Kategoria-arkisto:Lapset ja nuoret

Aluevaltuustossa tarvitaan päätösvaltaa, ei vain aloitteita

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuusto kokoontui tiistaina 6.10.2026. Kokouksessa käsiteltiin muun muassa hyvinvointialueen taloutta, hyvinvointialuejohtajan jatkokautta, pelastustoimen palvelutasopäätöstä ja tarkastuslautakunnan arviointikertomusta.

Ennen kokouksen alkua kahvipöydässä käytiin keskustelua asiasta, joka jäi itse kokouksen jälkeenkin pitkään mietityttämään. Keskustelimme siitä, että kokouksissamme on ollut paljon aluevaltuustoaloitteita.

Keskustelukumppanini totesivat, että aloitteilla pyritään vaikuttamaan päätöksentekoon. Se on täysin ymmärrettävää. Aloite on yksi harvoista konkreettisista välineistä, joilla valtuutettu voi nostaa asian virallisesti käsittelyyn. Itse nostin keskusteluun toisen näkökulman.

Nostin esiin sen, että aloitteita on paljon myös siksi, että aluevaltuutetuilla on loppujen lopuksi melko vähän asioita, joista he voivat itse päättää. Jos valtuutettu kokee, ettei pysty vaikuttamaan päätöksiin, on luonnollista yrittää vaikuttaa aloitteilla, kysymyksillä ja muilla keskustelunavauksilla. Muistutin myös samalla, että tähän olisi olemassa myös aika yksinkertainen ratkaisu.

Siirretään päätösvaltaa aluehallitukselta ja virkajohdolta lautakunnille ja erityisesti aluevaltuustolle.

Tätä olemme keskustassa esittänyt jo pariinkin otteeseen hallintosääntöön, mutta toistaiseksi enemmistö ei ole ollut valmis tätä tekemään.

Minusta tätä pitäisi kuitenkin edelleen arvioida.

Aluevaltuusto on hyvinvointialueen ylin päättävä toimielin ja jos haluamme, että aluevaltuusto käyttää sille kuuluvaa poliittista johtajuutta ja kantaa vastuuta hyvinvointialueen suunnasta, sillä pitää olla myös todellista päätösvaltaa. Vastuuta joka tapauksessa kannamme.

Aloitteiden määrä ei itsessään ole ongelma. Päinvastoin, sillä koen, että aktiiviset valtuutetut ovat demokratian kannalta hyvä asia, mutta jos aloitteista tulee keskeinen tapa yrittää vaikuttaa asioihin siksi, että varsinaisessa päätöksenteossa valtuustolla on liian vähän valtaa, kannattaa katsoa myös rakenteita.

Voisimmeko antaa valtuutetuille enemmän päätösvaltaa sen sijaan, että annamme heille lisää mahdollisuuksia tehdä aloitteita?

Tämä kysymys liittyy myös siihen, mitä 6.10. kokouksessa tapahtui.

Aborttien maksuttomuus nousi esiin

Kokouksessa jätettiin useita aluevaltuustoaloitteita raskaudenkeskeytysten maksuttomuudesta.

Pidän tärkeänä, että tästä asiasta keskustellaan myös Länsi-Uudellamaalla. Terveydenhuollon asiakasmaksut voivat muodostua ihmiselle todelliseksi esteeksi palveluun hakeutumiselle. Lisääntymisterveyden palveluissa yhdenvertaisuus on erityisen tärkeää.

Yksi asia kiinnitti kuitenkin erityisesti huomioni. Myös kokoomuksesta jätettiin aloite aborttien maksuttomuudesta.

Asetelma on kiinnostava, koska samaan aikaan kokoomus on hallituspuolue ja hallitus on tuonut eduskuntaan esityksen terveydenhuollon asiakasmaksujen muuttamisesta. Hallitus esittää muun muassa uutta leikkaus- ja toimenpidemaksua sekä muutoksia päiväkirurgian maksuihin. Esityksen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2027 alusta.

Hallituksen esitys ei tarkoita kaikkien raskaudenkeskeytysten muuttumista maksullisiksi. HUSin mukaan 98 prosenttia raskaudenkeskeytyksistä hoidetaan lääkkeellisesti, joten kirurgisesti tehdään noin kaksi prosenttia keskeytyksistä.

Kaksi prosenttia voi kuulostaa pieneltä luvulta, mutta kyse on silti ihmisistä, jotka joutuvat tilanteessa maksamaan hoidostaan. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta en pidä tätä merkityksettömänä. Jos raskaudenkeskeytyksen tarvitsija joutuu kirurgiseen toimenpiteeseen, ei hänen pitäisi joutua eri asemaan vain sen vuoksi, millainen lääketieteellinen menetelmä hänen hoidossaan tarvitaan.

Siksi poliittinen asetelma on mielestäni kiinnostava.

Jos aborttien maksuttomuutta pidetään hyvänä ja tavoiteltavana asiana aluevaltuustossa, miten sama tavoite näkyy valtakunnan politiikassa?

Ja toisaalta, jos hyvinvointialueilla on mahdollisuus päättää asiakasmaksuista lainsäädännön sallimissa rajoissa, miksi emme käyttäisi tätä mahdollisuutta Länsi-Uudellamaalla?

Näistä kysymyksistä pitää voida keskustella avoimesti ja ilman puoluerajoja. Aloite aborttien maksuttomuudesta on tervetullut keskustelunavaus, mutta samalla on syytä tarkastella sitä, ovatko tavoitteet johdonmukaisia sekä valtakunnan että hyvinvointialueen päätöksenteossa.

Aloitteilla pitää voida vaikuttaa

Minusta tässä on oikeastaan kyse samasta asiasta kuin aloitteiden määrässä.

Valtuutettujen pitää pystyä vaikuttamaan.

Aloite on tärkeä väline, mutta parhaimmillaan valtuutettu osallistuu myös varsinaiseen päätöksentekoon ja pystyy muuttamaan päätöksiä.

Siksi olen pitänyt esillä päätösvallan siirtämistä lähemmäs valtuustoa ja lautakuntia, sillä kun päätösvalta on siellä, missä poliittinen keskustelu käydään, valtuutettu voi myös aidosti kantaa vastuuta tekemistään ratkaisuista muuten vaarana on, että aluevaltuusto keskustelee, tekee aloitteita ja antaa lausuntoja, mutta varsinainen päätösvalta on edelleen aluehallitukselle ja virkajohdolle.

En kaipaa aluevaltuustoon lisää valtaa vallan vuoksi, vaan kaipaan sinne demokraattista päätösvaltaa siksi, että valtuutetut ovat saaneet ihmisiltä mandaatin tehdä päätöksiä ja kun päätöksiä voidaan tehdä, myös vastuu niistä on selkeämpi. Ehkä silloin emme tarvitsisi aivan niin montaa aloitetta siksi, että yritämme niiden kautta saada asioita liikkeelle.

Aloitteita tarvitaan jatkossakin, mutta vielä enemmän tarvitaan todellista mahdollisuutta päättää.

Aborttioikeus on ihmisoikeus, ei paluuta 1950-luvulle – Lotta Paakkunainen

Kun terveydenhuollon maksu nousee, kuka maksaa ja mitä siitä oikeasti säästyy? – Lotta Paakkunainen

Kun terveydenhuollon maksu nousee, kuka maksaa ja mitä siitä oikeasti säästyy?

