Kategoria-arkisto:Mielenterveys

Tunteita joulua odotellessa

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Aina ei pysty tarjoamaan lapselleen sellaista joulua kuin itse toivoisi.

Muutama vuosi sitten kärsiessäni masennuksesta en kyennyt tekemään  kotona joulua. Yritin kyllä, mutta en pystynyt siihen siinä määrin, mitä olisin toivonut. Tuolloin  sain apua. Olen edelleenkin kiitollinen tälle ihmiselle, joka teki paljon töitä eteeni ja varsinkin lasteni eteen. Toki hän työkseen sitä teki ja tekee edelleen, mutta se miten aidosti, tiukallakin otteella ja lämmöllä hän työtään tekee, on ollut mulle asia, jota en lakkaa ajattelemasta. ”Olet edelleen tärkeä.” Sanoisin hänelle, jos voisin.

Tänään paketoin lahjan joulupuukeräykseen ja ajattelin sinua. Paketoidessani ajattelin myös häntä, joka oli paketoinut lahjan, jonka oma pieni poikani tuolloin sai. Toivon, että tästä lahjasta on iloa hänelle, jonka sen vastaanottaa ja toivon, että siitä on iloa myös hänen huoltajilleen.

Monet joulut ovat olleet minulle ja perheelleni mieleenpainuvia. Monestakin syystä. Tästä voit lukea kolmentoista vuoden takaisesta joulustamme.

”Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.”

Viime joulusta tässä vaiheessa en vielä halua puhua. Isäni menehtyi jouluaatonaattona ja se tuo jälleen jouluun aivan oman sävynsä. Joulussa on paljon asioita, tuoksuja, perinteitä, mistä tulee isä mieleen. Ja toistaiseksi vielä syvän surun.

Toivon kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi hyvää joulun odotusta sinulle



Sairastua voi kuka tahansa

Touko Aallon masennus on herättänyt laajaa keskustelua ja surullista on ollut nähdä kuinka siihen on reagoitu. Paljon on kannustaviakin kommentteja, mutta hyvin paljon on myös niitä, jotka ovat hyviä esimerkkejä syistä, miksi ei haluta puhua omasta masennuksesta. Vähättelyä, ”oma syy”-huutelua, heikkoutta, herkkyyttä, naureskelua sairaudelle ja suoranaista pilkkaakin.

Sairaus voi osua kenen kohdalle tahansa. Sairastua voi kuka tahansa.

Oma sairastumiseni tuli salakavalasti, kuten se usein tulee. Sitä ei edes ehkä osaa sanoa, milloin se alkoi, mistä se lähti.

Mulla on ollut aikaa miettiä, miten oma sairastumiseni alkoi. Ehkä se alkoi jo vuosia sitten, kun menetin kauan toivomani lapsen. Kävin lapseni menehtymisen jälkeen vuoden ajan psykologin vastaanotolla. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt jatkaa käyntejä, mutta käynnit päättyivät muutettuamme toiselle paikkakunnalle, eikä hoitoa jatkettu enää uudella paikkakunnalla.

Opiskelin, olin töissä, elämä jatkui surusta huolimatta. Toisinaan suru painoi päälle raskaana ja tukahduttavana. Toisinaan se kesti kauemmin, toisinaan vähemmän aikaa. Suru oli läsnä joka päivä.

Tulin raskaaksi, mutta odotettu raskaus päättyi kesken.

Seuraavaa raskautta ei kuulu. Pääsimme lapsettomuustutkimuksiin. Sain hormonihoitoja. Jatkoin töissä. Opiskelin.

Piikitin hormoneja, laskimme päiviä, teimme ovulaatiotestejä. Lasta ei kuulu.

Häämme toivat ihanan lepotauon kaikkeen ja toivottua onnea ja iloa. Ne toivat myös onnen raskauden merkeissä. Monta vuotta toivomamme ja yrittämämme lapsi tulossa, mutta emme uskaltaneet puhua siitä vielä kenellekään.

Isälläni todettiin syöpä.

Pelkäsin jokaista tuntemusta raskauden aikana. Onko vauvalla kaikki hyvin? En luottanut neuvolaan, en lääkäreihin. Aloin pelkäämään synnytystä.

Huoli isästäni. Onko isälläni kaikki hyvin? Isällä aloitettiin hoidot.

Synnytys meni hyvin ja isän hoidot purivat. Ihania uutisia.

