Kategoria-arkisto:Mielenterveys

Kun numerot näyttävät hyvältä mutta arki ei, eli Suomen vanhushoivan kaksi todellisuutta

Suomalainen vanhushoiva elää tällä hetkellä kahta todellisuutta. Ensimmäinen löytyy hyvinvointialueiden raporteista: odotusajat lyhenevät, palvelutarpeen arvioinnit valmistuvat ajallaan ja asiakasmäärät ovat hallinnassa. Toinen todellisuus löytyy uutisista ja se on huomattavasti synkempi.

Viime kuukausien uutiset Espoosta ovat tehneet tämän ristiriidan näkyväksi tavalla, jota ei voi ohittaa. Ne kertovat, että vaikka Länsi‑Uudenmaan Tahti‑raportin numerot näyttävät monin paikoin hyviltä, arjen todellisuus ei aina seuraa perässä. Ja ennen kaikkea: Tahti‑raportti ei kerro kaikkea.

Espoossa tutkitaan epäiltyä törkeää pahoinpitelyä palvelukodissa

MTV Uutisten mukaan Länsi‑Uudenmaan poliisi tutkii espoolaisessa palvelukodissa tapahtunutta epäiltyä törkeää pahoinpitelyä, jossa iäkäs asukas sai sairaalahoitoa vaatineita vammoja. Poliisi ei tässä vaiheessa kerro, kuka teosta epäillään tai mitä tarkalleen tapahtui, sillä tutkinta on kesken.

Tämä tapaus on vakava jo pelkästään siksi, että se tapahtui ympäristössä, jonka pitäisi olla kaikkein turvallisin. Kun haavoittuvassa asemassa oleva ihminen loukkaantuu vakavasti hoivayksikössä, järjestelmä on epäonnistunut riippumatta siitä, kuka teosta lopulta osoittautuu vastuulliseksi.

Ylen uutinen: Espoon kotihoidossa vakavia laiminlyöntejä ja kuolema

Toinen uutinen koskee Espoon kotihoitoa. Ylen mukaan

  • kotihoidon asiakas kuoli, kun häntä ei tavoitettu ajoissa
  • turvahälytyksiin ei vastattu
  • käyntejä jäi tekemättä
  • dokumentointi oli puutteellista
  • valvonta ei huomannut ongelmia ajoissa

Nämä eivät ole pieniä lipsahduksia. Ne ovat rakenteellisia puutteita, jotka voivat johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin ja tässä tapauksessa johtivat.

Valtakunnallinen kuva on se, että ongelmat eivät ole yksittäisiä, vaan rakenteellisia

Ylen laaja hoivakotiaineisto viime vuosilta osoittaa, että ongelmat eivät rajoitu yhteen ketjuun, yhteen alueeseen tai yhteen palvelumuotoon. Puutteita on löytynyt

  • yksityisistä hoivakodeista (mm. Yrjö ja Hanna Hoiva, Attendo, Esperi Care)
  • julkisista yksiköistä
  • kotihoidosta
  • turvapalveluista

Yhteistä näille tapauksille on se, että ne eivät ole “huonoja omenoita”. Ne ovat järjestelmän heikkouksia, jotka toistuvat eri puolilla maata

  • henkilöstöpula
  • valvonnan riittämättömyys
  • omavalvonnan epäonnistuminen
  • dokumentoinnin puutteet
  • yövuorojen alimiehitys
  • lääkehoidon virheet
  • rajoitustoimien väärinkäyttö
  • turvahälytysten ohittaminen

Kun ongelmia löytyy näin laajasti, kyse ei ole yksittäisistä päonnistumisista. Kyse on rakenteellisesta kriisistä, joka ei näy tilastoissa.

Länsi‑Uudenmaan Tahti‑raportin numerot ovat hyviä, mutta numerot eivät kerro kaikkea

Maaliskuun 2026 Tahti‑raportti antaa Länsi‑Uudenmaan ikääntyneiden palveluista varsin myönteisen kuvan

  • Odotusaika ympärivuorokautiseen asumiseen on vain 32 vuorokautta
  • Yli 90 vuorokautta odottaneita ei ole lainkaan
  • Seniori-infon takaisinsoitto tavoittaa asiakkaat 91-prosenttisesti
  • Asiakasmäärät asumispalveluissa ovat vakaat
  • Kotihoidon asiakasmäärät ovat hallinnassa