Hallituksen uudet sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat herättäneet keskustelua erityisesti raskaudenkeskeytysten maksuista. Aborttimaksu on kuitenkin vain yksi osa paljon suurempaa kokonaisuutta.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan uusia erityistutkimusmaksuja sekä leikkaus- ja toimenpidemaksuja. Lisäksi joitakin nykyisiä maksuja korotetaan. Erityistutkimuksesta voitaisiin periä enintään 60,30 euroa ja leikkaus- ja toimenpidemaksusta enintään 264,10 euroa. Uudet maksut on tarkoitus ottaa käyttöön 1.3.2027.

Aborttikeskustelussa on tärkeää huomata, ettei kyse ole aborttioikeuden muuttamisesta, mutta kyse on silti rahasta ja raha vaikuttaa siihen, kuinka helposti ihminen tosiasiassa pystyy käyttämään terveyspalveluja.

Siksi halusin katsoa asiaa hieman pidemmälle kuin yksittäisen maksun kautta.

Mitä asiakasmaksujen korotukset tarkoittavat naisille? Entä pienituloisille? Kuinka moni ihminen joutuu maksukaton piiriin? Onko kyse oikeasti säästöstä vai ennen kaikkea siitä, että rahaa siirtyy asiakkaiden maksettavaksi? Ja ennen kaikkea pohdin, että onko näiden vaikutuksia arvioitu riittävästi?

STM:n syyskuussa julkaisema muistio antaa näihin kysymyksiin paljon tietoa, mutta myös uusia kysymyksiä.

STM on arvioinut vaikutuksia

Ensimmäinen tarkennus on paikallaan, sillä aiemmin saattoi syntyä kuva, ettei hallitus olisi arvioinut asiakasmaksujen sukupuolivaikutuksia. Se ei pidä täysin paikkaansa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on tehnyt erillisen jopa seitsemän sivun muistion, jossa arvioidaan Orpon hallituskaudella tehtyjen asiakasmaksulainsäädännön muutosten yhteisvaikutuksia.

Arvio on tehty SISU-mikrosimulointimallin SOTE-SISU-laajennuksella. Mallissa on hyödynnetty THL:n hoitoilmoitusrekistereihin perustuvia vuoden 2022 palvelunkäyttötietoja, jotka kattavat noin 800 000 suomalaisen tiedot.

Päätöksiä pitääkin tehdä tiedon perusteella, mutta vaikutusten arviointi ei tarkoita sitä, että kaikki vaikutukset olisi arvioitu.

Maksut nousevat hieman useammin naisilla kuin miehillä

STM:n oma laskelma osoittaa, että hallituskauden asiakasmaksumuutokset kohdistuvat naisiin hieman miehiä yleisemmin.

Miehistä noin 45 prosentilla asiakasmaksut kasvaisivat, tarkoittaen sitä, että naisista vastaava osuus on noin 55 prosenttia.

Kun tarkastellaan yli sadan euron vuosittaista maksujen kasvua, ero säilyy:

  • miehistä noin 15 prosentilla maksut kasvaisivat yli 100 euroa vuodessa
  • naisista noin 19 prosentilla.

STM itse toteaa, että naisten terveyspalvelujen käyttö on useista syistä miehiä yleisempää. Ikäjakauma selittää osan erosta, mutta ei kaikkea.

Tämä on tasa-arvon kannalta olennainen havainto.

Maksu voi olla lain näkökulmasta kaikille sama, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että sen vaikutus olisi kaikille sama.

Muodollisesti sama maksu ei aina tuota käytännössä samanlaista vaikutusta.

Entä pienituloiset?

STM:n arvio on tässäkin kiinnostava, sillä kun tarkastellaan euromääräistä vaikutusta, asiakasmaksujen muutokset kohdistuvat yleisemmin pienituloisiin tulokymmenyksiin, kaikkein pienituloisinta tulokymmenystä lukuun ottamatta.

Kun vaikutusta tarkastellaan suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, vaikutus on suurin alimmassa tulokymmenyksessä ja pienenee tulojen kasvaessa.

STM arvioi, että muutoksen vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on keskimäärin enintään noin 0,4 prosenttiyksikköä. Tämä keskimääräinen luku ei kuitenkaan kerro kaikkea. Jos ihmisellä on hyvä toimeentulo, sadan tai kahdensadan euron vuosittainen lisämaksu on eri asia kuin ihmiselle, jolla rahat eivät tahdo riittää ruokaan, lääkkeisiin, asumiseen ja muihin välttämättömiin menoihin.

Siksi asiakasmaksujen tasa-arvovaikutusta ei pitäisi arvioida vain keskiarvoilla.

Miten maksujen korotukset kohdistuvat pienituloisiin naisiin?

STM:n muistio kertoo meille sukupuolivaikutuksen ja tulovaikutuksen erikseen, mutta se ei kuitenkaan tuo esiin yhtä tarkkaa ristiintaulukointia siitä, miten esimerkiksi pienituloisten naisten ja pienituloisten miesten maksut muuttuvat. Tämä on oleellista, jos haluamme arvioida tasa-arvoa kunnolla.

330 000 ihmistä saavuttaisi maksukaton

Yksi STM:n muistion kiinnostavimmista luvuista liittyy terveydenhuollon maksukattoon. Ilman hallituskauden asiakasmaksumuutoksia maksukaton arvioidaan täyttyvän vuoden aikana noin 160 000 ihmisellä eli 2,9 prosentilla väestöstä. Hallituskauden asiakasmaksumuutosten jälkeen maksukaton arvioidaan täyttyvän noin 330 000 ihmisellä eli 6 prosentilla väestöstä.

Toisin sanoen maksukaton vuosittain saavuttavien ihmisten määrä yli kaksinkertaistuisi.

Maksukatto on tarkoitettu suojaamaan paljon palveluja tarvitsevia ihmisiä. Kun maksut nousevat, yhä useampi ihminen saavuttaa katon. Maksukatto ei siis poista sitä tosiasiaa, että ennen katon täyttymistä ihmiselle voi syntyä huomattava määrä maksuja ja samalla on muistettava, että nykyjärjestelmässä asiakkaan pitää itse seurata maksukaton täyttymistä ja ilmoittaa siitä hyvinvointialueelle. STM toteaa itse muistiossaan, että kaikki asiakkaat eivät välttämättä huomaa maksukaton täyttymistä.

Tähän ollaan valmistelemassa muutosta, mutta se ei vielä ratkaise tämänhetkistä ongelmaa.

Onko tämä säästö?

Hallituksen esityksessä todetaan, että muutoksilla pyritään parantamaan julkisen talouden kestävyyttä, mutta asiakasmaksujen korottaminen ei ole sama asia kuin menojen leikkaaminen.

Se on asiakasmaksutulojen lisäämistä.

STM:n yhteisvaikutusmuistiossa vuoden 2024 päätettyjen asiakasmaksukorotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 150 miljoonaa euroa. Sosiaalihuoltolain uudistukseen liittyvien tulosidonnaisten maksujen muutosten arvioitu vaikutus on 15 miljoonaa euroa.

Vuoden 2026 kehysriihessä päätettyjen uusien terveydenhuollon asiakasmaksujen ja korotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 97 miljoonaa euroa vuodessa, kun tarkastelu tehdään vuoden 2027 tasossa.

Tämä tarkoittaa, että kyse on merkittävästä asiakasmaksutulojen lisäyksestä.

97 miljoonaa euroa lisää asiakasmaksuja ei tarkoita 97 miljoonaa euroa säästyneitä sote-menoja.

Palvelu itsessään pitää edelleen järjestää ja tuottaa.

Lääkäri, hoitaja, leikkaussali, tutkimuslaite, anestesia, laboratorio ja muu hoito maksavat edelleen saman verran tai lähes saman verran riippumatta siitä, maksaako asiakas palvelusta 0 euroa, 60 euroa tai 264 euroa.

