-merkintöjä, heikentää se oppilaan mahdollisuuksia päästä toisen asteen koulutukseen. Alkuperäinen ajatus yksilöllistämisestä, eli että oppilas arvioidaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa ja voi saada myös hyvän tai kiitettävän arvosanan, poistuu. Tämä on ongelmallista, sillä se muuttaa yksilöllistämisen/rajauksen luonteen tuesta rajoitteeksi.

Harkintaan perustuvan valinnan poistaminen

On lisäksi esitetty, että harkintaan perustuva valinta ei enää koskisi oppimisvaikeuksia. Tämä yhdessä rajatun oppimäärän arvosanarajoituksen kanssa luo kaksinkertaisen esteen niille oppilaille, joilla on oppimisvaikeuksia. He eivät voi osoittaa osaamistaan suhteessa omiin tavoitteisiinsa, eivätkä enää myöskään hyötyä harkinnanvaraisesta valinnasta, jonka tarkoitus on ollut turvata koulutuspolku heille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Koulutuksellinen tasa-arvo

Muutokset ovat ristiriidassa koulutuksellisen tasa-arvon periaatteen kanssa. On välttämätöntä, että myös ne oppilaat, jotka tarvitsevat rajattua oppimäärää, voivat jatkaa opintojaan toisella asteella. Muuten vaarana on, että oppimisen tuki ei enää tue, vaan kaventaa nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ehdotukset Rajatun oppimäärän arvioinnin tulisi mahdollistaa osaamisen arviointi suhteessa yksilöllisiin tavoitteisiin siten, että myös arvosanat 6–10 olisivat saavutettavissa. Mikäli arvosana rajoitetaan 5*:een, tulee turvata erityisiä kompensaatiomekanismeja jatko-opintovalinnoissa, jotta oppilaat eivät jää yhteishaussa jälkeen.

Oppimisvaikeuksien poistaminen harkintaan perustuvan valinnan perusteista tulisi arvioida uudelleen, sillä muutos yhdessä rajatun oppimäärän kanssa lisää riskiä koulutuksellisesta syrjäytymisestä.

Yhteenvetona katson, että esitetyt muutokset heikentävät merkittävästi niiden oppilaiden asemaa, jotka tarvitsevat tukea. Jotta hallitusohjelman tavoite oppimisen tuen selkeyttämisestä ja jatkuvuuden vahvistamisesta toteutuisi, on tärkeää, että uudistus ei johda oppilaiden eriarvoistumiseen ja jatko-opintopolkujen kaventumiseen.

Oppilashuollon kaksoiskuva: miksi Länsi-Uusimaa näyttää paperilla paremmalta kuin todellisuudessa?

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue julkaisee säännöllisesti palvelutuotannon kuukausikatsauksia, joissa seurataan hoitoonpääsyä, henkilöstön määrää ja asiakastyytyväisyyttä. Uusin raportti (kesä–heinäkuu 2025) näyttää, että palvelut ovat monin paikoin parantuneet: lääkäriaikoja saa useammin alle kahdessa viikossa, terapiatakuu toteutuu 88 prosenttisesti ja digialusta Lunna helpottaa yhteydenottoja. Raportti antaa kuvan järjestelmästä, joka toimii yhä sujuvammin. (https://www.luvn.fi/fi/tahti)

Kun katse käännetään ulkopuoliseen arvioon, kuva muuttuu. Länsi-Uusimaan selvitys Etelä-Suomen aluehallintoviraston tiedoista paljastaa, että Länsi-Uusimaa on Uudenmaan alueista toiseksi eniten oppilashuoltoa koskevia kanteluita ja valvontatapauksia kerännyt hyvinvointialue. Vuosina 2022–2025 tapauksia kertyi 26, joista yhdeksän koski kuraattorien toimintaa. Taustalla on usein huoltajien kokema epäoikeudenmukaisuus lastensuojeluilmoituksissa sekä epäselvyydet kuraattorien roolissa mielenterveyden tukena. (https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/8867060)

Vakavan lisän tähän kuvaan tuo psykologiresurssien mitoitus. Lain mukaan yhtä psykologia kohden saa olla enintään 780 opiskelijaa. Kyse ei ole alueellisesta keskiarvosta, vaan yksittäisen psykologin maksimivastuusta ja tästä ovat niin psykologiliitto kuin Aluehallintovirastokin olleet yksiselitteisiä. Länsi-Uudellamaalla tarvittaisiin tämän perusteella laskennallisesti vähintään 114 psykologia. Koska ajanmukaista tietoa psykologien määrästä ei ole, katsomme vuotta 2023, jolloin vakituisia psykologeja oli kuitenkin vain 69 (tuskin on saatu rekryttyä tarpeeksi tällä välillä). Tämä tarkoittaa, että psykologilla voi olla vastuullaan jopa yli 1200 oppilasta, mikä on selvästi yli lain salliman enimmäismäärän. Näin suuri kuormitus ei ole vain paperinmakuinen ongelma, vaan se vaarantaa sekä työntekijöiden jaksamisen että lasten ja nuorten oikeuden saada apua ajoissa. Se lisää riskiä laissa säädettyjen määräaikojen ylittymiseen ja heikentää palvelujen yhdenvertaisuutta.

Oppilashuollon toimivuus ei kuitenkaan ole vain tukipalvelu, vaan se on yhteiskunnan investointi tulevaisuuteen. Jos lapset ja nuoret eivät saa oikea-aikaista apua koulupolun aikana, seuraukset näkyvät myöhemmin syrjäytymisenä, mielenterveyden ongelmina ja työllistymisvaikeuksina. Kun ulkoinen valvonta osoittaa rakenteellisia puutteita ja sisäinen raportointi korostaa onnistumisia, on syytä kysyä: katsommeko todellisuutta silmiin vai tyydymmekö kauniiseen tilastokuvaan?

Mitä meidän tulisi tehdä:

  • Yhteinen tilannekuva: hyvinvointialueen ja kuntien on rakennettava yhtenäinen, kuntakohtainen tietopohja lasten ja nuorten hyvinvoinnista.
  • Resursointi tarpeen mukaan: keskiarvojen sijaan resursseja on kohdennettava sinne, missä sairastavuus, työttömyys ja hyvinvointihaasteet ovat suurimmat.
  • Saumaton yhteistyö: neuvola, varhaiskasvatus, koulu ja oppilashuolto on nivottava yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Vastuiden ja roolien on oltava selkeitä.
  • Kielioikeuksien turvaaminen: palvelut on tarjottava aidosti kaksikielisinä ja saavutettavina myös digipalvelujen ulkopuolella.

Oppilashuollon ongelmia ei ratkaista vain sisäisiä mittareita kaunistelemalla. Tarvitaan rohkeutta tunnustaa puutteet ja sitoutumista siihen, että lasten ja nuorten oikeus tukeen toteutuu lain hengen ja kirjaimen mukaisesti kaikkialla ja kaikille.