Vauva kasvoi ja söi hyvin. Ensimmäiset kuukaudet pelkoa vauvan voinnista. Toinen vauva tulossa. Sairastuin itse ja vietin joulun sairaalassa. Ei tiedetty vaivan syytä ja suositeltiin soittamaan läheisille. Jätin jäähyväisiä. Seuraavana yönä syy kuitenkin löydettiin ja hoito voitiin aloittaa.

Synnytys meni hyvin, mutta vauvalla todettiin sydänvika. Tosin minun piti taistella sen vuoksi, että saisin vauvalle kunnon tutkimukset. Puolen vuoden iässä vauvalla oli sydänkontrolli, jossa todettiin vauvalla olevan leikkaushoitoa vaativa sydänvika. Kävimme kontrolleissa ja pian todettiin vian vaativan avosydänleikkausta.

Tämän synnytyksen jälkeen kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota ei kuitenkaan osattu hoitaa. Miksi olisin masentunut? En osannut pyytää apua. Lapseni olivat todella toivottuja, elämäni näytti hyvältä, vauva syö ja kasvaa hyvin. Vauvan sydänvikaan on olemassa hoito.

Seuraavan raskauden kulusta en muista juuri mitään. Vauvaa seurattiin todella tarkkaan, vanhimmalla lapsella allergioita, toisella lapsella sydänviasta johtuvia rajoituksia. Sikainfluenssa, sairastettiin sydänvikaisen kanssa. Sairaalassa.

Synnytys meni hyvin. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin. Aloitettiin lääkitys.

Lääkkeistä johtuvaa pahoinvointia. Vauva ei nuku yöllä, itkee yöt läpeensä, nukahtaa vasta aamuyön tunteina ja vanhemmat lapset heräävät. Syytä siihen, miksi vauva itkee ei löydetä. Vaihdetaan D-vitamiinit, äiti muuttaa ruokavaliota, nukutaan eri huoneissa, vaikka mitä kokeillaan. Ei auta. Vauva vain valvoo ja itkee. Ei auta. Valvotaan.

Raskaus. Epätietoisuus lääkityksen vaikutuksista. Lääkärin kanssa neuvotteluja lääkityksestä ja lääkitystä jatketaan. Raskaus edistyy hyvin ja synnytyskin menee hyvin.

Vauva nukkuu ja syö hyvin. Isompikin jo nukkuu.

Töihin paluu tuntuu kamalalta, jättää lapset hoitoon, mutta sekin menee hyvin.

Lääkitystä on jatkettu kolme vuotta ja itse toivon sen lopettamista. Työpaikkalääkäri kehoittaa lopettamaan yhtäkkiä. Itse olisin sitä mieltä, että pikkuhiljaa, mutta lääkäri sanoo, että turhaa sitä pikkuhiljaa, pois vaan kokonaan.

Lopetin lääkkeet ja käytös muuttui. Omaksi itsekseni. Mutta ei aluksi.

Luulin tosin, että olin oma itseni, mutta jälkikäteen ymmärsin, että en ihan sellainen ole. Epäkohtelias, riehakas ja riidanhaluinen. Mutta vahva.

Paljon pohdin syyllisyyttä ja mietin, johtuuko jokin lapsen sairaus tai mikä tahansa lapsen ”poikkeama” lääkityksestäni ja se syyllisyyden tunto on painava. Joka päivä yritän korvata sitä lapsilleni. Joka päivä yritän saada sen tunnon harteiltani. Kasvan ja opin joka päivä.

Neljä vuotta lääkkeiden lopettamisen jälkeen ehkä voin sanoa olevani oma itseni, mutta elämän muokkaamana. Tunteikas, joskus kuitenkin kovanoloinen, nauravainen, joskus kuitenkin tosikko, empaattinen, joskus se menee yli, toisinaan taas ei, toivottavasti järkevä, tosiasioita punnitseva ja harkitseva, herkkä, liikuttuu herkästi. Vieläkin joskus kaipaa iloa.

Arka. Eristäytynyt. Silti minä. Toipuva. Vahva.

 

 

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa. Julkaiseminen vielä vaikeampaa. Mietin ja harkitsin tätä todella kauan, sillä osa asioista on sellaisia, joita ei edes lähimmät ystäväni tiedä. Tämän henkilökohtaisemmaksi ei voi mennä ja olen aina kaihtanut tällaista.