Asiakasmaksu muuttaa ennen kaikkea sitä, kuka maksaa osan kustannuksesta.

Kyse on ennen kaikkea julkisen rahoituksen ja asiakasrahoituksen välisestä siirtymästä, ei automaattisesti palvelutuotannon säästöstä.

Mutta lisääkö tämä edes täysimääräisesti julkisen talouden tuloja?

Kun asiakasmaksuja korotetaan, kaikki laskennallinen maksukertymä ei välttämättä toteudu täysimääräisenä, sillä maksukatto rajoittaa joidenkin asiakkaiden maksuja, lisäksi asiakasmaksuihin liittyy maksamatta jääviä laskuja ja muita käytännön ongelmia.

STM:n laskelma ei ota huomioon sitä, että ihmisten käyttäytyminen voi muuttua.

STM käyttää ns. staattista arviota. Mallissa oletetaan, että palvelujen käyttö pysyy samana, vaikka maksut nousevat. Muutosten oletetaan tulevan voimaan ikään kuin yhdessä yössä ja olevan koko vuoden täysimääräisesti voimassa.

Todellisuudessa ihminen voi ajatella, että ”en mene tällä kertaa lääkäriin, koska minulla ei ole varaa,” tai ”katson vielä, jos tämä vaiva menisi itsestään ohi,” tai ”en pysty maksamaan tätä nyt.”

Jos näin tapahtuu, asiakasmaksukertymä ei välttämättä kasva hallituksen laskelman mukaisesti ja silloin syntyy toinen riski siitä, että hoitoon hakeutuminen lykkääntyy ja hoito/hoitotoimenpiteet muuttuvat raskaammiksi (eli kalliimmiksi).

Asiakasmaksu voi siis muuttua myöhemmäksi kustannukseksi

Tämä on terveydenhuollon talouden kannalta olennainen asia.

Jos ihminen hakee hoitoa ajoissa, ongelma voidaan ehkä hoitaa pienellä toimenpiteellä, lääkkeellä, ohjauksella tai lyhyellä käynnillä. Jos hoito lykkääntyy, seurauksena voi olla raskaampi hoito, päivystyskäynti, sairaalahoito, pidempi sairausloma tai työkyvyn heikkeneminen.

STM:n yhteisvaikutusmuistio ei arvioi näitä käyttäytymisvaikutuksia. Se ei siis pysty vastaamaan siihen, kuinka paljon maksujen korotukset vähentävät palvelujen käyttöä tai kuinka paljon mahdollinen hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen myöhemmin lisää raskaampien palvelujen tarvetta.

Mikä on asiakasmaksujen nettovaikutus julkiselle taloudelle, kun huomioon otetaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut, mahdollinen palvelujen käytön väheneminen ja mahdollinen raskaampien palvelujen tarpeen kasvu?

Tähän pelkkä 97 miljoonan euron maksukertymä ei vastaa.

Erityisen ongelmallinen on se, mitä vaikutusarvioinnissa ei pystytä näkemään

STM:n arviointi on ihan hyödyllinen, mutta siinä on rajansa ja se perustuu vuoden 2022 palvelunkäyttötietoihin, eikä se huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia. Se tarkastelee muutoksia vuoden 2027 tasolla tilanteessa, jossa kaikki muutokset olisivat voimassa koko vuoden ja se tarkastelee hallituskauden asiakasmaksujen yhteisvaikutusta, ei jokaisen yksittäisen maksun kaikkia erityisiä vaikutuksia.

Tämä on tärkeää esimerkiksi aborttimaksujen kohdalla.

Abortti on tässä enemmän kuin yksi maksuluokka

Hallituksen esityksessä uusi leikkaus- ja toimenpidemaksu voisi olla enintään 264,10 euroa. Uudet maksut kerryttäisivät maksukattoa. Maksua ei kuitenkaan perittäisi esimerkiksi sellaisista toimenpiteistä, joiden tarve on suorassa yhteydessä synnytykseen tai tietyistä raskauteen liittyvistä komplikaatioista.

Tässä tulee esiin kysymys naisten asemasta.

Raskaus, synnytys, keskenmeno ja raskaudenkeskeytys ovat palveluja, joiden käyttäjät ovat biologisista syistä pääosin naisia ja muita raskautuvia henkilöitä.

Siksi asiakasmaksupäätös ei ole sukupuolivaikutuksiltaan täysin neutraali, vaikka itse maksu olisi kirjoitettu sukupuolineutraaliksi.

En väitä, että jokainen maksu olisi automaattisesti tasa-arvon vastainen, mutta jos STM:n oma arvio osoittaa jo koko asiakasmaksupaketin kohdistuvan naisiin hieman miehiä useammin, mietin vain, että miten yksittäiset lisääntymisterveyteen liittyvät maksut vaikuttavat tähän kokonaisuuteen.

Erityisesti haluaisin tietää, onko uuden leikkaus- ja toimenpidemaksun osalta arvioitu erikseen:

  • kuinka suuri osa maksusta kohdistuu naisiin
  • kuinka suuri osa liittyy lisääntymisterveyteen
  • kuinka suuri osa kohdistuu pienituloisiin
  • onko vaikutusta arvioitu yhdessä sukupuolen ja tulotason kanssa
  • voiko maksu muodostaa käytännössä taloudellisen kynnyksen hoitoon hakeutumiselle.

Näitä kysymyksiä ei STM:n yhteisvaikutusmuistio ratkaise.

Uudellamaalla ratkaisu ei ole aivan sama kuin muualla Suomessa

Aborttimaksujen keskustelussa on hyvä huomata vielä se, että valtakunnallinen lainsäädäntö ja käytännön asiakasmaksu eivät ole aivan sama asia.

Valtio säätää asiakasmaksujen perusteista ja enimmäismääristä, mutta hyvinvointialueet päättävät omista asiakasmaksuistaan lain sallimissa rajoissa. Asiakasmaksuja ei siis automaattisesti peritä aina lain sallimaan enimmäismäärään saakka.

Uudellamaalla tilanne on vielä hieman erilainen. Helsinki ja neljä Uudenmaan hyvinvointialuetta, eli Länsi-Uusimaa, Keski-Uusimaa, Itä-Uusimaa ja Vantaa-Kerava, järjestävät perusterveydenhuollon ja sosiaalipalvelut kukin itse, mutta erikoissairaanhoidosta vastaa HUS-yhtymä. Siksi esimerkiksi raskaudenkeskeytykseen liittyvä mahdollinen asiakasmaksu kuuluu Uudellamaalla HUSin päätöksenteon piiriin.

Tällä hetkellä HUSin omassa hinnastossa päiväkirurgisen toimenpiteen maksu on 233,80 euroa. HUS kertoo myös, että päiväkirurgian maksu peritään toimenpiteestä, joka tehdään leikkaussalissa ja joka edellyttää esimerkiksi yleisanestesiaa, laajaa puudutusta tai suonensisäisesti annettavaa lääkitystä.

Nyt Helsingin pormestari Daniel Sazonov on Helsingin edustajien kautta lähtenyt tavoittelemaan HUSissa ratkaisua, jossa kaikista aborteista luovuttaisiin perimästä asiakasmaksua. Tämä on tärkeä ero valtakunnalliseen keskusteluun siinä, että vaikka eduskunta hyväksyisi lainsäädännön, joka mahdollistaa maksun perimisen, HUS voisi omassa päätöksenteossaan päättää olla perimättä sitä.

Jos asiakasmaksu on lainsäädännön mukaan mahdollinen mutta sen periminen ei ole pakollista, miksi raskaudenkeskeytyksestä pitäisi periä maksu lainkaan?

