Kategoria-arkisto:tasa-arvo

Kun rakenteita kevennetään, kuka kantaa lapset?

Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?

Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.

Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä

Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.

Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:

  • vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
  • enemmän vaihtuvia työntekijöitä
  • ohuempaa tukea arkeen
  • kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle

Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.

Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.

Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.

Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?

Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.

Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:

  • rinnalla kulkemista
  • yhteisöllisyyden rakentamista
  • osallisuuden vahvistamista
  • matalan kynnyksen tukea
  • arjen rytmin tukemista
  • syrjäytymisen ehkäisyä

Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.

Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.

Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.

Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen

Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.

Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.

Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.

Se on voinut olla:

  • ensimmäinen syy nousta aamulla
  • sosiaalinen yhteisö
  • turvallinen ympäristö harjoitella arkea
  • askel pois yksinäisyydestä
  • matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana

Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.

Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla?
Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko?
Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?

Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.

Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:

  • lastensuojeluun
  • mielenterveyspalveluihin
  • päihdepalveluihin
  • toimeentulotukeen
  • tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.

Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle

Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.

Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:

  • vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
  • lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
  • parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
  • ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?

Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?

Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.

Täysi sali, tärkeitä kysymyksiä ja terveiset aluevaltuustosta seniorikahvilaan

Lämmin kiitos kutsusta vierailulle seniorikahvilaan! Kävin viime viikolla seniorikahvilassa kertomassa hyvinvointialueen kuulumisia, erityisesti ikääntyneiden palveluista. Tilaisuus oli kaikin puolin mukava, avoin ja ennen kaikkea hyvin keskusteleva. Seniorikahvila oli täynnä, mikä kertoi osaltaan siitä, kuinka tärkeä ja merkityksellinen kohtaamispaikka se osallistujilleen on.

Keskustelu oli vilkasta alusta loppuun ja kysymyksiä esitettiin paljon. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joihin pystyin vastaamaan suoraan aluevaltuuston viimeisimpien käsittelyjen ja hyvinvointialueen ajankohtaisen tilannekuvan pohjalta. Osa taas oli hyvin konkreettisia ja yksityiskohtaisia ja niiden osalta sanoin suoraan, etten halua vastata arvailulla. Lupasin ottaa selvää ja palata asiaan ja näin myös teen. Minulle luottamushenkilönä on tärkeää, että vastaukset perustuvat tietoon.

Terveiset aluevaltuuston kokouksesta

Kerroin seniorikahvilassa myös tiivistetysti terveiset tiistain aluevaltuuston kokouksesta, jossa käsiteltiin useita ikääntyneitä koskevia aloitteita ja kysymyksiä.

Keskeinen viesti on se, että ikääntyneiden sosiaalipalvelut toteutuvat tällä hetkellä pääosin lakisääteisissä määräajoissa. Palvelutarpeen arviointi käynnistyy yleensä nopeasti, kotihoito saadaan liikkeelle lyhyellä viiveellä ja ympärivuorokautisen palveluasumisen odotusajat pysyvät pääosin sallittujen rajojen sisällä.

Valtuustokeskustelussa painotettiin kuitenkin vahvasti sitä, että pelkkä määräaikojen täyttyminen ei riitä. Hoidon laadun, turvallisuuden ja arvokkaan kohtelun on oltava keskiössä. Julkisuudessa esiin nousseet tapaukset on otettu vakavasti, ja valvontaa on vahvistettu. Erityisesti korostettiin kaatumisten ehkäisyä, lääkehoidon turvallisuutta, henkilöstön osaamista ja avointa toimintakulttuuria, jossa epäkohtiin puututaan.

Kerroin myös siitä, että ilmoituksia vaaratilanteista ja epäkohdista tehdään nyt aiempaa enemmän. Tämä ei välttämättä tarkoita hoidon heikentymistä, vaan kertoo osaltaan matalammasta ilmoituskynnyksestä ja paremmasta raportointikulttuurista. Tieto mahdollistaa puuttumisen ja kehittämisen.

Lisäksi keskustelimme ruotsinkielisten palvelujen saatavuudesta, erityisesti Espoossa. Tavoitteena on turvata kielellisesti turvallinen hoiva ja uusia ratkaisuja on suunnitteilla.