Mä haluan kiittää Aallon rohkeutta kertoa aidosti satuttavasta ja ahdistavasta asiasta.

Sairastua voi kuka tahansa. Haukkua ja eristää voi kuka tahansa. Vaatii erityisen ihmisen, joka tukee.  Vaatii rohkeutta antaa tukea. Helpompaa on kääntää selkä. Vaatii rohkeutta pyytää apua. Mulla ei sitä ollut. Siksi hoito viivästyi. Maailma ei kaadu, jos pyydät apua. Huutajia on aina. Eristäjiä on aina. Mutta aina on myös tukijoita. Aina ei ole pakko olla vahva.

 

Tuetaanpa omaishoitajia ja nipistetään

Lohjalla esitetään omaishoidon tuen myöntämisen kriteerejä muutettavaksi. Taas. Johan siitä vajaa vuosi menikin edellisestä kerrasta.

Omaishoidon porrastus
Omaishoito on porrastettu neljään luokkaan hoidon ja huolenpidon
tarpeen perusteella ja hoitopalkkiot eri luokissa ovat:
Ryhmä                           Hoitopalkkio €/kk
I                                        392,57
II                                       541,90
III                                     786,34
IV                                    >786,34
* indeksitarkistus vuosittain joulukuussa

Toteutuessaan esitys veisi omaishoidon kehittämistä väärään suuntaan. Jos omaishoidosta ei tehdä inhimillistä ja houkuttelevaa, kaupungille on tiedossa huomattavia lisäkustannuksia ympärivuorokautisen hoidon järjestämisessä omaishoidon sijaan. Pahimmillaan osalle omaishoitoperheistä käy niin, että omaishoidon tuen sopimus loppuu, mutta omaishoitotyö jatkuu.

Valtio on tänä vuonna myöntänyt kunnille 75 miljoonaa euroa lisämäärärahaa omaishoidon kehittämiseen. Lohjan kaupungille tämä tarkoittaa arviolta 640 000 euroa lisämäärärahaa omaishoidon tukemiseen. Tuki jatkuu vuosina 2019 ja 2020. Kaupunki saa lisäksi perhehoidon kehittämiseen lisämäärärahaa arviolta 170 000 euroa, mikä mm. mahdollistaa omaishoitajien lakisääteisiä vapaita. Lohjalla tulee laatia toimenpiteet, joilla omaishoitoa vahvistetaan tähän tarkoitukseen saaduilla lisämäärärahoilla esitettyjen kriteeritiukennusten sijaan.

On esitetty, että luokituksia vähennettäisi neljästä kolmeen ja selitetty, että neljännessä luokassa on vain muutamia kymmeniä, ei siis koske montaakaan kuntalaista. Juuri tällä perusteella voisi myös todeta toisin päin. Jos heitä on niin vähän, miksi pitää heistä säästää? Ja toistaalta, luokkien kriteerejä muutettaessa se vaikuttaa kaikkiin luokkiin. Ja totean jälleen, että pahimmassa tapauksessa omaishoitaja jatkaa hoitamista, ilman korvausta.

Lohja on saanut Unicefin lapsiystävällinen kunta maininnan. Omaishoitajissa on myös vanhempia, jotka hoitavat lapsiaan omaishoitajina. Kuinka tämä on huomioitu? Kuinka on huomioitu tämän asian kokonaisvaltaista vaikuttavuutta lapsiperheeseen, jossa on tuettava lapsi?

Lohjan kaupungin omaishoidon tuen myöntämisperusteiden ja soveltamisohjeiden mahdollinen uusiminen ajoittuu aikaan, jolloin koko Uudellamaalla valmistellaan siirtymistä yhteisen maakunnallisen omaishoidon tuen myöntämisperusteiden ja soveltamisohjeiden käyttöön. Hallinnollisesti ei ole järkevää muuttaa Lohjan kriteerejä. Missään muussakaan Uudenmaan kunnassa ei vielä linjata omaishoidon tuen asioita suhteessa maakuntaan, koska maakunnan yhteiset linjaukset päätetään aikanaan maakuntavaltuustossa, eikä palkkioluokista ja linjauksista ole nyt mitään selvyyttä. (ote Omaishoitajaliitto ry:n ja Hiiden seudun omaishoitajat ja läheiset ry:n kannanotosta)

Lohjalla lähes joka käänteessä kehuttu kuinka tulevaan sote- ja maakuntaratkaisuun varaudutaan. Tätä tehdään jatkuvasti valikoivasti, silloin kun se sopii, esimerkiksi terveyskeskusten kehittämisessä (lähinnä keskittämisessä), hammashoitoloita lakkauttaessa, jnejne, mutta ei tässä vaiheessa.