HUSin kohdalla tätä kysymystä on nyt mahdollista tarkastella myös käytännössä.

Uudellamaalla voidaan tehdä oma ratkaisu

Tässä on myös laajempi periaatteellinen kysymys, jota pohdin alueellisesta tasa-arvonäkökulmasta. Jos asiakasmaksuista päätetään hyvinvointialueilla erikseen, voi syntyä tilanne, jossa saman terveyspalvelun hinta riippuu siitä, missä päin Suomea ihminen asuu.

Uudellamaalla taas HUSin järjestämä erikoissairaanhoito muodostaa oman kokonaisuutensa. Tämä tarkoittaa, että valtakunnallinen asiakasmaksulainsäädäntö määrittelee rajat, mutta poliittista harkintaa jää myös alueelliselle tasolle.

Minusta tätä päätösvaltaa pitäisi käyttää erityisen harkitusti silloin, kun kyse on palveluista, joiden käyttäjät ovat pääosin naisia ja joissa palvelun tarve liittyy lisääntymisterveyteen.

HUSin päätös olisi myös tasa-arvopäätös

Jos HUS päättäisi olla perimättä abortista asiakasmaksua, se ei poistaisi valtakunnalliseen asiakasmaksupolitiikkaan liittyviä ongelmia. Se kuitenkin poistaisi yhden konkreettisen taloudellisen esteen lisääntymisterveyden palvelusta. Samalla se olisi esimerkki siitä, että hyvinvointialueilla ja HUSissa voidaan käyttää omaa päätösvaltaa myös tasa-arvovaikutusten huomioimiseen. Tämä ei tarkoita, että kaikista terveyspalveluista pitäisi tehdä maksuttomia, mutta silloin kun päätetään asiakasmaksuista, pitäisi kysyä myös sitä, että mihin palveluun maksu kohdistuu? Kuka sitä käyttää? Millainen taloudellinen asema käyttäjillä on? Voiko maksu vaikuttaa palvelun käyttämiseen? Ja onko maksulla sukupuolivaikutuksia?

Kyllä nämä kysymykset koskevat myös HUSia ja kun HUS päättää omasta asiakasmaksuhinnastostaan ja tässä palataan STM:n omaan vaikutusarvioon.

Kun ministeriön laskelman mukaan asiakasmaksujen korotukset kohdistuvat jo kokonaisuutena naisiin hieman miehiä useammin (55 prosenttiin naisista ja 45 prosenttiin miehistä) ei ole yhdentekevää, millaisia ratkaisuja tehdään nimenomaan naisten lisääntymisterveyteen liittyvissä palveluissa. Tasa-arvo ei synny vain siitä, että laki on kaikille sama.

Tasa-arvoa on myös se, ettei ihmisen taloudellinen asema muodostu esteeksi palvelulle, jota hän tarvitsee ja johon hänellä on oikeus.

Tasa-arvo ei tarkoita vain samaa euromäärää

Jos kaikilta peritään sama 100 euron maksu, sääntö on muodollisesti sama, mutta 100 euroa ei ole sama asia henkilölle, jolla on 5 000 euron kuukausitulot kuin henkilölle, jonka käytettävissä olevat tulot ovat muutamia satoja euroja kuukaudessa. Samoin terveydenhuollon maksu ei kohdistu sukupuoliin samalla tavalla, jos toinen sukupuoli käyttää kyseisiä palveluja enemmän.

STM:n oma aineisto osoittaa tämän.

Naisista 55 prosentilla asiakasmaksujen arvioidaan kasvavan, miehistä 45 prosentilla. Yli sadan euron maksujen kasvua arvioidaan naisille 19 prosentille ja miehille 15 prosentille.

Tämä ei ole mielipide. Se on STM:n oma vaikutusarvio.

Kahdeksan asiaa, jotka pitäisi nähdä yhdessä

Kun asiakasmaksukokonaisuutta tarkastelee kokonaisuutena, nousee esiin ainakin kahdeksan kysymystä.

1. Vaikutuksia on arvioitu, jotenkin.

STM:n mikrosimulointi antaa tietoa siitä, keihin maksujen korotukset kohdistuvat.

2. Sukupuolivaikutus on olemassa.

Maksut kasvavat hieman useammin naisilla kuin miehillä. Naisista 55 prosentilla ja miehistä 45 prosentilla maksut kasvaisivat.

3. Pienituloiset kantavat suhteellisesti suurempaa taakkaa.

Vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on suurin alimmassa tulokymmenyksessä.

4. Maksukaton saavuttavien määrä kasvaa voimakkaasti.

STM arvioi määrän kasvavan noin 160 000 ihmisestä 330 000 ihmiseen vuodessa. Osuus väestöstä nousisi 2,9 prosentista kuuteen prosenttiin.

5. 97 miljoonaa euroa ei ole sama asia kuin 97 miljoonan euron säästö.

Se on vuoden 2027 tasossa arvioitu asiakasmaksukertymän kasvu vuoden 2026 kehysriihen päättämistä terveydenhuollon maksumuutoksista.

6. Laskelma ei huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia.

Jos ihmiset vähentävät palvelujen käyttöä maksujen vuoksi, todellinen maksukertymä ja terveysvaikutukset voivat poiketa laskelmasta.

7. Tasa-arvovaikutusta ei ole viety kaikilta osin riittävän pitkälle.

STM kertoo sukupuoli- ja tulovaikutukset erikseen, mutta esimerkiksi pienituloisten naisten ja miesten vaikutuksia ei tästä yhteisvaikutusmuistiosta saada näkyviin.

8. Kaikkia hallituskauden asiakasmaksumuutoksia ei edes ole mukana muistion laskelmissa.

Muistiossa ei ole arvioitu esimerkiksi uusia kuolemansyyn selvittämisen ja vainajan säilyttämisen maksuja eikä käyttämättä jätetystä palvelusta perittävän maksun korotusta. STM arvioi kuitenkin näiden ulkopuolelle jätettyjen muutosten vaikutusten olevan huomattavasti pienempiä kuin mukana olevien kolmen pääkokonaisuuden.

Entä ne kaikkein tärkeimmät kysymykset?

Minusta eduskunnassa pitäisi nyt kysyä muutakin kuin sitä, paljonko yksi maksu on.

Kuinka paljon hallitus todella odottaa saavansa rahaa asiakasmaksujen korotuksilla sen jälkeen, kun huomioidaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut ja mahdollinen palvelujen käytön väheneminen?

Onko arvioitu, kuinka paljon hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen lisää myöhemmin raskaampien palvelujen käyttöä?

Onko arvioitu erikseen pienituloisten naisten asemaa?

Onko lisääntymisterveyteen kohdistuvista maksuista tehty oma sukupuolivaikutusten arviointi?

Onko arvioitu, kuinka paljon asiakasmaksujen korotukset lisäävät toimeentulotuen tarvetta?

Kuinka moni ihminen jättää palvelun käyttämättä hinnan vuoksi?

Onko asiakasmaksujen korottaminen todella julkisen talouden säästö, jos samalla riski hoidon lykkääntymisestä ja myöhemmin tarvittavista raskaammista palveluista kasvaa?

Näihin kysymyksiin pelkkä asiakasmaksujen kertymää koskeva laskelma ei riitä vastaamaan.

Terveydenhuolto ei ole vain menoerä

Julkisessa taloudessa on helppo katsoa yhtä saraketta: paljonko tästä saadaan lisää tuloja?

Terveydenhuollossa pitäisi katsoa myös toista saraketta:

mitä tapahtuu, jos ihminen ei saa tarvitsemaansa hoitoa ajoissa?