Nämä luvut ovat hyviä ja ne kertovat, että alueella on tehty paljon oikein, mutta Tahti‑raportti on ennen kaikkea määrällinen dokumentti. Se kertoo

  • kuinka monta
  • kuinka nopeasti
  • kuinka usein

Mutta se ei kerro

  • miten turvallista arki on yksiköissä
  • toteutuuko lääkehoito oikein
  • kuinka moni käynti jää tekemättä
  • miten henkilöstö jaksaa
  • miten rajoitustoimia käytetään
  • miten haavoittuvimmat asiakkaat voivat
  • mitä tapahtuu yövuoroissa, joissa on liian vähän työntekijöitä
  • mitä tapahtuu silloin, kun turvahälytys soi eikä kukaan vastaa

Juuri näistä asioista uutiset kertovat ja ne kertovat karua kieltä.

Hyvät numerot voivat luoda liian myönteisen kuvan

Tahti‑raportti on tärkeä työkalu, mutta se voi myös luoda lukijalleen liian optimistisen kuvan tilanteesta. Kun raportti kertoo, että odotusajat ovat lyhyitä ja asiakasmäärät hallinnassa, se antaa vaikutelman, että palvelut toimivat kokonaisuutena hyvin.

Mutta todellisuus on monimutkaisempi.

Hyvät numerot eivät kerro

  • onko yksikössä riittävästi henkilökuntaa
  • onko yövuoroissa turvallista
  • onko asiakkaiden perustarpeet täytetty
  • onko hoito laadukasta
  • onko valvonta riittävää
  • onko henkilöstö kuormittunut äärirajoille

Kun raportti ei kerro näitä asioita, se voi antaa liian myönteisen kuvan ja juuri siksi uutiset laiminlyönneistä ovat niin tärkeitä. Ne muistuttavat, että tilastot eivät näe kaikkea, mutta arki näkee.

Valvonta on edelleen järjestelmän heikoin lenkki

Sekä Ylen että MTV:n uutiset osoittavat, että valvonta ei ole pysynyt arjen perässä

  • tarkastuksia tehdään liian harvoin
  • ne ovat usein ennalta ilmoitettuja
  • omavalvontaan luotetaan liikaa
  • ongelmat huomataan vasta, kun jotain vakavaa tapahtuu

Kun valvonta ei näe arkea, ongelmat eivät näy myöskään raporteissa.

Jos haluamme välttää sen, että seuraava uutinen kertoo uudesta tragediasta, meidän on pohdittava

  • Miten varmistamme, että valvonta näkee arjen, eikä vain raportteja?
  • Miten tuemme henkilöstöä niin, että he voivat tehdä työnsä turvallisesti?
  • Miten varmistamme, että kotihoidon ja hoivakotien asiakkaat eivät jää yksin?
  • Miten rakennamme järjestelmän, jossa laatu ei ole sattumaa vaan seurausta rakenteista?

Hyvinvointiyhteiskuntaa mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan.
Tällä hetkellä Suomi ei läpäise tätä testiä. Mutta se voi, jos vain uskallamme katsoa kokonaiskuvaa, ei vain hyviä numeroita.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227880

https://areena.yle.fi/1-76655459

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/epaily-iakas-palvelukodin-asukas-pahoinpidelty-torkeasti-espoossa/9325562

https://yle.fi/a/74-20227520

https://yle.fi/a/3-10618808

https://areena.yle.fi/1-4584916

https://yle.fi/a/74-20226935

https://yle.fi/a/74-20227496

Palvelutuotannon kuukausikatsaus – maaliskuu 2026Download

Nuorten palveluista ei pidä ottaa askelia taaksepäin

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa 26.5.2026 käsittelimme hyvinvointikertomusta ja kävimme lähetekeskustelua tulevasta hyvinvointisuunnitelmasta. Kokonaiskuva on tuttu mutta ristiriitainen: monella mittarilla alueemme pärjää edelleen keskimääräistä paremmin, mutta samalla useat keskeiset kehityssuunnat ovat huolestuttavia.

Erityisesti nuorten tilanteessa näkyy selvä jännite. Päihteiden käyttö vähenee, mikä on myönteinen kehitys, mutta samaan aikaan ahdistuneisuus lisääntyy ja rikollisuus on kasvanut. Tämä viittaa siihen, että nuorten hyvinvointi on eriytymässä, eli osa voi hyvin, mutta osalle ongelmat kasaantuvat.