On aika vaikea ymmärtää tämän ns säästön kokonaisuutta, koska jo yksi uusi omaishoitosopimus säästää vähintään 30 000 euroa kunnalle. Miksi omaishoitajien työtä ei tueta mahdollisimman paljon?

Suomessa, ei vain Lohjalla on keksitty vuosien saatossa uusia kohtia soveltamisohjeisiin, jolla omaishoitajille annettu pieni euromäärä verojen lisäksi otetaan takaisin kunnalle – koska esim. lapsi käy koulua, suorittaa oppivelvollisuuttaan esim.erityiskoulussa tai käy suositellussa lapsen edun mukaisessa kuntouttavssa päivähoidossa. Omaishoitaja sinnittelee esim. ansiotyön ja omaishoidon välissä- tämä yksi esimerkki. Tai kotona käy kunnallinen kotihoito auttamassa, joka mahdollistaa kotona asumisen omaishoitajan turvin -ja tietysti tämä kotihoito maksaa tulojen mukaan tietty määrä euroja ja sen lisäksi vielä riippuen paljonko kotihoito käy, vähennetään se omaishoidon tuesta.
Voisin sanoa, että omaishoitajia käytetään hyväksi. Jos laskee tuntihinnan tuolle omaishoitajan antamalle hoivalle – ei kukaan ilman läheissuhdetta hoitaisi tuolla summalla. Keskimääräisestä omaishoidon tuesta (n. 500€) vöhenntään 110€ kun x määrä palveluja käytössä –  verot. Siitä voi jokainen miettiä,  mitä jää tuntihinnaksi.

Päätöksiä ja säästöjä laskiessa pitäisi laskea rinnalle esim. tehostettu palveluasuminen, mitä se maksaa kunnalle? Vihjeenä ja suunnanosoittajaksi voin kertoa, ettei netoksi tässä laskelmassa jää säästöt.

Jouluun ladataan paljon odotuksia – mitä, jos et tietäisi huomisesta

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Jouluna tulee usein mieleeni se, miten onnekas olenkaan. Sain eräänä jouluna erittäin hyvän muistutuksen asiasta.

Tämä joulu, jolloin sain muistutuksen, oli yksi paljon odottamistamme. Odotin vauvaa, hieman pelonsekaisin tuntein, sillä olimme jo Pyryn menettäneet, yksi keskenmeno oli ollut, mutta meillä oli kuitenkin hyvin eläväinen ja meidät kiireisenä pitävä  puolitoistavuotias tytär. Olimme saaneet asunnon ja luvan muuttaa sinne jouluksi. Kärsin kovista päänsäryistä, mutta ne menivät ja tulivat. Muuttopäivänä pakkasin vielä viimeisiä laatikoita, kun muuttoauto tuli. Muistan, kuinka laseja laittaessani tunsin jälleen kovaa kipua ja sen jälkeen makasinkin naapurin sohvalla.

Naapurin ihana rouva laittoi minulle jotain keittoa, jota yritin syödä. Söin ja oksensin. Päänsärkyni oli sanoinkuvaamatonta, jokainen liike sai kivun yltymään ja välilä oksensin vain kivun vuoksi. Päädyin sairaalan päivystykseen, jossa ei tiedetty, mitä kanssani pitäisi tehdä. Koska olin raskaana, minut siirrettiin naistenklinikalle. Jossa ei osattu hoitaa, koska ei tiedetty, mikä minua vaivaa.

Minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa ei voitu tehdä kaikkia tutkimuksia raskauteni vuoksi. Epäiltiin aivoverenvuotoa. Epäiltiin aivoveritulppaa. Soitin miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni ja jätin jäähyväisiä.

Minut siirrettiin jälleen naistenklinikalle. Esimieheni soitti ja kysyi pääsenkö töihin.

Lisää tutkimuksia.