Ennaltaehkäisy, varhainen hoito ja helposti saavutettavat palvelut maksavat nekin rahaa, mutta vielä kalliimmaksi voi tulla se, että ihminen joutuu myöhemmin päivystykseen, sairaalahoitoon tai pitkäaikaiseen palveluun siksi, että apua ei haettu ajoissa. Tämän vuoksi asiakasmaksupolitiikkaa ei pitäisi tarkastella vain tulonhankintana, vaan terveyspolitiikkana, sosiaalipolitiikkana, tasa-arvopolitiikkana ja julkisen talouden politiikkana.

Maksu ei saa muodostua hoidon esteeksi

Minusta Suomessa pitää voida pitää kiinni siitä, että ihmisen pitää saada tarvitsemansa terveydenhuolto riippumatta siitä, onko hänellä juuri sillä hetkellä varaa maksaa siitä. Asiakasmaksu ei saa olla portti, jonka kohdalla pienituloinen ihminen joutuu miettimään, voiko hän mennä hoitoon, eikä lisääntymisterveyteen liittyvien palvelujen kohdalla pitäisi syntyä tilannetta, jossa ihmisen tosiasiallinen mahdollisuus käyttää palvelua riippuu hänen lompakostaan.

Haluan tietää, mitä nämä päätökset tarkoittavat naisille, miehille, pienituloisille, ikääntyneille, paljon palveluja tarvitseville ja niille ihmisille, joiden terveys on jo valmiiksi heikommassa asemassa.

Haluan tietää myös, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, jos ihminen jättää hoidon tänään väliin 60 tai 260 euron maksun vuoksi.

Sillä lopulta kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon hyvinvointialue saa asiakkaalta rahaa.

Kysymys on siitä, saako ihminen oikea-aikaista hoitoa silloin, kun hän sitä tarvitsee ja siitä, onko Suomessa terveydenhuolto aidosti yhdenvertaista, vai vain muodollisesti samanlaista kaikille.

Lähteet:

MUISTIO_20260921112533.PDF

Hallituksen neuvottelut budjetista – Valtioneuvosto

Hallituksessa puhkesi elokuussa kiista abortti­maksuista KD:n ja RKP:n välille | Uutisia lyhyesti | Yle

Hallituksessa oli aborteista riita, joka on lähinnä periaatteellinen | HS.fi

Oppositio tyrmistyi aborttimaksusta | MTV Uutiset

Anders Adlercreutz puolustaa hallituksen aborttilinjaa – Ilta-Sanomat

Sazonov: Helsinki ohjeistaa Husia lupumaan kaikkien aborttien maksuista | HS.fi

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Kun järjestöiltä viedään ääni, unohdetaan samalla se, mikä teki Suomesta Suomen

Kehitysvammaliiton toiminta on vaarassa päättyä kokonaan suunniteltujen STEA-leikkausten seurauksena. Vaarassa ovat muun muassa Tikoteekki, Papunet ja Selkokeskus, joiden merkitys ulottuu paljon yksittäistä järjestöä laajemmalle.

Kyse on kommunikoinnin tuesta, selkokielestä, asiantuntemuksesta ja siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tulla ymmärretyiksi ja ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa.

Kyse on myös paljon suuremmasta asiasta.

Nykyisen Petteri Orpon hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien politiikasta välittyy yhä vahvemmin kuva yhteiskunnasta, jossa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet jäävät ns. säästöjen jalkoihin.

Tämä ei ole enää yksittäinen päätös tai yksi leikkaus. Tämä on koko hallituskauden suunta, jossa julkisia palveluja kiristetään, järjestöiltä leikataan, ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksia kavennetaan ja samalla apua tarvitsevalle ihmiselle jää yhä useammin viesti, että pärjää itse tai odota, kunnes tilanteesi on tarpeeksi vakava.

Minun mielestäni tämä on väärä suunta.

Hallitus on unohtanut suomalaisen perinnön, eli sen, mistä me tulemme ja mikä teki Suomesta sellaisen maan kuin se on ollut.

Suomea ei rakennettu vain vahvojen, menestyvien ja omillaan pärjäävien ihmisten varaan. Suomea rakennettiin ajatukselle, että pidämme toisistamme huolta, että lapsi saa apua silloin, kun hän sitä tarvitsee, iäkäs ihminen ei jää yksin, sairaus, vamma tai vaikea elämäntilanne ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä yksin, nuorella on oikeus toivoon myös silloin, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Tämä on ollut suomalaisen yhteiskunnan suurimpia vahvuuksia.

Ja juuri tästä nyt ollaan tinkimässä. Meidän selkärangastamme, siitä mitä me olemme.

Kohtaavaa työtä ei voi irrottaa kaikesta muusta

STEA:n tulevissa linjauksissa korostetaan kohtaavaa toimintaa ja samalla järjestöjen rahoitusta vähennetään merkittävästi. Ajatus toiminnan vaikuttavuudesta on sinänsä perusteltu. Julkisten varojen käyttöä pitää arvioida ja myös järjestöjen on kyettävä osoittamaan työnsä merkitys, mutta ongelma syntyy silloin, jos auttaminen määritellään liian kapeasti.

Mitä jää jäljelle, jos ihmisen ja työntekijän välistä kohtaamista pidetään arvokkaana, mutta neuvontaa, kehittämistyötä, koulutusta, tutkimusta, viestintää ja vaikuttamistyötä ei?

Kohtaavaa työtä ei synny tyhjiössä.

Työntekijät tarvitsevat osaamista ja osaaminen tarvitsee koulutusta. Toimintaa pitää kehittää ja ihmisten tarpeista pitää kerätä tietoa. Järjestöjen pitää voida kertoa päättäjille, missä palvelut toimivat ja missä eivät. Tarvitaan myös niitä rakenteita, joita harvoin huomataan ennen kuin ne puuttuvat, eli taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietoturvaa, työterveyttä ja toimivia järjestelmiä ja kun nämä edellytykset leikataan pois, ei myöskään kohtaava työ voi säilyä ennallaan. Siksi väite siitä, että voidaan rahoittaa vain ihmisten kohtaamista, mutta luopua kaikesta sitä mahdollistavasta toiminnasta, ei vastaa järjestötyön todellisuutta.

Se on keinotekoinen jako, jonka seuraukset voivat olla tuhoisia.

Pahimmillaan käy niin, että hallitus väittää suojelevansa kohtaavaa työtä, mutta leikkaa samalla sen toimintaedellytykset pois. Nythän näin on käymässä. Koska ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää.

Neuvonta on auttamista. Vaikuttaminen on auttamista.

Ihminen ei aina tarvitse kasvokkaista tapaamista saadakseen apua, joskus yksi puhelu riittää. Joskus oikea neuvo oikeaan aikaan estää tilanteen pahenemisen ja joskus chat-keskustelu on ensimmäinen hetki, jolloin ihminen uskaltaa kertoa hädästä. Joskus vertaistuki estää yksinäisyyttä murentumasta syrjäytymiseksi, joskus selkokielinen ohje mahdollistaa sen, että ihminen ylipäätään ymmärtää oikeutensa.

Ja joskus järjestön vaikuttamistyö korjaa rakenteellisen ongelman, joka koskettaa tuhansia ihmisiä.

Miten tämä voidaan erottaa auttamisesta?

Miten voidaan arvostaa ihmisen kohtaamista, mutta väheksyä työtä, joka auttaa häntä ymmärtämään oikeutensa? Miten voidaan pitää tärkeänä sitä, että autetaan ihmistä selviytymään epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä, mutta samalla leikata järjestöiltä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että järjestelmästä tulisi oikeudenmukaisempi?

Tämä on mielestäni yksi nykyisen politiikan suurista ristiriidoista.