Juuri tällaisessa tilanteessa palvelujärjestelmän pitäisi olla kaikkein vahvimmillaan erityisesti ennaltaehkäisevän työn osalta.

Ohjaamo oli toimiva malli, jota ei olisi kannattanut heikentää

Nostin lautakunnassa esiin huoleni Ohjaamo‑toiminnasta ja matalan kynnyksen palveluiden muutoksista. Konkreettinen esimerkki löytyy Lohjalta.

Aiemmin Ohjaamo toimi mallina, jossa nuori sai saman katon alta:

  • ohjausta arjen asioihin
  • terveydenhoitajan palvelut
  • mielenterveyden tukea
  • ehkäisyneuvontaa
  • työllisyyspalveluita

Tämä kokonaisuus oli aidosti nuorilähtöinen: palvelu sijaitsi tilassa, joka oli suunnattu nuorille ja jossa asiointi oli luontevaa ja kynnykset matalia.

Hyvinvointialue on sittemmin siirtänyt terveydenhoitajan ja psykologipalveluita pois Ohjaamosta terveysasemalle. Muutos voi hallinnollisesti vaikuttaa pieneltä, mutta käytännössä sillä on iso merkitys.

Nuori ei hakeudu palveluun samalla tavalla terveyskeskukseen kuin nuorten omaan tilaan.

Kun palveluketju hajautetaan:

  • osa nuorista jää väistämättä palvelujen ulkopuolelle
  • avun hakeminen viivästyy
  • ongelmat ehtivät kasautua

Tämä on juuri se kohta, jossa ennaltaehkäisy joko toimii, tai epäonnistuu.

Ankkuritoiminta on ennaltaehkäisyn selkäranka

Samaan aikaan olen edelleen erittäin huolissani Ankkuritoiminnan heikentämisestä.

Hyvinvointikertomus kertoo selvästi, että alaikäisten tekemät ja kokemat rikokset ovat lisääntyneet. Tämä on erittäin vakava signaali. Ankkuritoiminnan koko ajatus on puuttua tilanteisiin varhain ennen kuin rikoskierteet, syrjäytyminen tai vakavat ongelmat pääsevät kehittymään.

Ankkuri ei ole yksittäinen palvelu. Se on moniammatillinen toimintamalli, jossa yhdistyvät:

  • sosiaalityö
  • poliisi
  • terveydenhuolto
  • nuorisotyö

Kun tätä kokonaisuutta heikennetään samaan aikaan kun ongelmat kasvavat, syntyy selvä strateginen ristiriita.

Tässä ”säästettiin” nyt väärässä kohdassa ja siirrettiin kustannuksia tulevaisuuteen. Vai oliko kyse edes säästöstä, vai vain siitä, että saatiin hallinnollisesti sosiaalityöntekijä ja psykiatrian sairaanhoitaja omaan siiloon?

Ehkäisy, turvallisuus ja nuorten arki

Toinen keskeinen nostoni liittyi ehkäisyyn ja nuorten turvallisuuteen.

Alueellamme noin 26 % nuorista ei käytä ehkäisyä, mikä on enemmän kuin maassa keskimäärin. Samalla nuoret itse nostavat esiin tarpeen puhua enemmän seurustelusuhteista ja niissä esiintyvästä väkivallasta.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne liittyvät toisiinsa:

  • seksuaaliterveys
  • turvataidot
  • ihmissuhteet
  • mielenterveys
  • avun hakemisen kynnykset

Juuri siksi ehkäisyneuvonnan ja nuorten palveluiden pitäisi olla helposti saavutettavia, nuorten omassa ympäristössä ja osana laajempaa kokonaisuutta, eikä irrallisina palveluina muualla.

Järjestöt ovat keskeinen osa ennaltaehkäisyä

Lautakunnassa käytiin myös keskustelua järjestöavustusten kriteereistä, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella (lausuntoaika 30.6. asti).

Järjestöillä on ratkaiseva rooli erityisesti siinä työssä, jota julkinen sektori ei yksin tavoita:

  • matalan kynnyksen kohtaamiset
  • vertaistuki
  • arjen apu ja osallisuus
  • yksinäisyyden ehkäisy

Kun puhumme ennaltaehkäisystä, puhumme samalla järjestöjen toimintaedellytyksistä. Siksi avustuskriteerien tulee tukea pitkäjänteistä, vaikuttavaa työtä, eikä lisätä epävarmuutta tai katkoksia toimintaan.