Järjestöavustus ja kohtaamisten merkitys

Seniorikahvila on saanut järjestöavustusta tulevaisuus‑ ja kehittämislautakunnan myöntämänä. Lautakunnan jäsenenä minulle on tärkeää, että pääsen myös käytännössä tutustumaan niihin toimintoihin, joille avustuksia myönnetään. Paperit, hakemukset ja raportit kertovat yhden puolen, mutta vasta paikan päällä näkee ja kokee toiminnan todellisen merkityksen.

On selvää, etten voi osallistua tai vierailla kaikissa kohteissa, joissa tehdään arvokasta työtä. Niissä paikoissa, joihin pystyn menemään, haluan kuitenkin käydä. Nämä kohtaamiset antavat tärkeää ymmärrystä siitä, miten järjestöjen ja yhteisöjen toiminta tukee hyvinvointia, osallisuutta ja arjen sujuvuutta.

Seniorikahvila on selvästi paljon enemmän kuin vain kahvihetki. Se on yhteisö ja tärkeä kohtaamispaikka, jossa vaihdetaan kuulumisia, jaetaan kokemuksia ja ehkäistään yksinäisyyttä. Juuri tällaisilla matalan kynnyksen toiminnoilla on suuri merkitys ikääntyneiden hyvinvoinnille.

Luottamushenkilönä nämä vierailut ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Tilastojen, raporttien ja kokouspapereiden rinnalle tarvitaan aitoa vuoropuhelua ja mahdollisuus kuulla ihmisten kokemuksia suoraan.

Kiitos vielä kerran kutsusta, lämpimästä vastaanotosta ja hyvistä keskusteluista. Toivon, että tapaamme uudelleen ja jatkamme keskusteluja siitä, miten ikääntyneiden arkea ja palveluja voidaan entisestään parantaa.

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset

Tein aluevaltuustokysymyksen 28.4 aluevaltuustokokouksessa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluehallitukselle Ankkuritoiminnasta. Syy oli hyvin yksinkertainen ja haluan, että asiasta saadaan selkeät vastaukset.

Ankkuritoiminta on yksi keskeisimmistä tavoista puuttua nuorten tilanteisiin varhaisessa vaiheessa. Se on työtä, jossa moniammatillinen yhteistyö, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö ja terveydenhuolto (psykiatrinen sairaanhoitaja) ratkaisee. Juuri siksi sillä on väliä, miten se on järjestetty.

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta oli aiemmin tutkitusti vaikuttavaa ja toimivaa. Yhteinen tiimi, yhteiset tilat ja arjen yhteistyö mahdollistivat nopean reagoinnin ja aidosti kokonaisvaltaisen tuen nuorille. Nyt tämä malli on muutettu. Työtä tehdään osin oman työn ohella, yhteiset rakenteet ovat hajautuneet ja erityisesti terveydenhuollon rooli on jäänyt epäselväksi.

Kysymykseni ytimessä on se, mitä nämä muutokset ovat tarkoittaneet käytännössä. Onko toiminta edelleen yhtä vaikuttavaa? Pääsevätkö nuoret yhtä nopeasti palveluihin? Toimiiko moniammatillinen yhteistyö oikeasti arjessa, vai vain paperilla?

Halusin tehdä asiasta nimenomaan valtuustokysymyksen, en pelkkää aloitetta. Kysymykseen on vastattava. Se pakottaa avaamaan nykytilannetta ja perustelemaan tehdyt muutokset. Liian usein isoja rakenteellisia muutoksia tehdään ilman, että niiden vaikutuksia arvioidaan avoimesti.

Lisäksi on huolestuttavaa, että Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka se kuuluu perustoimintaan. Ilman tietoa emme voi arvioida, mihin suuntaan olemme menossa.

Kun saan vastauksen aluehallitukselta, arvioin seuraavat askeleet. On täysin mahdollista, että asiasta tarvitaan myös aluevaltuustoaloite, erityisesti jos (kun) käy ilmi, että toiminnan vaikuttavuus on heikentynyt tai rakenteet eivät tue riittävää yhteistyötä.

Se n kuitenkin varmaa, että nuorten palveluissa ei ole enää varaa heikennyksiin. Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevintä työtä, mitä voimme tehdä.

hieman terävämmän (poliittisemman) version tai lyhyemmän someversion?