Kenen ääni kuuluu?

Järjestöt ovat usein niiden ihmisten ääni, joilla ei ole suuria resursseja, ammattilobbareita tai vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Järjestöt puolustavat lasten etua, tukevat vammaisia ihmisiä, auttavat väkivaltaa kokeneita, neuvovat omaishoitajia, tukevat nuoria silloin, kun kukaan muu ei ole vielä huomannut heidän hätäänsä. Järjestöt ovat monelle ihmiselle ensimmäinen, joskus ainoa, paikka, josta apua löytyy.

Kun juuri tästä työstä säästetään, kyse ei ole enää vain budjettiteknisestä ratkaisusta, vaan arvovalinnasta. Ja tämä hallitus on totta tosiaan tehnyt arvovalintansa.

Kun säästöjä kohdistetaan samanaikaisesti julkisiin palveluihin, ennaltaehkäisevään työhön ja järjestöihin, niiden seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Vahva pärjää yleensä jatkossakin. Hänellä voi olla rahaa ostaa palveluja, hänellä voi olla verkostoja, hän osaa etsiä tietoa, vaatia oikeuksiaan ja tarvittaessa maksaa avusta.

Heikompi maksaa hinnan. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi maksaa, yksinäinen ikäihminen maksaa, toivonsa menettänyt nuori maksaa, vammainen ihminen maksaa ja perhe, joka yrittää selvitä vielä yhden päivän, maksaa.

He eivät näy budjettitaulukossa vain menoina tai säästökohteina. He ovat ihmisiä. Yhteiskunnan pitäisi kyetä katsomaan pidemmälle kuin seuraavan vuoden budjettikehykseen.

Säästö ei poista ihmisen hätää

Yksi politiikan suurimmista harhakuvista on ajatus siitä, että ongelmat pienenevät, kun niiden ratkaisemiseen käytettävää rahaa vähennetään. Tätä harhaa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja rkp jakavat, tätä he julistavat.

Tätä hallitusohjelma ja leikkaavat, saksillaan poseeraavat ” Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelman puolustajat ja kirjoittavat eivät näe, että iäkkään ihmisen yksinäisyys ei katoa, nuoren pahoinvointi ei katoa, lapsen hätä ei katoa, vammaisen ihmisen tuen tarve ei katoa, väkivalta ei katoa. Tarve vain siirtyy myöhemmäksi ja usein se palaa takaisin julkisiin palveluihin entistä raskaampana, vaikeampana ja kalliimpana.

Kun leikataan ennaltaehkäisevästä työstä, matalan kynnyksen tuesta ja järjestöjen neuvonnasta, lasku maksetaan myöhemmin lastensuojelussa, mielenterveyspalveluissa, erikoissairaanhoidossa ja kriisipalveluissa.

Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä politiikkaa.

Vastuullinen talouspolitiikka ei tarkoita sitä, että leikataan siitä, mikä ei heti näy, vastuullista olisi kysyä, mitä yhden euron säästö maksaa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Mitä maksaa se, että lapsi ei saanut apua ajoissa, tai se, että nuoren hätä jäi kuulematta? Mitä maksaa se, että iäkäs ihminen jäi yksin, tai se, että perhe putosi tuen ulkopuolelle?

Ja ennen kaikkea: kuka maksaa?

Useimmiten vastaus on sama kuin aina ennenkin.

Ihminen maksaa ensin. Yhteiskunta maksaa myöhemmin.

Oletteko unohtaneet, mistä tulemme?

Suomi ei noussut hyvinvointivaltioksi yksin pärjäämisen kulttuurilla. Suomi nousi, koska uskoimme yhteisvastuuseen, koska ihmiset auttoivat naapureitaan, koska kylissä tehtiin talkoita, koska yhdistykset ja järjestöt rakensivat turvaverkkoja jo ennen kuin julkinen sektori kykeni siihen. Suomi nousi, koska ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.

Me emme ole nousseet tällaiseksi maaksi jättämällä ihmisiä jälkeen.

Siksi minua kiinnostaisi todella kysyä hallituksen edustajilta, että oletteko todella unohtaneet, mistä tulemme? Oletteko unohtaneet, mitä me olemme? Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n pitäisi oikeasti pysähtyä tämän kysymyksen äärelle.

Erityisesti niiden puolueiden, jotka puhuvat perheistä, suomalaisista arvoista, lähiyhteisöistä, vastuusta ja välittämisestä.

Missä nämä arvot näkyvät silloin, kun lapsen, iäkkään, vammaisen ihmisen tai hädässä olevan nuoren turvaverkkoja puretaan?

Isänmaallisuus ei ole vain lippujen heiluttamista ja puheita Suomesta. Suomen puolustamista on myös sen puolustaminen, mikä tässä maassa on ollut arvokasta, että ketään ei jätetä yksin, että apua saa ennen kuin on liian myöhäistä, että vahvempi kantaa vastuuta myös heikommasta.

Suomi ei saa olla vain vahvojen maa

Minä en halua Suomea, jossa ihmisen arvo mitataan hänen pärjäämisellään. En halua Suomea, jossa apua saa vasta kriisin hetkellä, jossa iäkäs ihminen kokee olevansa menoerä tai nuori oppii, ettei hänen hätänsä ole riittävän suuri tullakseen kuulluksi, jossa lapsen pitää odottaa, kunnes ongelmat ovat niin suuria, että tarvitaan raskaita palveluja, jossa vammaisten ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta siksi, että niitä puolustaneilta järjestöiltä on viety toimintaedellytykset. Enkä todellakaan halua Suomea, jossa järjestöiltä sallitaan vain ihmisten kohtaaminen, mutta niiden ei enää haluta kertovan päättäjille, mikä yhteiskunnassa on pielessä.

Yhteiskunta, joka ei halua kuulla ongelmista, voi tietenkin leikata niiden kertojilta rahoituksen. Mutta ongelmat eivät sillä katoa.

Ne vain muuttuvat näkymättömämmiksi. Järjestöt eivät ole yhteiskunnan ylimääräinen kustannus, vaan osa sen perustaa. Järjestöt ovat asiantuntemusta, vertaistukea, demokratiaa ja apua ja kun järjestöiltä viedään mahdollisuus neuvoa, kehittää, vaikuttaa ja tuoda ihmisten ääntä päätöksentekoon, ei leikata vain hallinnosta tai organisaatioista. Silloin leikataan ihmisten mahdollisuudesta tulla kuulluiksi.

Siksi vuoden 2027 STEA-linjauksia on arvioitava uudelleen. Vaikuttavuutta pitää vaatia, mutta vaikuttavuus on ymmärrettävä kokonaisuutena. Se syntyy kohtaamisesta, mutta myös kaikesta siitä työstä, joka mahdollistaa kohtaamisen.

Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita.

Oikeudenmukaista Suomea ei voi rakentaa, jos unohdamme ne ihmiset, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea kaikkein eniten. Vahvuutemme ei ole koskaan ollut siinä, että jätämme heikoimmat jälkeen, vaan siinä, että emme tee niin.

Säästäminen ei saa tarkoittaa sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jätetään kantamaan säästöjen suurin taakka.

Se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vahvuutta., vaan se on sen unohtamista.