On myös tärkeää, että jo järjestötoimintaan varatut resurssit pysyvät aidosti sen käytössä.

Kiitos tärkeästä kehitysaskeleesta

Hyvät asiat on tärkeä nostaa aina esiin.

Hyvinvointisuunnitelmassa ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja hoito on huomioitu aiempaa paremmin osana hoitopolkua. Tämä on erittäin tärkeä ja konkreettinen parannus. Vajaaravitsemus jää usein piiloon, mutta vaikuttaa merkittävästi ikääntyneiden toimintakykyyn, toipumiseen ja elämänlaatuun.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tietoa voidaan viedä käytännön tasolle.

Suunta ratkaisee

Hyvinvointikertomuksen keskeinen viesti ei ole vain tämän hetken tilanne, vaan kehityssuunta.

Kun samaan aikaan nähdään:

  • nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen
  • rikollisuuden kasvu
  • turvattomuuden kokemuksen vahvistuminen
  • eriarvoisuuden kasautuminen

on ilmeistä, että ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa enemmän, ei vähemmän.

Ohjaamot, Ankkuritoiminta ja järjestöjen työ eivät ole “lisäpalveluja”, vaan ne muodostavat ennaltaehkäisevän työn infrastruktuurin – sen perustan, jolla raskaampien palveluiden tarvetta voidaan vähentää ja ihmisten arkea tukea ajoissa.

Jos tästä kohdasta tingitään, seuraukset näkyvät viiveellä raskaampien palveluiden kasvuna, kustannusten nousuna ja ennen kaikkea ihmisten elämässä.

Siksi suunta on ratkaiseva. Ja siihen suuntaan meidän on syytä kiinnittää nyt erityistä huomiota.

Ongelma ei ole naisten pelko vaan miesten väkivalta

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksittäisten ihmisten tragedia vaan yksi Suomen vakavimmista ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmista. Silti siitä puhutaan edelleen liian usein kuin se olisi yksityinen asia, parisuhteen “riita” tai yksittäinen poikkeus. Todellisuudessa kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka koskettaa valtavaa määrää naisia kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja verkossa.

Suomessa yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua elämänsä aikana. Vakavin väkivalta tapahtuu usein lähisuhteissa, tekijänä nykyinen tai entinen kumppani. Se tarkoittaa, että monelle naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä katu vaan oma koti.

Silti keskustelu kääntyy yhä liian usein uhriin.

Miksi hän ei lähtenyt aiemmin?
Miksi hän meni takaisin?
Miksi hän ei kertonut heti?
Miksi hän pukeutui niin?

Nämä kysymykset eivät pysäytä väkivaltaa. Ne siirtävät vastuun pois tekijältä ja opettavat uhreille, ettei heitä välttämättä uskota.

Uhrien uskominen ei saa olla valikoivaa

Yksi väkivallan suurimmista ongelmista on se, kuinka usein uhrit joutuvat puolustamaan omaa kokemustaan. Moni nainen kertoo kohdanneensa epäilyä, vähättelyä tai syyllistämistä jopa hakiessaan apua. Tämä näkyy erityisesti seksuaaliväkivallassa ja digitaalisessa väkivallassa.

Digitaalinen väkivalta ei ole “vain nettiä”. Se voi olla vainoamista, uhkailua, kontrollointia, seksuaalista häpäisyä tai jatkuvaa pelottelua. Sosiaalinen media ja teknologia ovat mahdollistaneet uusia tapoja käyttää valtaa ja aiheuttaa pelkoa. Deepfake-kuvat, yksityisten kuvien levittäminen ja verkossa tapahtuva häirintä kohdistuvat erityisesti naisiin.

Kun väkivaltaa vähätellään tai normalisoidaan, tekijä hyötyy hiljaisuudesta. Siksi uhrien uskominen ei ole vain empaattinen teko, vaan yhteiskunnallinen vastuu.

“Mies vai karhu?” kertoo naisten kokemasta turvattomuudesta

Viime vuosien puhutuimpia keskusteluja oli kysymys siitä, että valitsisitko metsään vastaan tulevaksi mieluummin miehen vai karhun?

Moni mies loukkaantui kysymyksestä. Mutta juuri reaktio paljasti jotain olennaista. Suurimmalle osalle naisista kysymys ei ollut kirjaimellinen vaan symbolinen. Se kertoi jatkuvasta turvattomuuden kokemuksesta, jonka moni nainen tunnistaa jo lapsuudesta asti.