Kysymys:

Aluevaltuustokysymys: Ankkuritoiminnan nykytila ja tuloksellisuus

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta on aiemmin ollut tuloksellista ja vaikuttavaa. Toiminta perustui tiiviiseen moniammatilliseen yhteistyöhön, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö sekä psykiatrinen sairaanhoitaja työskentelivät samassa tilassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja toimi tiimissä kokoaikaisesti, mikä mahdollisti nopean tuen erityisesti mielenterveyden haasteissa.

Hyvinvointialueuudistuksen myötä toimintamalli on muuttunut merkittävästi. Nykyisin

  • sosiaalityöntekijät eivät ole kiinteä osa tiimiä, vaan toimivat konsultatiivisesti
  • tiimissä työskentelee pääasiassa sosiaaliohjaajia
  • psykiatrisen sairaanhoitajan rooli ei ole enää vastaava
  • Ankkurityötä tehdään oman työn ohella
  • toimintaa ei johdeta keskitetysti
  • terveydenhuollon yhteistyölle ei ole selkeitä rakenteita
  • yhteiset tilat ja päivittäinen moniammatillinen yhteistyö ovat poistuneet

Lisäksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka sellainen tulee laatia vuosittain.

Edellä kuvatut muutokset herättävät huolta toiminnan vaikuttavuudesta, palveluun pääsyn nopeudesta sekä moniammatillisen yhteistyön toimivuudesta.

Kysymys:

Miten aluehallitus arvioi Ankkuritoiminnan nykyistä tuloksellisuutta ja toimivuutta Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, erityisesti Lohja–Vihti–Karkkila-alueella, ja:

  1. Miten nykyinen toimintamalli (hajautettu, oman työn ohella tehtävä työ) vastaa aiemman tiimimallin vaikuttavuutta?
  2. Miten terveydenhuollon, erityisesti mielenterveyspalvelujen, yhteistyö on nykyisin järjestetty Ankkuritoiminnassa?
  3. Miksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu vuosittaista toimintakertomusta, ja milloin se tullaan laatimaan?
  4. Miten nuorten ohjautuminen Ankkuritoimintaan toimii nykyisessä mallissa ja kuinka nopeasti palvelu käynnistyy?
  5. Onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin?

Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä

Osallistuin 23.4. hyvinvointialueen järjestämään HYTE-seminaariin, joka kokosi yhteen laajan joukon hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen parissa toimivia asiantuntijoita. Seminaariin oli kutsuttu tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsenet, kuntien hyte-asioista vastaavia luottamushenkilöitä sekä viranhaltijoita. Päivä tarjosi paljon ajateltavaa ja myös aihetta kriittiselle pohdinnalle.

Keynote-puhujana toimi hyvinvointialuejohtaja Sanna Svahn. Paneelikeskusteluun osallistuivat Siuntion kunnanjohtaja Inka Tikkanen, ikääntyneiden palvelualuejohtaja Tuula Suominen, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan puheenjohtaja Sini Felipe sekä EMY ry:n Länsituuli-hankkeen hankekoordinaattori Hanna Parikka. Paneelissa oli selvästi koolla vahvaa osaamista ja monipuolisia näkökulmia ja keskustelu oli kiinnostavaa ja asiantuntevaa.

Pienryhmätyöskentelyssä katse arkeen ja mielen hyvinvointiin

Seminaarin keskiössä olivat pienryhmätyöskentelyt. Omassa ryhmässäni keskustelimme työikäisten ja vammaisten näkökulmasta erityisesti mielen hyvinvoinnin vahvistamisesta. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja erittäin rakentavaa. Ryhmässäni oli todella osaavia ja kokeneita osallistujia.

Itse nostin esiin vammaisten lasten oikeuden aamu-, iltapäivä- ja kesäajanhoitoon. Lisäksi korostin sitä, miten huoltajien ja koko perheen hyvinvointi heijastuu suoraan myös vammaisten lasten mielen hyvinvointiin. Kun arjen perusrakenteet ovat kunnossa, se tuo turvaa ja ennakoitavuutta, mutta jos jokin keskeinen asia, kuten hoitoon pääsy, kuljetukset, hakuprosessit tai muu byrokratia on huonosti järjestetty, syntyy huoltajille ylimääräistä kuormitusta.