Lähteet:

Kehitysvammaliitto | Kehitysvammaliiton toiminta vaarassa loppua kokonaan STEA-leikkausten takia

ETKL: Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita – Ensi- ja turvakotien liitto

Avustukset

Turvakotipalvelujen kehittämisohjelma 2024-2027

Professori lyttää Wille Rydmanin kriteerit järjestö­leikkauksille | Politiikka | Yle

Rydmanin leikkaus­lista hermostutti hallitus­kumppanit – Seta voi menettää isoimman tulon­lähteensä

STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 – STEA

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Päätös ennen päätöstä, Koisjärven päiväkoti ja hyvän hallinnon rajat

Koisjärven päiväkodin lakkauttamista koskeva päätös herättää minussa tavallista enemmän tunteita ja kysymyksiä. Ei ainoastaan siksi, että kyse on jälleen yhden lähipalvelun poistumisesta, vaan siksi, että olen ollut itse tässä päätöksenteossa puolustamassa Koisjärven päiväkotia jo vuosia sitten.

Olen nähnyt, miten päiväkodin asemaa on tarkasteltu, millaisia perusteluja sen säilyttämistä ja lakkauttamista vastaan on esitetty ja miten sama keskustelu tuntuu palaavan uudelleen ja uudelleen.

Siksi katson tätä päätöstä myös historian kautta ja juuri historia tekee nykyisestä tilanteesta mielestäni erityisen kiinnostavan.

Olen puolustanut Koisjärven päiväkotia ennenkin

Koisjärven päiväkoti oli lakkautus- ja siirtouhan alla jo aiemmin.

Kun päiväkodin Kuuset-ryhmän siirtämistä pois Koisjärveltä käsiteltiin, olin itse mukana päätöksenteossa ja puolustin ryhmän säilyttämistä Koisjärvellä.

Tuolloin en nähnyt perusteltuna sitä, että palvelua siirretään pois alueelta vain siksi, että suurempi yksikkö voisi olla hallinnollisesti tehokkaampi.

Tein esityksen, että Kuuset-ryhmä pidetään Koisjärven päiväkodin kiinteistössä ja sen sijaintia arvioidaan myöhemmin uudelleen, kun Saukkolan uusi päiväkoti olisi toiminnassa. Esitykseni voitti lautakunnassa selvästi ja se oli minulle tärkeä päätös. Ei siksi, että olisin ajatellut, ettei palveluverkkoa koskaan pitäisi muuttaa, vaan siksi, että pienen alueen palvelua ei pidä lakkauttaa vain siksi, että suurempi yksikkö näyttää paperilla tehokkaammalta.

Olen kirjoittanut tästä myös silloin, kun asia oli ajankohtainen.

Samaa keskustelua olen jatkanut Lohjan kouluverkon kohdalla. Olen tehnyt valtuustoaloitteen lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämisestä ja puhunut esimerkiksi jokaisen koulun lakkauttamisen yhteydessä siitä, ettei palveluverkkopäätösten vaikutuksia voi arvioida vain sen rakennuksen tai yksikön näkökulmasta, joka ollaan sulkemassa.

Sama kysymys on jälleen, kun Koisjärven päiväkoti ollaan lakkauttamassa.

Mutta mitä tässä välissä tapahtui?

Vuonna 2021 Nummi–Saukkolan alueen varhaiskasvatuksen järjestämisestä keskusteltiin valtuustossa. Olin silloin sitä mieltä, että palveluita olisi pitänyt tarkastella koko alueen kokonaisuutena ja selvittää uuden päiväkodin ja neuvolan sijoittamista Nummen monitoimijatalon yhteyteen. Esitykseni hävisi äänin 41–9.

Ajatukseni oli ennen kaikkea se, että lapsille ja perheille olisi ollut hyötyä siitä, että palvelut olisivat mahdollisimman pitkälle saman katon alla. Päiväkoti, koulu, neuvola, hammashoito, psykologi, perheneuvola ja muut perheiden palvelut olisivat olleet helpommin saavutettavissa samassa paikassa. Se olisi helpottanut erityisesti monilapsisten perheiden arkea, kun asioita olisi voinut hoitaa yhdellä käynnillä ja samassa paikassa.

Muistan edelleen, että ajatukselleni hieman hymähdeltiin: harvemmin päiväkoti-ikäiset tarvitsevat psykologia.

Minusta juuri tuo kertoo siitä, miten helposti palveluita katsotaan liian kapeasti. Ennaltaehkäiseviä ja perheiden palveluita ei pitäisi suunnitella vain sen perusteella, kuka niitä tarvitsee juuri nyt, vaan myös sen mukaan, miten perheiden kokonaisvaltaista hyvinvointia ja arjen sujuvuutta voidaan tukea.

Mielestäni on tärkeää Saukkolan ja Nummen asukkaiden näkemyksiä pitää kuulla ja kunnioittaa. Saukkolassa on enemmän asukkaita ja ymmärrän hyvin, miksi saukkolalaiset haluavat päiväkodin säilyvän Saukkolassa. Myös työmatkaliikenteen näkökulmasta Saukkola on monelle luontevampi suunta, sillä työssäkäyvien matkat suuntautuvat yleensä Saukkolasta eteenpäin, kun taas Nummi on monelle väärässä suunnassa.

En siis ajattele, että Saukkolaan keskitetty päiväkoti olisi itsessään huono ratkaisu. Ongelma on siinä, miten tähän kokonaisuuteen päädyttiin ja mitä se tarkoittaa Koisjärven kannalta.

Tätä historiaa on tärkeä muistella nyt, koska Saukkolassa ei edelleenkään ole sitä pysyvää uutta päiväkotia, jonka ympärille tuolloin keskustelua käytiin.

Sen sijaan käytössä ovat väistötilat ja nekin ovat vuokratilat. Kalliit sellaiset.

Siksi tämänhetkistä tilannetta ei voi kuvata niin, että Koisjärven vanhasta vuokratilasta siirryttäisiin uuteen, kaupungin omaan päiväkotiin. Näin ei ole ja tämä on tärkeää myös silloin, kun tarkastellaan lakkauttamisen taloudellisia perusteluja.

Mistä Koisjärven päiväkodin lakkauttamisessa oikeasti säästetään?

Kaupungin valmistelussa lakkauttamisen säästöiksi arvioidaan noin 100 000 euroa vuodessa. Laskelmassa ovat mukana henkilöstö- ja tilakustannukset.

Mietitäänpä hetki sitä, että poistuuko nämä kustannukset kaupungilta oikeasti?

Kaupungin henkilöstöä ei irtisanota. Päinvastoin. Päätösesityksessä todetaan, että Koisjärven päiväkodin vakituinen henkilöstö siirtyy kaupungin muihin yksiköihin, ensisijaisesti Saukkolan päiväkodin ja Nummen yhtenäiskoulun ryhmiin. Henkilöstö tarvitaan siis edelleen.

Lapset tarvitsevat edelleen varhaiskasvatusta. Työ ei katoa, vaan siirtyy toiseen paikkaan.

Eikä Saukkolan nykyinen päiväkoti ole kaupungin oma uusi rakennus, vaan väistötilat ovat nekin vuokratilat.

Siksi minusta päätöksenteossa pitäisi avata erittäin tarkasti, mikä on lakkauttamisen todellinen nettosäästö, eikä vain sitä, mitä Koisjärven yksikkö maksaa tällä hetkellä, vaan sitä, mitä koko palvelun järjestäminen maksaa sen jälkeen, kun lapset ja henkilöstö on siirretty muualle.

Kahdeksan lasta ei kerro koko Koisjärven tarinaa

Tällä hetkellä lakkauttamisen keskeisenä perusteluna on päiväkodin pieni lapsimäärä.

Kaupungin valmistelun mukaan elokuussa Koisjärven päiväkodissa aloittaa kahdeksan lasta, mutta kaupungin omassa aineistossa todetaan samalla, että Koisjärven päiväkodin kolmen kilometrin säteellä asuu 18 0–5-vuotiasta lasta. Lisäksi todetaan, että päiväkoti on pidetty, sinne tullaan pidemmänkin matkan päästä ja että se tukee alueen yhteisöllisyyttä.