Naiset oppivat varomaan miehiä ennen kuin he oppivat luottamaan heihin.
Älä kävele yksin pimeällä.
Pidä avaimet kädessä.
Älä jätä juomaa valvomatta.
Jaa sijaintisi ystävälle.

Nämä eivät ole satunnaisia neuvoja vaan osa monen naisen arkea.

Karhu toimii vaistojensa mukaan. Ihmisen pitäisi kyetä moraaliseen vastuuseen. Silti liian moni nainen tietää kokemuksesta, ettei väkivallan uhkaa voi aina ennakoida, eikä ympäristö välttämättä usko, vaikka jotain tapahtuisi.

“Mies vai karhu?” ei ollut hyökkäys kaikkia miehiä vastaan. Se oli kuvaus siitä, kuinka syväksi turvattomuus on yhteiskunnassa juurtunut.

Kieli paljastaa asenteet

Myös tapa, jolla puhumme miehistä ja naisista, kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.

Miespoliitikko “jyrähtää”, “linjaa” ja “ottaa tilan haltuun”. Häntä pidetään määrätietoisena ja vahvana johtajana. Kun nainen toimii samalla tavalla, häntä kuvataan helposti “hankalaksi”, “pikkumaiseksi”, “kylmäksi” tai “liian tunteelliseksi”.

Mies on helposti asiantuntija. Nainen on “naisasiantuntija”.
Mies on poliitikko. Nainen on naispoliitikko.
Mies johtaa määrätietoisesti. Nainen komentaa.

Kieli ei ole merkityksetöntä. Se rakentaa mielikuvia siitä, kuka nähdään uskottavana, pätevänä ja vallankäyttöön oikeutettuna.

Sama näkyy väkivaltakeskustelussa. Miehen väkivaltaa saatetaan selittää stressillä, alkoholilla tai vaikealla elämäntilanteella. Naisen reaktiota taas tarkastellaan suurennuslasilla: oliko hän liian vihainen, liian äänekäs, liian humalassa, liian jotain.

Kun naisia arvioidaan jatkuvasti eri mittapuulla kuin miehiä, ylläpidetään kulttuuria, jossa heidän kokemuksensa kyseenalaistetaan helpommin.

Miesten vastuusta on puhuttava

Naisiin kohdistuva väkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa vakavan väkivallan tekijöistä on miehiä. Tämän sanominen ei ole miesten syyllistämistä, vaan ongelman tunnistamista.

Iso osa miehistä ei käytä väkivaltaa. Mutta liian moni mies vaikenee silloin, kun kohtaa naisvihamielistä puhetta, kontrollointia tai seksuaalista häirintää ympärillään. Hiljaisuus ylläpitää kulttuuria, jossa väkivallalle jää tilaa.

Miesten vastuuta tarvitaan erityisesti siinä, miten toisille miehille puhutaan. Millaisia vitsejä hyväksytään? Millaisia asenteita pidetään normaalina? Milloin puututaan?

Väkivallan ehkäisy ei voi jäädä vain naisten tehtäväksi.

Kasvatus rakentaa tulevaisuuden asenteet

Väkivalta ei synny tyhjiössä. Asenteet opitaan jo varhain.

Pojille opetetaan edelleen liian usein, että tunteet pitää tukahduttaa, että kovuus on vahvuutta ja että aggressiivisuus kuuluu miehisyyteen. Samaan aikaan tytöille opetetaan varovaisuutta, miellyttämistä ja vastuuta muiden tunteista.

Kun pojan aggressiivisuutta vähätellään “pojat on poikia” -asenteella, opetetaan samalla, että väkivalta on hyväksyttävä osa miehisyyttä.

Kasvatuksen vastuu kuuluu kodeille, kouluille, harrastuksille, medialle ja koko yhteiskunnalle. Me päätämme joka päivä, millaista käytöstä hyväksymme ja millaista emme.

Turvattomuus ei saa olla normaali osa naisten elämää

Moni nainen elää jatkuvan varovaisuuden kanssa. Avaimia pidetään kädessä kotiin kävellessä. Sijainti jaetaan ystävälle. Taksin rekisterinumero lähetetään läheiselle. Sosiaalisen median kommentteja pelätään.

Nämä eivät ole “ylireagointia”. Ne ovat selviytymiskeinoja yhteiskunnassa, jossa väkivallan uhka on todellinen.