Joka tutkimusta varten minut siirrettiin Meilahteen ja joka tutkimuksen jälkeen takaisin naistenklinikalle. Jokainen siirto oli kivulias. Jokainen hetki poissa tyttäreni luota oli kamala. Tyttäreni ei ollut ollut ilman minua, lukuunottamatta päiväkotipäiviä. Enkä minä ilman häntä.

Olemme uusperhe, miehelläni on kolme tytärtä edellisestä liitosta ja he kävivät meillä tuolloin joka toinen viikonloppu, lomilla ja joulupyhät vuoroteltiin. Lisäksi meillä oli kaksi yhteistä lasta, joista ensimmäinen menehtyi kuuden viikon iässä synnynnäisen sydänvikaan, joka tosin löydettiin vasta ruumiinavauksessa. Tämä joulu, josta nyt kerron, oli joulu vuonna 2005, kun meillä oli siis puolitoistavuotias tytär ja odotin silloin nyt 11 vuotiasta tytärtämme. 

Jokainen liike sattui päähäni niin, etten voinut kuin huutaa. Pääsin sairaalaan, jossa eivät voineet raskauteni vuoksi tehdä juuri mitään ja koska olin raskaana, laittoivat minut Naistenklinikalle. Tulehdusarvoni oli 285.

Koska ei tiedetty, mikä minulla on, olin eristyksissä, eikä lapset päässeet katsomaan minua.

Minulta on kysytty, minkälainen joulutunnelma on saatu sairaalaan, onko saanut sairaalassa jouluntuntua? Olen yrittänyt miettiä sitä. Joulutunnelmaa eristyksessä tuli ehkä eniten hämärästä valaistuksesta. Valaistus oli pakko pitää niin pienenä kuin oli mahdollista, sillä valo teki todella kipeää. Joulutunnelmaa oli todella vaikea löytää eristyksessä. Enkä itse ainakaan edes halunnut, tai edes ajatellut, olin niin kipeä ja huolissani tyttärestäni ja vielä syntymättömästä vauvasta. Tytär oli muuttolaatikoiden keskellä ihan hukassa, vieraassa paikassa, ilman äitiä. Tyttö oksenteli ja oli itkuinen. Isi ja siskopuolet lauloivat pienelle tuutulaulua yhdessä.

Pelkäsin tyttäreni ja syntymättömän vauvan puolesta. Pelkäsin mieheni puolesta. Äitinä en kaivannut itselleni jouluntunnelmaa, pelkäsin liikaa. Vihdoin Meilahden upeat lääkärit saivat minut lääkittyä, että pääsin magneettikuvaan ja syy sairauteeni löytyi, sain oikean lääkityksen ja pääsin kotiin vuodenvaihteessa, vain joutuakseni takaisin sairaalaan 13.1. Se reissu oli jo helpompi, koska tiesi, ettei ole kuolemansairas.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.

Ihanaa ja juuri sellaista joulua sinulle, kuin toivot

Joulu yhdessä
Koko porukka kerrankin kasassa. Parasta joulussa, mun tyypit

Joulupiparitehdas
Hymyilevät tähdet ja pipariukot käsikädessä

Lasten käytös on aikuisten vastuulla

”Voitaisko olla kavereita?

Miks?

Kun mä oon yksinäinen ja te ootte kivoja.

Onks se meidän ongelma, että sä oot yksin?”

Ryhmässä on helppoa nauraa toisen pahalle ololle. On helppoa olla ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Kun on itsellä ne kaverit, jotka ruokkivat sitä pilkkaa, jotka palkitsevat hyväksymisellään toisen syrjimisen ja pilkan.

Milloin meistä on tullut näin epäempaattisia? Milloin me lakkasimme opettamasta lapsillemme toisen huomioimisen ja toisen ajattelemisen tärkeyden? Ennen kaikkea, miksi? Miksi tämä on tapahtunut?

Miksi siitä tulee hyvä olo, että toisella ei ole? Johtuuko se siitä, että tietää, miltä toisesta tuntuu ja on iloinen, ettei itse ole siinä? Vai onko se vain ilkeyttä? Vai kykenemättömyyttä asettua toisen kenkiin?

Näkyykö meidän aikuisten pahoinvointi siinä, että emme huomaa, mitä lasten maailmassa tapahtuu? Tai pahempaa, ettei välitetä?