Ja ajattelen, että tässä kohtaa oma kokemukseni päätöksenteosta vuosien varrelta korostuu.

Olen nähnyt ennenkin, miten palvelun käyttäjämäärää voidaan tarkastella irrallaan siitä ympäristöstä, jossa palvelu toimii.

Koisjärven alueelle on muuttanut uusia lapsiperheitä, mutta heitä ei voi nähdä vain tämänhetkisen päiväkotipaikan käyttäjämäärän kautta. Ajattelen, että jos uusia lapsiperheitä tulee alueelle, sen pitäisi olla kaupungille hyvä uutinen, eikä peruste palvelun vähentämiselle.

Haluammeko tänne lapsiperheitä?

Koisjärven pysäkillä seisoo koululaisia paljon ja asukkaiden kokemuksen mukaan jopa eniten koko alueella. Mielestäni se kertoo jotain. Sehän siis kertoo siitä, että meillä on täällä lapsia. Meillä on täällä perheitä.

Täällä on elämää.

Haluammeko, että Koisjärvelle, tai yleensä Lohjalle muuttaa lapsiperheitä?

Haluammeko, että Koisjärvi kehittyy ja pysyy elinvoimaisena?

Haluammeko, että myös maaseutualueilla on mahdollista asua ja kasvattaa lapsia?

Omasta mielestäni vastaus on kyllä, niin tuolloin meidän kyllä pitäisi nähdä lähipalvelut osana tätä tavoitetta.

Palveluverkko ei ole vain seuraus väestökehityksestä, vaan se myös vaikuttaa siihen.

Jos palveluita vähennetään aina silloin, kun käyttäjiä on vähän, syntyy helposti itseään toteuttava kierre:

Palvelu vähenee → alue houkuttelee vähemmän lapsiperheitä → käyttäjiä on vähemmän → palvelua on entistä vaikeampi perustella.

Sitten voidaan todeta, että alueella ei ole riittävästi lapsia. Tällainen kehitys ei ole väistämätön, vaan se on myös seurausta poliittisista päätöksistä.

Ja sitten kysymys hyvästä hallinnosta

Koisjärven keväisessä asukastilaisuudessa on asukkaiden kertoman mukaan puhuttu niin, että päiväkoti tullaan lakkauttamaan ja vanhempia on kehotettu hakemaan lapsille paikka muualta. Samaan aikaan varsinainen päätös on vasta nyt lautakunnan käsiteltävänä.

Eli, mitä asukkaiden kuuleminen silloin tarkoittaa?

Kaupungin asiakirjojen mukaan huoltajia kuultiin 11.3.2026 ja päätöksenteko siirtyi myöhempään ajankohtaan palveluverkkoselvityksen keskeneräisyyden vuoksi. Jos kuitenkin ennen varsinaista päätöstä vanhemmille syntyy käsitys, että päiväkoti joka tapauksessa lakkautetaan, vaikuttaa se väistämättä heidän toimintaansa. Eli perhe hakee lapselleen toisen paikan ja lapsimäärä vähenee. Sen jälkeen vähentynyt lapsimäärä voidaankin nostaa perusteeksi lakkauttamiselle.

Tätä en pidä hyvän hallinnon kannalta hyvänä toimintatapana.

En väitä, että näin olisi tarkoituksellisesti toimittu, mutta juuri siksi päätöksenteon pitää olla erityisen läpinäkyvää. Jos päätöstä ei ole tehty, asukkaalle pitää myös syntyä tunne, että päätöstä ei ole vielä tehty.

Entä päätöksentekijän vastuu?

Lohjan nykyisen hallintosäännön mukaan sivistyslautakunta päättää varhaiskasvatuksen järjestämisen periaatteista ja järjestämispaikoista.

En siis väitä, ettei lautakunnalla olisi toimivaltaa tässä asiassa, mutta kyllä mietin kovastikin sitä, että onko tässä todella kyse vain yhden päiväkotiryhmän järjestämispaikasta?

Vai onko kyse tosiasiallisesti merkittävästä lähipalvelun lakkauttamisesta osana laajempaa palveluverkkoratkaisua? Ja tätä kysymystä lautakunnan pitäisi mielestäni itse arvioida. Minua kummastuttaa erityisesti se, ettei lautakunta olisi pysähtynyt tämän äärelle.

Asukkaalta ei voida edellyttää hallintosäännön tuntemista, mutta luottamushenkilöiltä ja viranhaltijoilta voidaan.

Olen puolustanut tätä ennenkin ja puolustan nytkin

Tämä ei ole minulle ensimmäinen kerta, kun puolustan Koisjärven lähipalveluita. Olen tehnyt sen päätöksenteossa silloin, kun päiväkodin asemaa on aiemminkin uhattu. Olen tehnyt sen kouluverkkoa koskevissa päätöksissä. Olen tehnyt sen valtuustoaloitteessa, jossa vaadin lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämistä.

Ajattelen edelleen samoin, eli palveluverkon tehtävä ei ole vain seurata sitä, missä ihmiset tällä hetkellä asuvat. Sen tehtävä on myös mahdollistaa se, että ihmiset haluavat asua siellä.

Koisjärven päiväkoti ei ole minulle rakennus, eikä se ole vain yksi kustannuspaikka. Päiväkoti tulisi nähdä osana alueen palveluita, yhteisöä ja lapsiperheiden arkea ja siksi tämän päätöksen pitää kestää kriittinen tarkastelu.

Kuullaanko Koisjärveä samalla tavalla kuin muuta Lohjaa?

Ovatko Koisjärven asukkaat samanarvoisia kuin kaikki muut lohjalaiset?

Saavatko he aidosti vaikuttaa omaa aluettaan koskeviin päätöksiin? Huomioidaanko heidän näkemyksensä? Huomioidaanko alueelle muuttaneet uudet lapsiperheet? Huomioidaanko alueen koululaisten määrä? Huomioidaanko työmatkojen suuntautuminen? Huomioidaanko palvelun merkitys alueen elinvoimalle?

Ja ennen kaikkea: kuunnellaanko asukkaita ennen päätöstä vai vasta sen jälkeen, kun päätös on käytännössä jo tehty?

Tällä hetkellä Koisjärven asukkaiden kokemuksen perusteella vastaus ei tunnu olevan se, jonka pitäisi olla.

Koisjärven päiväkoti on paljon enemmän kuin kahdeksan lasta

Päätöksenteossa pitää katsoa numeroiden taakse.

Toki kahdeksan lasta on kahdeksan lasta, mutta heidän takanaan on kahdeksan perhettä ja heidän ympärillään on alue, jossa asuu uusia lapsiperheitä, koululaisia, nuoria ja muita asukkaita, jotka haluavat rakentaa elämäänsä Koisjärvellä. Jos me haluamme, että alue säilyy elinvoimaisena, meidän pitää tehdä päätöksiä, jotka tukevat sitä tavoitetta.

Jos me haluamme uusia lapsiperheitä, meidän pitää pystyä tarjoamaan heille toimiva arki ja jos me haluamme asukkaiden luottavan kaupunkiin, heidän pitää voida luottaa päätöksentekoon. Ja jos me haluamme puhua yhdenvertaisesta Lohjasta, sen pitää näkyä myös silloin, kun päätetään pienten kylien palveluista.

Lähteet:

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9697673

https://dynasty.lohja.fi/d10julkaisu/cgi/DREQUEST.PHP?page=meetingitem&id=2023463-8
Valtuustokokouksessa 19.4 ei kehitetty joukkoliikennettä ja lakkautettiin Ikkalan koulu