Silti naisten kokemaa pelkoa vähätellään usein. Jos nainen kertoo häirinnästä, hänelle saatetaan sanoa, ettei “kannata ottaa niin vakavasti”. Jos nainen kertoo väkivallasta, häneltä kysytään ensimmäisenä, miksi hän jäi.

Harvemmin kysytään, miksi joku käytti väkivaltaa.

Yhteiskunnan vastuu näkyy teoissa, ei juhlapuheissa

Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa riittävän tehokkaasti. Uhrien palvelut ovat alimitoitettuja, turvakodeista ja järjestötyöstä leikataan, vaikka avun tarve kasvaa jatkuvasti.

Jos yhteiskunta todella haluaa vähentää väkivaltaa, tarvitaan enemmän kuin kampanjoita. Tarvitaan resursseja, ennaltaehkäisyä, tunnetaitokasvatusta, matalan kynnyksen apua ja toimivia palveluita.

Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutos.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu niin kauan kuin uhreja epäillään enemmän kuin tekijöitä. Ei niin kauan kuin hiljaisuutta pidetään neutraalina. Ei niin kauan kuin väkivaltaa selitetään pois.

Yhteiskunnan sivistystä ei mitata juhlapuheilla vaan sillä, uskotaanko uhreja silloin kun he kertovat kokemuksistaan ja puututaanko väkivaltaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Lähteet:

https://naistenlinja.fi/naisiin-kohdistuva-vakivalta-suomessa

https://yle.fi/a/74-20118646

https://thl.fi/data-ja-tilastot/vakivalta/lahisuhdevakivalta-ja-naisiin-kohdistuva-vakivalta

https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/uutiset/suositukset-grevio

https://nettiturvakoti.fi/tilastoja-vakivallasta

https://poliisi.fi/-//25254699/tutkimus-naisiin-kohdistuvaa-digitaalista-vakivaltaa-on-sivuutettu-ja-normalisoitu

https://areena.yle.fi/1-77570438

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012025170.html

https://yle.fi/a/74-20227385

Idänpään-Heikkilä_Aurora_tutkielma_2022Download
VNTEAS_2023_65Download

Palveleeko opetusministerin ajama koulun kesälomien siirto perheitä vai liike-elämää?

Opetusministeri Anders Adlercreutzin esitys kesälomien siirtämisestä on herättänyt paljon keskustelua. Ministerin mukaan uusi lomamalli voisi lisätä perheiden yhteistä aikaa ja tukea matkailu- ja palvelualaa. Samalla on väläytelty huhtikuulle sijoitettavaa ylimääräistä lomaviikkoa. Mutta ketä muutos oikeasti palvelisi? Lapsiperheitä vai liike-elämää?

Ajatus kuulostaa paperilla houkuttelevalta: kesäloma myöhemmin, keväälle hengähdystauko ja ehkä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen aikaan. Käytännössä moni lapsiperhe kuitenkin tunnistaa nopeasti ongelman. Suurin osa vanhemmista ei voi noin vain järjestää useita yhteisiä lomajaksoja vuoden mittaan. Suomessa työelämä pyörii edelleen vahvasti kesäkauden ympärillä, eikä monilla aloilla ole mahdollisuutta pitää lomia vapaasti huhtikuussa ja uudelleen keskikesällä.

Jos huhtikuussa tulee viikon loma ja kesälomaa samalla siirretään eteenpäin, mitä tapahtuu perheiden arjessa? Vanhemmat joutuvat järjestämään lastenhoitoa jälleen yhdelle ylimääräiselle viikolle. Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa eikä mahdollisuutta etätöihin. Monessa perheessä tämä tarkoittaa lisää säätämistä, lisää kustannuksia ja lisää kuormitusta, ei yhteistä laatuaikaa. Eikä etätyöt ole yhteistä aikaa, etätyöt on TYÖNTEKEMISTÄ.

On vaikea nähdä, miten tämä lisäisi aidosti perheiden yhteistä aikaa. Yhteinen aika syntyy siitä, että ihmisillä on mahdollisuus olla samaan aikaan vapaalla. Työelämä ei kuitenkaan muutu samalla tahdilla kuin koulun lomaehdotukset. Monilla aloilla kesälomat määräytyvät työvuorojen, tuotannon tai sesonkien mukaan. Harva vanhempi voi olla poissa töistä “jatkuvasti”, ensin huhtikuussa ja sitten pitkällä kesälomalla myöhemmin kesällä.