Joka kymmenes on yksinäinen

  • Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen.
  • Yksinäiset pitävät koulunkäynnistä vähemmän ja joutuvat koulukiusatuiksi muita useammin.
  • Pojat ovat tyttöjä yleisemmin vailla yhtään läheistä ystävää.
  • Nuorilla vertaisryhmään kuuluminen on ehkä tärkeämpää kuin missään muussa elämänvaiheessa.
  • Pitkäaikainen yksinäisyys on riskitekijä nuoren psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle.
  • Yksinäinen lapsi voi ottaa itselleen negatiivisen roolin, eikä enää usko, että saa kavereita myöhemminkään.

Lähde: THL:n kouluterveyskysely

Aina syrjimistä ei koeta kiusaamiseksi, mutta mielestäni se on sitä. Tällöinkin kiusaaja usein saa sosiaalisen yhteisön tuekseen.

Toisinaan mietitään, mitä kiusaaminen on, onko kiusaaminen-sanana menettänyt jo tehoaan? Käytetäänkö sitä sanaa liikaa? Luetaanko liian moni asia kiusaamiseksi?

Ei. Kiusaaminen sanana ei ole menettänyt asemaansa. Kiusaamista on ja sitä esiintyy liian monella tasolla. Sitä on aivan liikaa. Myös kiusaamisen vähättelyä on liikaa. Selvennykseksi heille, jotka miettivät, mitä se kiusaaminen on: kiusaamista ovat esimerkiksi mm sarkastiset huomautukset, haasteet, uhkailu tai loukkaukset, jotka on tarkoitettu ihmisen saattamiseksi onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan.

Eleellistä kiusaamista ovat esimerkiksi syrjintä, keskisormen näyttäminen, sylkeminen huomion herättämiseksi ja tahallinen tuijotus. Väkivallasta nyt puhumattakaan.

Selän takana kikattelu, osoittelu, nimen kuiskiminen, poistuminen paikalta, kun syrjitty tulee paikalle…. esimerkkejä on, paljon. Aikuinen, sun vastuulla on lapsen käytös. Meidän vastuullamme on lastemme käytös.

Itse toivoisin, että lapsillani olisi kavereita, että kaikilla lapsilla olisi kavereita. Jokainen lapsi ansaitsee kaverin, jokaisen tulisi saada tuntea olevansa arvokas. Vanhemmat varmasti pyrkivät siihen, että itse osoittavat lapsilleen hänen olevan arvokas ja ainutlaatuinen, mutta kaverit ovat tässäkin kohtaa tärkeitä. Kaveruudesta lapsi saa itseluottamusta ja tuleehan sitä hyvä olo, kun tuntee olevansa hyväksytty ja tuntee kaveruuden kautta olevansa arvokas.

Unohdettuna ja näkymättömänä

Kaikki, mistä tulee paha olla, ei välttämättä ole kiusaamista. Se voi olla myös näkymättömyyttä.

Yksin koulunpihalla, välitunnista toiseen.

Kuunnellen toisten juttuja kivoista synttäreistä, joihin ei saanut kutsua. Vuodesta toiseen, ei yhdellekään synttärille.

Ulkopuolisuutta. Unohdettuna.

Millä tavalla pystymme poistamaan lasten yksinäisyyttä, näkymättömyyttä? Miten voimme taata kaikille lapsille sen, ettei tarvitse tuntea olevansa arvoton?

Että saisi tuntea olevansa ystävän arvoinen? Että voisi tuntea olevansa osa luokkaansa? Miten voimme vaikuttaa siihen, että lapsemme huomaavat yksinäisen ja ottavat mukaan?

Auttaisiko penkki koulun pihalla? Millä tavalla se istuu suomalaiseen koulunpihaan?

https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/yksinkertaisen-nerokas-keksinto-auttaa-yksinaisia-lapsia-valitunnilla-estaa-myos-kiusaamista/5830536#.VwYK1B4a1is.facebook

Tässä artikkelissa kerrotaan, kuinka yksi ihana äiti teki pienen asian, joka oli toiselle lapselle ja hänen äidilleen arvokasta

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/henkilokohtaista/aino-11-oli-aina-yksin-kunnes-luokkakaverin-aiti-tarttui-toimeen

Mä haastan jokaisen vanhemman tekemään saman. Katsomaan lapsen kanssa luokkakuvaa, käyden jokaisen lapsen nimen ja kenen kanssa lapsi leikkii.

Jokainen lapsi ansaitsee ystävän. Jokainen lapsi on arvokas.