Arjen helppous ja varmuus ovat mielen hyvinvoinnin keskeisiä tukipilareita. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kun minulta myöhemmin kysyttiin pienryhmän keskustelujen annista, totesin rehellisesti, että vastauksen antaminen juuri sillä hetkellä oli vaikeaa. Keskustelut olivat niin monisyisiä ja ajatuksia herättäviä, että ne vaativat aikaa prosessoitavaksi. Tämäkin kertoo mielestäni siitä, että pienryhmätyöskentely todella toimi.

Tunnistetaanko alueelliset erot oikeasti?

Paneelikeskustelussa todettiin, että LUVNissa on huomioitu alueellisten erojen todellisuus palveluiden tarpeessa ja saatavuudessa. Tämä herätti minussa vahvan pohdinnan ja rehellisesti sanottuna myös pienen turhautumisen. Missä tämä huomioiminen konkreettisesti näkyy?

Näkyykö se lastensuojelun asiakkuuksissa, palveluohjauksessa, Ankkuritoiminnassa, Ohjaamotoiminnassa tai kotihoidossa? Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta sellaisena kuin ne Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toimivat, on LUVNin aikana käytännössä ajettu alas. Juuri siellä ne olivat todennetusti erittäin toimivaa, ennaltaehkäisevää ja vaikuttavaa toimintaa.

Toiminta lakkautettiin, koska hyvinvointialueella haluttiin yhdenmukaistaa palvelut Espoon mallin mukaisiksi. Ongelmana on, että Espoossa Ankkuritoiminta painottuu pitkälti oikeudelliseen apuun. Lohjalla puolestaan pystyttiin aidosti tekemään ennaltaehkäisevää työtä, eli juuri sitä, jonka pitäisi olla toiminnan ytimessä.

Jos Espoossa pystyttäisiin toteuttamaan Ankkuritoimintaa samalla tavalla kuin Lohjalla, nuorisorikollisuus olisi todennäköisesti pienempi haaste. Nyt alueella käynnistetään lukuisia hankkeita nuorisorikollisuuteen puuttumiseksi. Moni niistä tekee varmasti hyvää työtä, mutta herää kysymys: miksi toimivaa mallia ei laajennettu koko alueelle?

Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kun jokin toimii, se tulisi tunnistaa, säilyttää ja levittää.

Yhteistyö on hyvinvointialueen ydintehtävä

Ohjaamotoiminta oli erinomainen esimerkki matalan kynnyksen palvelusta, jossa nuoret löysivät tarvitsemansa tuen yhden katon alta. Nyt palvelut on hajautettu, jälleen yhdenmukaistamisen nimissä. Tämä tekee palveluihin hakeutumisesta monimutkaisempaa ja lisää riskiä sille, että nuori putoaa tukiverkkojen välistä.

Hyvinvointialueen keskeinen tehtävä on tehdä tiivistä yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Ankkuritoiminta oli loistava esimerkki aidosti toimivasta yhteistyöstä hyvinvointialueen, poliisin ja kuntien välillä. Tällainen yhteistyö ehkäisee päällekkäistä työtä, parantaa tiedonkulkua ja ennen kaikkea tukee ennaltaehkäisevää toimintaa.

Yhteistyö ei ole pelkkä hallinnollinen tavoite, vaan asukkaiden hyvinvoinnin, palvelujen toimivuuden ja niiden kehittämisen edellytys.

Vierailu HyTe ry:llä – leikkaukset uhkaavat ennaltaehkäisevää työtä

Vierailimme aluevaltuustoryhmän kanssa HyTe ry:llä keskustelemassa järjestökentän ajankohtaisesta tilanteesta. Keskustelimme toiminnasta ja saimme viestin kentältä, että epävarmuus on lisääntynyt ja huoli hallituksen leikkauspolitiikan vaikutuksista on todellinen.

Erityisen ongelmallista on se, että leikkaukset kohdistuvat ennaltaehkäisevään työhön, eli juuri siihen, jonka pitäisi olla koko hyvinvointijärjestelmän perusta. Kun varhaiseen tukeen ei panosteta, ongelmat kasaantuvat ja kustannukset kasvavat myöhemmin moninkertaisiksi.