Lisäksi kevätlukukausi on jo nykyisellään monille raskas. Pitkä pimeä talvi, kokeet, arvioinnit ja jatkuva suorittaminen kuormittavat oppilaita, opettajia ja koko kouluyhteisöä. Kevään lopussa moni on aidosti väsynyt. Opettajat puhuvat lisääntyneestä kuormituksesta, oppilaat jaksamisongelmista ja perheet arjen uupumisesta. Kesäloma ei ole vain “kiva etu”, vaan monelle tärkeä palautumisen paikka.

Siksi herää kysymys: onko tässä oikeasti kuultu niitä ihmisiä, joita muutos koskee? Oppilaita, opettajia, koulun henkilökuntaa ja lapsiperheitä? Vai tuleeko paine enemmän matkailu- ja palvelualalta, jotka hyötyisivät pidemmästä kesäsesongista? Kun puhutaan “perheiden yhteisestä ajasta”, kuulostaa siltä, että perheet asetetaan perusteluksi ratkaisulle, jonka todelliset hyödyt valuvat aivan muualle.

Myös liike-elämän näkökulmasta muutos voi olla ongelmallinen. Suomessa monet alat toimivat nykyisen lomarytmin mukaan. Kesätyöt, tapahtumat, matkailu, mökkikausi ja yritysten vuosikello rakentuvat pitkälti koulujen kesälomien ympärille. Jos rytmiä muutetaan, vaikutukset eivät kohdistu vain kouluihin vaan koko yhteiskuntaan. Epäselväksi jää, kuka lopulta hyötyisi ja kuinka paljon. Kuka tätä loppujen lopuksi ajaa?

Kuka tätä muutosta todella kannattaa? Lapsiperheetkö, jotka jo nyt kamppailevat arjen aikataulujen kanssa? Vai ne, joilla ei enää ole koululaisten arkea pyöritettävänä? On eri asia tarkastella lomia teoriassa kuin elää niitä käytännössä.

Koulujen loma-ajat eivät ole vain kalenteritekninen kysymys. Ne liittyvät lasten jaksamiseen, perheiden arkeen ja koko yhteiskunnan rytmiin. Siksi näin suuri muutos pitäisi tehdä vasta laajan keskustelun ja aidon vaikutusarvioinnin jälkeen, ei vain sillä perusteella, että pidempi matkailusesonki kuulostaa hyvältä.

Kun rakenteita kevennetään, kuka kantaa lapset?

Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?

Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.

Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä

Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.

Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:

  • vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
  • enemmän vaihtuvia työntekijöitä
  • ohuempaa tukea arkeen
  • kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle

Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.

Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.

Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.

Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?

Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.

Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:

  • rinnalla kulkemista
  • yhteisöllisyyden rakentamista
  • osallisuuden vahvistamista
  • matalan kynnyksen tukea
  • arjen rytmin tukemista
  • syrjäytymisen ehkäisyä

Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.

Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.

Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.

Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen

Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.

Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.

Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.

Se on voinut olla:

  • ensimmäinen syy nousta aamulla
  • sosiaalinen yhteisö
  • turvallinen ympäristö harjoitella arkea
  • askel pois yksinäisyydestä
  • matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana

Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.

Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla?
Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko?
Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?

Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.

Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:

  • lastensuojeluun
  • mielenterveyspalveluihin
  • päihdepalveluihin
  • toimeentulotukeen
  • tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.

Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle

Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.

Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:

  • vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
  • lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
  • parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
  • ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?

Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?

Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.

Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä

Osallistuin 23.4. hyvinvointialueen järjestämään HYTE-seminaariin, joka kokosi yhteen laajan joukon hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen parissa toimivia asiantuntijoita. Seminaariin oli kutsuttu tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsenet, kuntien hyte-asioista vastaavia luottamushenkilöitä sekä viranhaltijoita. Päivä tarjosi paljon ajateltavaa ja myös aihetta kriittiselle pohdinnalle.

Keynote-puhujana toimi hyvinvointialuejohtaja Sanna Svahn. Paneelikeskusteluun osallistuivat Siuntion kunnanjohtaja Inka Tikkanen, ikääntyneiden palvelualuejohtaja Tuula Suominen, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan puheenjohtaja Sini Felipe sekä EMY ry:n Länsituuli-hankkeen hankekoordinaattori Hanna Parikka. Paneelissa oli selvästi koolla vahvaa osaamista ja monipuolisia näkökulmia ja keskustelu oli kiinnostavaa ja asiantuntevaa.