Keskustelimme muun muassa VESA-toiminnasta, järjestötoimikunnan roolista sekä HyTeData-hankkeesta. Nämä kaikki ovat esimerkkejä siitä, miten järjestöt kehittävät toimintaansa, tuottavat tietoa päätöksenteon tueksi ja rakentavat yhteistyötä eri toimijoiden välillä. Työtä tehdään vastuullisesti ja vaikuttavasti, mutta yhä epävarmemmassa toimintaympäristössä.

Vapaaehtoistyön arvo kertoo paljon kokonaisuudesta. Kansalaisareena arvioi sen olevan Suomessa noin 3,2 miljardia euroa. On selvää, ettei valtio tai kunnat pysty korvaamaan tätä panosta, ei ainakaan samalla kustannustasolla tai inhimillisellä ulottuvuudella.

Silti järjestöiltä odotetaan yhä enemmän, samalla kun niiden rahoitusta kiristetään. Tämä yhtälö ei toimi.

Kolmas sektori kyllä tunnustetaan puheissa tärkeäksi, mutta käytännön tasolla tuki jää liian usein riittämättömäksi. Pelkkä arvostus ei maksa palkkoja, pidä toimintaa käynnissä tai mahdollista pitkäjänteistä kehittämistä.

Myös yhteistyössä on edelleen merkittäviä haasteita. Erityisesti palvelualueyhteistyö ontuu, ja järjestökentällä koetaan, ettei niiden työtä ymmärretä riittävästi. Asenteissa kolmatta sektoria kohtaan on edelleen korjattavaa ja kumppanuuden sijaan järjestöt nähdään liian usein irrallisina toimijoina.

Jos haluamme aidosti rakentaa kestävää hyvinvointia, järjestöjen toimintaedellytyksiä ei voi heikentää. Päinvastoin: niitä on vahvistettava. Kyse ei ole pelkästä arvovalinnasta, vaan järkevästä ja vastuullisesta politiikasta.

Synnytys ei ole neutraali päätös

Elokuussa 2024 tein yhdessä toisen äidin kanssa kantelun tasa-arvovaltuutetulle. Syynä oli HUSin päätös lakkauttaa Lohjan sairaalan synnytysosasto osana Uudenmaan synnytyspalvelujen palveluverkkoa.

Kantelun taustalla ei ollut vain huoli omasta kotiseudusta tai yksittäisestä sairaalasta. Taustalla oli perustavanlaatuisempi kysymys: huomioidaanko näin merkittävissä terveydenhuollon päätöksissä tasa-arvo lain edellyttämällä tavalla, vai ohitetaanko se tehokkuus- ja säästöpuheen varjolla?

14.4.2026 sain vastauksen. Ja se kertoo paljon enemmän kuin vain yhdestä synnytysosastosta.

Tasa-arvo ei ole mielipide, vaan lakisääteinen velvoite

Tasa-arvovaltuutetun antama lausunto HUSille (TAS/199/2024) on harvinaisen selkeä. Sen keskeinen johtopäätös on, että HUS ei noudata tasa-arvolain 4 §:n mukaista velvollisuutta edistää sukupuolten tasa-arvoa toiminnassaan.

Tämä velvoite koskee kaikkea viranomaisen toimintaa:

  • palvelujen suunnittelua
  • päätösten valmistelua
  • palveluverkkoja
  • ja myös taloudellisesti vaikeita tilanteita

Kyse ei ole siitä, syrjitäänkö ketään tarkoituksella. Kyse on siitä, että viranomaisen on aktiivisesti arvioitava ja ehkäistävä sellaista päätöksentekoa, joka tosiasiallisesti kohtelee eri sukupuolia eriarvoisesti.

Sukupuolineutraalisuus ei riitä, päinvastoin

Lausunnossa tasa-arvovaltuutettu purkaa HUSin keskeistä perustelua: sukupuolineutraalisuutta.

HUS on korostanut, että terveyspalvelut kohdennetaan lääketieteellisen tarpeen perusteella ja että palvelujärjestelmä on sukupuolineutraali. Tasa-arvovaltuutetun mukaan tämä ei kuitenkaan täytä tasa-arvolain edistämisvelvoitetta. Itse asiassa se voi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen.

Näennäisesti neutraali päätös voi olla tosiasiallisesti epätasa-arvoinen, jos:

  • se kohdistuu palveluihin, joita käyttävät lähes yksinomaan naiset tai synnyttävät
  • vaikutuksia ei arvioida erikseen
  • ja seuraukset (kuten pidemmät matkat, lisääntyneet riskit ja kuormitus) kasaantuvat tietylle ryhmälle

Synnytyspalvelut ovat tästä kaikkein ilmeisin esimerkki.

Synnytyspalvelut ovat tasa-arvokysymys

Tasa-arvovaltuutettu toteaa lausunnossaan, että synnytyksiin, naistentauteihin ja lisääntymisterveyteen liittyvät palvelut ovat kiinteästi sukupuoleen liittyviä ja niillä on vahva yhteys naisten perus- ja ihmisoikeuksiin.

Kun synnytysosasto suljetaan:

  • synnytysmatkat pitenevät
  • epävarmuus lisääntyy
  • arjen kuormitus kasvaa erityisesti lapsiperheissä
  • vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin alueille, joilla palvelut jo valmiiksi ovat kauempana

Jos näitä vaikutuksia ei arvioida, päätökset eivät ole tasa-arvolain mukaisia riippumatta siitä, kuinka rationaalisilta ne näyttävät talouden näkökulmasta.

Miksi tasa-arvovaltuutettu ei ottanut kantaa juuri Lohjan päätökseen?

Moni on kysynyt, miksi tasa-arvovaltuutettu ei lausunnossaan suoraan sanonut, että Lohjan synnytysosaston lakkauttaminen on lainvastainen.

Tähän vastaus on toimivaltakysymys, sillä tasa-arvovaltuutettu

  • ei arvioi palveluverkkopäätösten tarkoituksenmukaisuutta
  • ei punnitse yksittäisen sairaalan sulkemista kaikilta oikeudellisilta ja lääketieteellisiltä näkökulmilta

Mutta tämä ei tarkoita, että kantelu olisi hylätty.

Päinvastoin: kantelu johti laajaan ja kriittiseen arvioon HUSin koko päätöksentekomallista ja lopputulos oli se, että HUSin menettely todettiin tasa-arvolain vastaiseksi edistämisvelvoitteen osalta.

Tämä on juridisesti erittäin merkittävä huomio.

Kyse ei ole vain Lohjasta, vaan siitä, miten päätöksiä tehdään

Tasa-arvovaltuutettu toteaa vastauksessaan, että kyse ei ole yksittäistapauksesta. Sama ongelma koskee laajemmin hyvinvointialueita ja niiden tapaa tehdä palveluverkkopäätöksiä.

Lukiessani tasa-arvovaltuutetun vastausta ja lausuntoa, jäi pohtimaan, että kuinka moni muu päätös on tehty ilman sukupuolivaikutusten arviointia? Ja kuka kantaa vastuun niistä seurauksista, jotka näkyvät arjessa vuosien ajan?

Mitä tästä pitäisi oppia?

Lohjan synnytysosaston tapaus osoittaa, että:

  • tasa-arvo ei ole lisänäkökulma, jonka voi ottaa tai jättää ottamatta
  • se ei ole ideologinen mielipide, vaan laki
  • ja sen huomioimatta jättäminen horjuttaa päätöksenteon legitimiteettiä

Hyvinvointialueilla ja HUSissa on syytä pysähtyä kysymään:

  • arvioidaanko päätösten vaikutukset ennakolta?
  • nähdäänkö ihmiset numeroiden takana?
  • ja onko tasa-arvo rakennettu osaksi päätöksenteon rakenteita vai sysätty sivuun?

Kun tein kantelun elokuussa 2024, en tiennyt, mihin se johtaisi. Nyt tiedän ainakin tämän: se paljasti rakenteellisen ongelman, joka koskee meitä kaikkia, erityisesti perheitä ja naisia Uudellamaalla.

Tasa-arvo ei ole hidaste hyvälle päätöksenteolle.
Se on sen mittari.

Voit lukea tasa-arvovaltuutetun lausunnon täältä:

Lausunto TAS_199_2024Download