Pienryhmätyöskentelyssä katse arkeen ja mielen hyvinvointiin

Seminaarin keskiössä olivat pienryhmätyöskentelyt. Omassa ryhmässäni keskustelimme työikäisten ja vammaisten näkökulmasta erityisesti mielen hyvinvoinnin vahvistamisesta. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja erittäin rakentavaa. Ryhmässäni oli todella osaavia ja kokeneita osallistujia.

Itse nostin esiin vammaisten lasten oikeuden aamu-, iltapäivä- ja kesäajanhoitoon. Lisäksi korostin sitä, miten huoltajien ja koko perheen hyvinvointi heijastuu suoraan myös vammaisten lasten mielen hyvinvointiin. Kun arjen perusrakenteet ovat kunnossa, se tuo turvaa ja ennakoitavuutta, mutta jos jokin keskeinen asia, kuten hoitoon pääsy, kuljetukset, hakuprosessit tai muu byrokratia on huonosti järjestetty, syntyy huoltajille ylimääräistä kuormitusta.

Arjen helppous ja varmuus ovat mielen hyvinvoinnin keskeisiä tukipilareita. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kun minulta myöhemmin kysyttiin pienryhmän keskustelujen annista, totesin rehellisesti, että vastauksen antaminen juuri sillä hetkellä oli vaikeaa. Keskustelut olivat niin monisyisiä ja ajatuksia herättäviä, että ne vaativat aikaa prosessoitavaksi. Tämäkin kertoo mielestäni siitä, että pienryhmätyöskentely todella toimi.

Tunnistetaanko alueelliset erot oikeasti?

Paneelikeskustelussa todettiin, että LUVNissa on huomioitu alueellisten erojen todellisuus palveluiden tarpeessa ja saatavuudessa. Tämä herätti minussa vahvan pohdinnan ja rehellisesti sanottuna myös pienen turhautumisen. Missä tämä huomioiminen konkreettisesti näkyy?

Näkyykö se lastensuojelun asiakkuuksissa, palveluohjauksessa, Ankkuritoiminnassa, Ohjaamotoiminnassa tai kotihoidossa? Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta sellaisena kuin ne Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toimivat, on LUVNin aikana käytännössä ajettu alas. Juuri siellä ne olivat todennetusti erittäin toimivaa, ennaltaehkäisevää ja vaikuttavaa toimintaa.

Toiminta lakkautettiin, koska hyvinvointialueella haluttiin yhdenmukaistaa palvelut Espoon mallin mukaisiksi. Ongelmana on, että Espoossa Ankkuritoiminta painottuu pitkälti oikeudelliseen apuun. Lohjalla puolestaan pystyttiin aidosti tekemään ennaltaehkäisevää työtä, eli juuri sitä, jonka pitäisi olla toiminnan ytimessä.

Jos Espoossa pystyttäisiin toteuttamaan Ankkuritoimintaa samalla tavalla kuin Lohjalla, nuorisorikollisuus olisi todennäköisesti pienempi haaste. Nyt alueella käynnistetään lukuisia hankkeita nuorisorikollisuuteen puuttumiseksi. Moni niistä tekee varmasti hyvää työtä, mutta herää kysymys: miksi toimivaa mallia ei laajennettu koko alueelle?

Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kun jokin toimii, se tulisi tunnistaa, säilyttää ja levittää.

Yhteistyö on hyvinvointialueen ydintehtävä

Ohjaamotoiminta oli erinomainen esimerkki matalan kynnyksen palvelusta, jossa nuoret löysivät tarvitsemansa tuen yhden katon alta. Nyt palvelut on hajautettu, jälleen yhdenmukaistamisen nimissä. Tämä tekee palveluihin hakeutumisesta monimutkaisempaa ja lisää riskiä sille, että nuori putoaa tukiverkkojen välistä.

Hyvinvointialueen keskeinen tehtävä on tehdä tiivistä yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Ankkuritoiminta oli loistava esimerkki aidosti toimivasta yhteistyöstä hyvinvointialueen, poliisin ja kuntien välillä. Tällainen yhteistyö ehkäisee päällekkäistä työtä, parantaa tiedonkulkua ja ennen kaikkea tukee ennaltaehkäisevää toimintaa.

Yhteistyö ei ole pelkkä hallinnollinen tavoite, vaan asukkaiden hyvinvoinnin, palvelujen toimivuuden ja niiden kehittämisen edellytys.